Mieleni pimeä metsä

Tässä yksi vanhempi runoni.   Mieleni pimeä metsä   Mieleni pimeä metsä kuljen sen läpi taas suruni surkeat haamut tuskani kuolleet muistot nousevat haudoistaan haamuja minä pelkään   Hiljaa hymyilevät toivon pienet sanat aina ne hymyilevät   enkä voi lopettaa toivomista koskaan   Kiroan jokaista sanaa joka tekee runon aukaistuja haavoja täytyy taas parantaa   Tuhlaamme surutta aikaa kulutamme toisemme hengiltä täällä minä haluan olla hiljaa lopettaa puhumisen   Antaa haamujen olla nukkua haudoissaan levossa anteeksiannon unohduksen suuressa voimassa   Minulla on aina huominen

Parissa kohdassa vaihtaisin sanojen paikkaa tai muuttaisin loppupäätettä, muuten toimiva, melankolinen runo.   "hiljaa lopettaa puhumisen" muuttaisin "hiljaa puhumisen lopettaa" ja "unohduksen suuressa voimassa" muuttaisin "voimassaan", "aina ne hymyilevät" saattasi kaivata jotain ehkä " aina ne vaan hymyilevät" tai jotain vastaavaa. Mulle tuli tuossa kohdasta nykyisessä muodossa pieni toiston maku ylemmän "hiljaa hymyilevät" kanssa...

Pidin runon herättämästä tunnelmasta.   Samoin kuin Morhgoz minäkin miettisin tuota sanajärjestystä. Joissakin kohdissa ihan tavallinen suora sanajärjestys ehkä toimisi paremmin kuin epäsuora: esimerkiksi loppupuolen "levossa anteeksiannon" voisi olla vain "anteeksiannon levossa". Parissa muussakin säkeessä on sama juttu: voisi pohtia sitä, tuoko epäsuora sanajärjestys varsinaisesti mitään uutta runoon vai lisääkö se vain tietynlaista "koukeroisuutta".   Mutta kokonaisuutena pidin tästä.