Löytyipä muutamavuotias teksti, jota muokkasin...

[center]MIKÄLIE MISSÄLIE [/center]       Tänä epäsuvisenakin kesähuomenena maauimala houkuttaa. Lähisuunnitelmiini kuuluu pikku ponnahduslautailusessio.   Vetiseen retkeen valmistaudun keräten urheilukamojani kassiin.   Mutta missä nenän kalveessa, pikkupelsepuupin hännän alla tai kerrassaan energiaksi muuntuneena on se pesutarvikepussini, jonka aion ottaa uimakaveriksi tänään? Ihan varmasti näin vielä eilen tuon vihertävän, kangaspäällysteisen ja muovisisusteisen sekä vetoketjuin suuren suunsa sulkevan pussukan jossain.   En vain muista, missä.   Etsin siis kiivaasti. Pengon varastokaappiani. Nostelen lattialle jättämiäni vaatteita ja rompenyssäköitä. Säntäilen sinne tänne ja annan katseen skannata pientä murjuani, mutta juuri se etsimäni tavara pysyy kateissa. Ehkä sittenkin unohdin pussin lähimenneisyydessä jommankumman uimalamme pesu- tai pukuhuoneeseen. Olen näet sekä erittäin epäjärjestelmällinen että hajamielinen.   Viivyttelemättä lähden kohti kesäkeidasta. Haluan märästi virkistäytymisen lisäksi pikaisesti pyydystää pesimiäni takaisin. Onneksi on pilvinen päivä: uimalassa ei ole hakemista hankaloittavaa ihmisvilinää. Järjestelmällisyyttä turhaan tavoitellen tarkastan toiletit ja tyhjät lokerikot. Vilkaisen jopa roskiksiin, vaikka oletan ne tyhjennetyiksi sitten viime käyntini. Välillä seisahdun kaivelemaan muistiani: missä kuljimme eilen, pesutarvikepussi ja minä. Tutkin jopa ne pienten kaappien rivit, joiden luo toisinaan jätän uintikamat vaakaan mennessäni. Jotain löytyy: erääseen lokeroon on jätetty litran mehutetra, joka etiketistään päätellen aikoinaan sisälsi saksalaisen kauppaketjun myyntituotetta. PÖH! Mielestäni mokoman tyhjimyksen paikka on vaatesäilön sijasta roskakori.     Pesupussiani ei löydy.     Seuraavaksi säntään uinninvalvojien luo. Nämä reippaat työntekijät ovat tottuneet niin tavantakaisin hukkaamisiini kuin siihen, että hävinnyt omaisuus yleensä palaa haltuuni aivan muualta kuin uimalan löytötavaravarastosta. Tiedän tämän itsekin. Silti kysyn uimalaan unohtuneeksi arvelemaani tavaraa aina mahdollisimman nopeasti. En toki halua omalta osaltani tukkia paikan pienehköjä varastotiloja vähäarvoista laitoslöytövuorta kasvattaen. Viileän sään vuoksi valvojat potevat nyt lievää tekemisen puutetta. He eivät siis pahastu joutuessaan pyynnöstäni taas tarkistamaan huostaansa tuodut omistajattomat tavarat. Romperöykkiötä pengotaan jopa kaksin uimavahdein, tosin melko pikaisesti. (Asiakkaat eivät pääse itse löytötavaroita tutkimaan.)   Toinen hakijoista palaa sisätiloista ja kiikuttaa katsottavakseni kookasta punaista pesutarvikepussia. Se ei selvästi ole se minulta jäänyt! Mutta kuulemma mikään muu kuvaustani edes etäisesti vastaava tavara ei kaipaa omistajaansa löytötavarahyllyillä juuri nyt. Huokaisten kiitän valvojia vaivannäöstä ja askellan altaille.   