Paratiisi

Ja tässä vielä yksi vanha runoni.     Paratiisi   Olisinpa jossain kaukana missä aallot laulavat lempeää kehtolaulua missä tuuli kertoo tarinoita aurinkoisista päivistä missä yö sulkee onnellisten ihmisten silmät missä uutiset eivät huuda kuolemaa missä huomisen mahdollisuudet eivät ole jo menneet

Täytyy nyt aivan aluksi sanoa, että runon aihe on omalla tavallaan aika haastava kelle tahansa kirjoittajalle: paratiisista, taivaasta, kaukokaipuusta, paremmasta huomisesta ja muuten vain paikasta auringossa kertovia runoja ja lauluja on kirjoitettu valtavasti kautta aikain ja joukosta erottuminen vaatii paljon. Skeneä hallitsevilla teoksilla (mm. Raamattu, Satumaa-tango) on sen verran vankka asema, että haastajaksi on paha ryhtyä...   Tällaista ns. saturoitunutta genreä lähestyttäessä onkin hyvä kysyä itseltään: Miten voisin sanoa tästä aiheesta jotain jos ei täysin uutta, niin ainakin kohtalaisen tuoretta? Joskus uutuuden tunnun voi luoda kierrättämällä vanhaa, vaikkapa viittaamalla johonkin samaa aihetta käsittelevään klassikkoon ja vaikkapa rinnastamalla sen omiin aatoksiin.   Toinen tapa tavanomaisuuden välttämiseksi voi olla omakohtaisuuden, siis subjektiivisuuden, korostaminen. Lukijaa ei välttämättä kiinnostaa kaipuu paratiisiin yleisellä tasolla, mutta se, kuinka joku _tietty_ henkilö kaipaa paratiisiin omalla ainutlaatuisella tavallaan oman _henkilökohtaisen_ kokemuksensa kautta voi olla hyvinkin mielenkiintoinen. Minkälaisia mielleyhtymiä paratiisi herättää? Miten se liittyy jokapäiväiseen elämään? Vaikuttaako se siihen, kuinka keitän aamupuuroni? Ja niin edelleen... Joskus jopa arkisista omakohtaisista kokemuksista voi tehdä hurjia aasinsiltoja suuriin, tavoiteltaviin ideaaleihin.   No joo. En siis missään nimessä sano, että tämä runo olisi mitenkään huono, tuntuu vain siltä, että olen lukenut paljon hyvin samanlaisia tekstejä (sen lisäksi, että pari ensimmäistä riviä saivat sen edellämainitun Satumaa-tangon soimaan päässä ja nyt en saa sitä pois...). Pidin lopusta enemmän kuin alusta - uutiset todellakin huutavat kuolemaa nykyään, ja vaikka huomisen mahdollisuuksien meneminen on sekin ehkä jo vähän kulunut ilmaus (vai kuvittelenko vain?), niin se silti toimii antaen syyn paremman paikan kaipuulle. Ihan hyvä perusrakenne siis: runon loppu antaa motiivin alussa ilmaistulle kaipaukselle. Nämä motiivit liittyvät nykyihmisen kokemusmaailmaan, joka antaa runolle yhteiskunnallistakin ulottuvuutta.

Olipa kaunis ja sujuva runo. :smile: Tykkäsin todella, vaikken itse mikään mestarirunoilija olekaan. Mukavaa luettaaa, kiitokset kirjoittajalle runosta! :smile:

Vastaus Hjalmarin koko viestiin. (En ruvennut lainaamaan koko viestiä tähän vastaukseen vaan tyydyin laiskuuttani tuohon lyhyempään muotoon :)   Viestisi oli todella kiinnostavaa luettavaa minulle. Etenkin siksi, että en ole opiskellut juuri mitään kirjallisuutta sen syvemmin enkä juuri muutakaan. Joten en tiedä juuri mitään kirjallisuuden historiasta, perusteista ja muusta sellaisesta. Oli tosi mielenkiintoista saada noin laaja, yksityiskohtainen ja paljon tietoa sisältävä arvostelu runostani, jonka kirjoitin kauan sitten nuoruudessani ollessani surullinen tietämättä muuta kuin oman yksinkertaisen tunteeni ja ajattelutapani jolla ilmaisen itseäni. On aina jännittävää huomata kuinka johonkin omaan voi liittyä tosi paljon muutakin kuin minkä itse tietää ja tuntee ja on aina hienoa oppia uutta. Kiitos todella paljon arvostelustasi. :)   Aurelia

Melian kirjoitti: "Olipa kaunis ja sujuva runo. Tykkäsin todella, vaikken itse mikään mestarirunoilija olekaan. Mukavaa luettaaa, kiitokset kirjoittajalle runosta!"   No mutta, tässähän punastuu :) On aina ilo saada arvostusta omasta työstä ja kuulla että se ilahduttaa muitakin kuin minua itseäni. Kiitos :)   Aurelia