On kolean hiljaista. Lastenaltaassa pelmastaa muutama tenava vanhempineen mutta hyppijäin valtakunnassa huseeraan yksin. Pontevasti ponnahdan laudalta veteen.   ”Fanfalangi!” kuuluu kuiskauksenomainen sukupuoleton ääni jostain, kenties vedestä. En osaa paikantaa sitä. Mutta varmasti kuulen ihan oikean äänen enkä omia ajatuksiani. ”Fanfalangi!” toistuu, nyt kovempana ja monelta taholta samanaikaisesti. Vanteen tavoin ääni ympäröi minut.   ”Kysy fanfalangista”, ääni kuiskii. ”Kysy pussukkaa fanfalangista!”   Mietin, mikä ihme ja kumma on fanfalangi. Ennen en ole edes kuullut tuota sanaa, jonka merkitystä voin vain arvailla. Ehkä korvani tekevät tepposiaan vedenalaisessa paineessa ja luovat aistittavakseni olemattomia. Pintaudun ja nieleskelen tasatakseni paineen kuulo- ja tasapainoelimissäni. Pysykööt moiset fanfalangit aistimien oikkuilun luomassa, sangen satunnaisessa harhamaailmassa, johon en hetkeäkään usko!   Aineen häviämättömyyden lain kumoutumiseen minun on kohta uskominen, jos vaikkapa mainittua pesutarvikepussia tai lukuisia muita selittämättömästi kadonneita tavaroitani ei rupea löytymään…     Noustuani lokoisasta altaasta kipitän kohti pesutiloja. Vinha viima hätistää niin, että unohdan uimalan säännön, joka kieltää juoksemisen. Onneksi valvojat eivät nyt huomaa huutaa hidastamiskehotuksia perääni, eikä edes paha karma rankaise rikkeestä. Pääsen vahingoitta suihkuun ja saunaan. Aistejani hivelee löylyveden sihinä kiukaalla, lämmittävä höyry iholla ja satunnaisen laudekaverin iloinen lörpötys. Altaalla kuulemani hassuttelut pakenevat tietoisuuteni perimmäisiin sopukoihin. Toki olen yhä tohkeissani omaisuuteni selittymättömästä haihtumisesta. Pulputan siis tämänkertaiselle löylysiskolle pesupussini tarinan esimerkkinä siitä, että aineen häviämättömyyden laki on kumoutumassa. Hän naureskelee ymmärtäen mutta tokaisee: ”Jospa etsisit vielä”.   Yritän penkoa mielestäni jotain uutta tiedonmurusta pussukkani viimeisimmästä olinpaikasta. Mietin jopa, voisiko hävinnyt omaisuuteni pulpahtaa esiin täydestä odottamattomuudesta, vaikkapa sieltä fanfalangista… Kenties todella on olemassa fanfalangiksi kutsuttu rinnakkaismaailma, jonne materiaa täältä häviää löytymättömiin.   Koetan karkottaa nuo itsepäiset kummat ajatukset ja ravistan päätäni niin ponnekkaasti, että löylymyssyni lennähtää viereeni lauteelle. Se ei sentään kaikkoa fanfalangiin! Riittävästi lämmenneenä poistun suihkuun. Nyt voin mielikseni huomata kaikkien varusteideni löytyvän helposti ja myös pysyvän tallessa. Keskityn kassin pakkaamiseen tavallista tarkemmin. Toivon tätä uutta huolellisuutta riittävän myös huomiseksi, sillä minulla ei ole varaa ehtimiseen ostella edes halpistuotteita kadottamieni tilalle.     Terhakkaasti kipitän kohti bussipysäkkiä. Sivusilmin vilkuilen kyynärtaipeessani askelteni tahtiin hyppivää avointa urheilukassia. Osa sinne sullomistani tavaroista saattaa pompahtaa ulos ja kadota matkan varrelle, jollen ole huolellinen. Mutta tällä kertaa fanfalangin häijy poppoo jää saaliitta. Pian oikea onnikka ilmestyy mutkan takaa. Heilutan yläraajaani, kulkuneuvo pysähtyy kohdalleni ja kapuan siihen. Nyökkään kuljettajaneitoselle ja sitten matkakortinlukijalle, joka vilkuttaa hyväksyvästi vihreää. Bussi jatkaa kulkuaan. Pian ehätämme kaduille, joiden varrella sijaitsevilta pysäkeiltä voin vaihtaa kotilähiööni vievään linjuriin. Huomaan mitä sopivimman vaihtobussini juuri lähestyvän toista tietä pitkin. Oitis kilkutan merkkikelloa ja änkeydyn tavaroineni penkiltä. Auton niiahtaa pysäkille. Laskeudun alas. Nuuhkin kesäistä ilmaa. Odotan vaihto-onnikkaa saapuvaksi minuutin, parin kuluessa. Mutta sitä ei näy. En käsitä, mitä autolle on tapahtunut. Ihan varmasti näin äsken juuri tuon bussin linjatunnuksineen!   Pysäkkiin on kiinnitetty niin paperiset aikataulut kuin uusi näyttölaite, joka informoi ajantasaisesti joukkoliikenteestä. Niin vanha kuin uusi konsti viestii odottamani bussin tulevan heti. Siis myös äskeinen näköhavaintoni pitää paikkansa. Auto vain puuttuu. Kuikuilen kummissani ja vilkuilen vuoroin näyttölaitetta vuoroin aikatauluja vuoroin kelloani vuoroin tietä. Minuuttien kuluttua pari muuta bussia ilmaantuu paikalle. Mutta mihin kummaan kokonainen joukkoliikenneajokki katoaa? Ehkä se hyytyi matkalle ja jäi mutkien taa näkymättömiin. Tai ehkä fanfalangin ilkeä väki vei koko bussin kuljettajineen, matkustajineen. Jos viimeisin vaihtoehto pitää paikkansa, niin onneksi en tullut astuneeksi kummituslinjuriin, vaan saan odottaa seuraavaa vuoroa.   Pitkän kymmenminuuttisen kuluttua oikeannumeroinen onnikka ilmestyy kulman takaa Mieleni tekee tokaista kuskille jotain letkeää mystisesti häviävistä busseista mutta ohjauspyörän takana sattuu istumaan niin yrmeä ja kituvan näköinen ajuri, että pidän scifi-mölyt mahassani. Tokkopa hän tietää edellisen vuoron tarinaa. Ehkä kaipaamani kulkuneuvo kerkisi sittenkin mennä edeltäni.   Astun rompetta tursuavaan urbaaniluolaani. Kappas vain, kadottamani pesutarvikepussi kököttää kiltisti komeron seinän vieressä lattialla kuin sijoilleen jähmettynyt teletappi. ”Mistäs sä siihen ilmestyit”, tokaisen puoliääneen – tavaralle, joka ei tietenkään vastaa. ”Fanfalangi”, kaikuu ääneti tyhjässä päässäni. Fanfalangin väki lienee todennut, ettei tarvitsekaan viemiään pesutarvikkeita ja palautti ne. Muuta selitystä en keksi.   Tämän viikon ajan käyn osallistun myös tietotekniikan kurssille, jonka järjestää eräs työttömien yhdistyksistämme. Minullekin nuo kurssit ovat antoisia vaikkei oma elimellinen keskusyksikköni kovin vastaanottavainen olekaan. Noin kymmenin naisin alamme seurata päivän opetusta.   ”Hakekaa sieltä työpöydältä ´oma tietokone`-kuvake…”, opettaja kehottaa lähes selkokielin. Varaamani koneen työpöytä hehkuu mitä vihreimpänä, vailla kuvakkeen kuvaketta! Huidon ja hihkun kiinnittääkseni koulumestarin huomion. ”Multa puuttuu kuvakkeet”, kailotan. Ope suihkii taakseni ja painaa jotain näppäintä niin vikkelästi, etten ehdi kunnollisesti havaita liikettä saati huomata, mitä hän hiplasi. Temppu luo kuvakkeet loistamaan sijoillaan informatiivisina. Open ohjeita hätäisesti noukkien koetan saada nyt haluttua ohjelmaa näyttööni.   Oma keskusyksikköni jää auttamatta jälkeen kouluttajan puhevuosta. Tietoihini repeää kammottavia aukkoja. Hätäisesti röpellän jotain painamatta tekemääni mieleeni. Näyttö outoutuu taas. ”Fanfalangi”, kuiskii jokin tuulettimen huminassa. Ilkeä fanfalangin väki on nyt käynyt kuvakkeitteni kimppuun.   ”Mäenkestätätä”, jupisen ja painelen koko masiinan keskusyksikköineen, näyttöineen sammuksiin. Käynnistän sen parin sekunnin kuluttua uudelleen. Saan eteeni toimivan työpöydän ja olen tyytyväinen siitä, että myös oma konstini kerrankin tehosi. Tämä ilo tukahtuu kuitenkin nopeasti: ymmärrän, etten voi esimerkiksi kokeen aikana ratkoa joka pulmaa konetta sammutellen. Palaan seuraamaan rivakasti etenevää opetusta. Kun kuvakkeet ovat tallessa ja tarvittavat ohjelmatkin löytyvät ohjeiden mukaan, niin opiskelu tuntuu jopa hauskalta, kunnes huomaan taas kadottavani juonen. Huokaisen. Koetan tietoisesti terästää aistejani, pakottaa aivoni tallentamaan tärkeät neuvot ja vinkit. Jokin elimellisessä keskusyksikössäni tuntuu kankeavan oppiähkyä vastaan. Tunnin loputtua viimeisten tallennusten virtuaaliäänet jatkavat surraamistaan päässäni muutaman minuutin ajan.   Kommelluksitta busseilen kirjastoon, jonka asiakaskone tottelee komentojani, tuttu ja turvallinenhan se on. Saanpa aiheen tyytyväisyyteenkin. Erääseen keikkapyrkyyni on vastattu.   ”Kappas vain”, sanahdan puoliääneen.   Muutama päivä sitten löysin ns. naamakirjasta räväkän mutta sekavahkon sepustuksen. Sen kirjoittaja haki näyttelijöitä ja avustajia lyhytelokuviinsa. Hän lupasi palkkionkin mutta jätti kertomatta sen suuruuden. Korvauksen määrä kuulemma riippuu esimerkiksi työn kestosta ja vaativuudesta. Kiinnostuin omaperäisestä tuotannosta sen verran, että lähetin hakemuksen. Onhan minulla näin kesäisin aikaa.   Nyt herra Pekka Petrus Poppeteläinen on Aliisa-avustajansa kera meilaillut, että jo huomisaamuna kuvataan leikkimielistä lyhytfilmiä. Tämä P.P.P. kertoi huolehtivansa itse niin filmiensä käsikirjoituksesta, ohjauksesta, kuvauksesta kuin valmiiden tuotosten levittämisestä Internetissä ja ehkä teattereissakin. Aliisan huoleksi jää näyttelijöitten hankkiminen, sopimusten tekeminen sekä meikkaus ja puvustus.   Touhua ja tekemistä kaksikolla näytti olevan niin paljon, että minua arvelutti: niinköhän he suoriutuvat myös palkanmaksusta kaikkine byrokratioineen! Välttääkseni verotusongelmat päätin pyytää palkkiona vain sen vähäisen summan, jonka me ohjelma-avustajat saamme hankalitta paperitaistoitta ottaa, hiljaisin sopimuksin.   Koti-iltani kuluu statistin varustevarastoani penkoen. Kumoan säilytyskassin sisällön vuoteelle läjäksi, josta etsin rähjääntyneet farkut, mekon ja vaihtokengät. Ne sopinevat tuotannon tyyliin. Haluaisin viimeistellä asujani hienoin huivein mutta huomaan kauneimman liinoistani olevan kateissa. Kirottu fanfalangin väki ei lepää koskaan! Pengon varastoa vielä varttitunnin, turhaan. Lopetan toivottoman etsinnän. Huokaisten pakkaan valitut roolivaatteet reppuun, tarpeettomiksi jääneet mätän takaisin säilytyskassiin. Makoisin unin valmistaudun filmaattiseksi.     Aamuaurinko herättelee minut hyvän sään kuvauspäivään. Mielihyvä keventää raahaamani rekvisiittakassin, ja metromatka sujuu leppoisasti. Sovittu tapaamispaikka Aliisan kanssa löytyy helposti kuten pian itse Aliisakin. Rivakasti askellamme kuvauspaikalle. Se on tavallisen vuokrakerrostalon piha, pesutupa ja kellari sekä omatekoisen filmimogulimme asunto. Ohjaaja-käsikirjoittaja-kuvaaja Pekka Petrus Poppeteläinen odottaa ovella. Kepeän tunnelmani karkaa samassa: tämä nuorehko mies on outo. Hän pälyilee ja tervehtiessään katsoo yläviistoon. Hänen olemuksensa on samanaikaisesti epäluuloinen ja veltto ja hänen kädenpuristuksensa hikisen taikinainen. Jo pestuuilmoitus viritti pikku epäilyksiä, jotka nyt vahvistuvat. Perääntyä en enää tohdi. Onttoa oloani hälventää se, että paikalla on luotettavan tuntuisen Aliisan lisäksi pari muuta niin sanotun täysipäisiltä vaikuttavaa nuorta heppua. Yhdessä luomme tänään pätkän varmaankin kelpoa liikkuvaa kuvaa.   Edelleen puolittain poissaolevana P.P.P. raahustaa eteeni ja lykkää käteeni parille ruttuiselle A4-arkille tulostetun jutun. Tuoko on päivän käsikirjoitus! Ohjaaja mumisee: ”Sun roolis on Pirkko, kato ne repliikit.” Muuta ohjetta en saa. Luen kässärin. Se on karmea murha- ja silpomistarina, kuin hutaisten kyhätty yhdistelmä Freddy Kruger – ja Moottorisahamurhaaja –elokuvien huonoimmista kohtauksista. P.P.P.:n tuotannosta näyttää puuttuvan Omaperäisyyden hivenkin.   Alan todella katua ilmoittautumistani tähän puuhaan. Pelkään maineenikin puolesta: eihän näin silkkaan soopaan osallistumista voi pitää kuin haitta-ansiona. Onneksi ´Pirkko` näyttää esiintyvän räpellyksessä vain pari lyhyttä kertaa, pikaisin ”Ota tää” –repliikein.   Kuvauksen alussa sählätään niin, etten konsanaan olisi kuvitellut moiseen sopaskaan joutuvani. P.P.P. ryntäilee sinne tänne videokameraa heilutellen. Enimmäkseen hän ehkä on vain kuvaavinaan. Luultavasti jotain toki tallentuu, sillä maaninen maakarimme seisahtelee toveiksi ja lapsekkaan tyytyväisenä tutkii näytöltä uusinta aineistoaan.   Odotan, milloin filmaus oikeasti alkaa. En halua uhrata koko kesäpäivää tällaiseen.   Meuhkattuaan tunnin kuvaajamme vähän rauhoittuu ja alkaa toteuttaa lyhistä käsikirjoituksin suunnitellusti. Hän pyytää minutkin mukaan, huolimattomin elein ja muminaohjein. Replikoin vuoroin sohvaan upottautuneena, vuoroin sen nurkalla löhöten. P.P.P. säntäilee pitkin huonetta osoitellen kameroineen sinne tänne ja ties minne. Kohtaus loppuu nopeasti. Seuraavissa otoksissa ´Pirkkoa` ei tarvita. Jään silti paikalle norkoilemaan uutta tilaisuutta - ja etenkin sitä luvattua pikku palkkiota.   ”Mitähän tässä vielä tekisi”, P.P.P. miettii ääneen seisoskellessaan keskellä kauhufilmistudioksi muunnettua kaksiotaan. Hän pälyilee ja virnuilee mielipuolisesti. Yhtäkkiä ohjaajamme irve muuttuu oivallusmimiikaksi. Lyhyen tuttavuutemme perusteella arvelen hänen seuraavaksi esittämänsä idean olevan järjettömyyden kuningasajatuksen ja pöhköyden perusoivalluksen summa tai kerrassaan niiden tulo.   Aavistin oikein: P.P.P. säntää lavastamaan kylpyhuoneeseen ”kaikkien kauhuelokuvien äitiä”. Hän lorisuttaa hilseilevään ja likaiseen istuma-ammeeseen vettä, jonka ensiksi höystää banaanimehuin, porelimsoin, hedelmäsalaatein, tonnikalasäilykkein ja kissanruuin. Tämä liemi ei riitä häntä tyydyttämään, vaan seuraavaksi ammeeseen päätyy muutama kilo tuoreita silakoita, pienen vaahtosammuttimen sisältö ja purkillinen lukkosulaa.   Me muut nauramme höröttäen isäntämme touhuille. Miten muutoinkaan tähän voisi suhtautua? Filmaajaoutokainen luullee räkätystämme yllytykseksi. Hän äityy kuorruttamaan kaamean kylpyvetensä tyhjentäen ammeeseen Kodin putkimies -pakkauksen.     ”Nyt joku teistä pääsee kylpyyn”, hän virkkoo meille, aivan tosissaan. ”Me ei mennä tonne”, mumisemme kuorossa. Ohjaajapa ei piittaa vastahangastamme vaan kierrättää katsettaan meissä. Vihdoinkin hän katsoo muita suoraan! Minun kohdallani kumma katse pysähtyy. Hätkähdän: mitä minulla teetettäisiin. Mies ehdottaa minulle nimenomaan sitä, mitä pelkäsin: ”Sähän kerroit harrastavas uintia. Sinä menet tonne ammeeseen.” Pyrkien pitämään kauhutunteitteni sekametelisopan kannen alla vastaan napakasti: ”Tuonne meneminen on työturvallisuusmääräyksien vastaista. Voin olla menevinäni ammeeseen mutta jäsenellänikään en kosketa tuota sotkua. Se on totta se, eikä mikään palkkio saa minua muuttamaan mieltäni. Aion myös vahtia, ettei tuonne mene kukaan muukaan.” Ohjaaja näyttää hetken äimänkäeltä: uskaltaako joku pahainen avustaja uhmata häntä, Suurta Elokuvantekijää! Mutta koska muukin näyttelijäporukka suhtautuu torjuvasti turhan ytyyn kylpyyn, hän muuttaa suunnitelmaansa. Hän teeskentelee itse menevänsä ammeeseen ja yksi nuorista avustajapojista ikuistaa hänen lihavan valkean ahterinsa hyllymässä myrkkyliemen yllä.   Tämä on päivän kuvausten viimeinen kohtaus. . Suuri Ohjaaja irrottaa tapin ammeesta ketjusta vetäen ja jättää kaukalon tyhjentymään (tai sisällön tukkimaan tai syövyttämään viemärin).. Yhdessä siivoamme väliaikaisen studion ja siirrämme kalusteet alkuperäispaikoilleen. Rupeaa tuntumaan siltä, että filmimaakarimme haluaa meistä eroon heti, kun asunto on ennallistettu.   Hän sujauttaa palkkion käteen - muille paitsi minulle. Taidan jäädä ilman sekä antoisaa avustajakokemusta että palkkiota! Buukkaaja-Aliisa on puolellani ja huomauttaa asiasta ohjaajalle. Tämä rupeaa inhan halveksivasti kitisemään: ”Tuo nainen ei tehnyt filmissä mitään eikä siis ansaitse palkkiota”. Aliisa vaatii napakasti minulle luvattua pientä rahasummaa. Hän vetoaa myös omaan maineeseensa palkkioista sopivana värvääjänä.”Kukaan ei enää tule sun filmeihis, jos sä käyttäydyt tolla tavalla”, hän sanoo painokkaasti. Ohjaaja äityy ärähtämään: ”Fanfalangi sais viedä teidät, koko tään sakin. Teikäläisiä on kuule jonossa mun ovella”.     Kuulinko minä väärin vai sanoiko tuo kahju miekkonen todella ”fanfalangi”? Ehkä hän todellisuudessa mongersi jotain poliisijengi-, prätkäjengi- tai vastaavantyyppistä sanaa. Tämän kaverin verbaliikkahan ei ole ollut koko päivänä kovin selkeää. Ravistelen päätäni. Kuulen ilmastointilaitteen huminaa ja ulkoa kantautuvia ääniä, en muuta.   Odotan yrmeänä, vaiti. Nuristen ja naristen kiukuissaan ohjaaja kaivelee taskujaan. Saan rahani ryppyisenä, kourahiessä lionneena setelinä ja häivyn. Painan kiinni niin asuntostudion kuin porraskäytävänkin ulko-oven. En katso kertaakaan taakseni. Poistumalla näin vaivihkaa ja hyvästelemättä halunnen alitajuisesti välttyä päätymästä Lootin vaimon osaan omituisen kuvanliikuttajan kokoelmiin jonnekin fanfalangiin. Minussa viipyy outo, pelästynyt ja pettynyt olo. Luikin tieheni koko kaupunginosasta. Alkukesäisen iltapäivän leppeys onnistuu hiljalleen karkottamaan epämiellyttävät tunteeni.   Pian voin melko rauhallisena todeta: ”Se oli semmoinen filmikokemus se”.   II   Suvi soljahtaa ohi hellien ja raviten meitä pohjolan asukkaita talven varalle. Ehdin lomallani osallistua pariin asialliseen filmituotantoon. Tarkkailen myös säännöllisesti tiettyjä Internet-sivuja nähdäkseni, millaisen leffapätkän P.P.P. tuli lopulta tekaisseeksi. Mitään filmiä ei näille sivuille kuitenkaan ilmesty ja elokuussa niiltä poistuvat kaikki merkinnät P.P.P.:sta ns. tuotantoyhtiöineen. ”Aha, kaveri on tainnut saada bannin näille sivuille eikä ihme, jos hän usein rikkoo sopimuksia”, ajattelen.     Tulee syksy. Pimeänä ja viimaisena vuodenaikana on aikaa myös television katseluun. Kesätauon jälkeen ohjelmistoon palaa moni suosikeistani, mm. Poliisi-TV. Siinä käsitellään varokeinojen ja rikosten ohella myös mystisiä katoamistapauksia.   Syksyn ensimmäisessä lähetyksessä haetaan heinäkuussa kaupungissamme kadonnutta miestä. Etsityn kuva pomppaa ruutuun ja tunnistan hänet heti: omaperäinen taiteilija Pekka Petrus Poppeteläinen on ollut kateissa jo pian kolmen kuukauden ajan. Viimeinen havainto hänestä tehtiin näköjään pian filmaussessiomme jälkeen. Silloin hän liikuskeli metroasemalla illansuussa videoiden ympäristöään. Miehen liikkeitä ikuisti myös valvontakamera, jonka edessä hän patseerasi rakeisena, kumaraisena hahmona kameraa roikottaen. Samaan tallenteeseen jäi myös lepakon siipeä muistuttava varjo, joka toimittajan mukaan saattaa tosin aiheutua häiriöstä kameran toiminnassa. Yhtä aikaa varjon ilmestymisen kanssa taltioinnista alkaa näet kuulua outoa äännähtelyä: ”fanfal…”

Hauska tarina. Sellainen... ööh... kovin harmittoman oloinen (ainakin alkuun), mutta nimenomaan hyvässä mielessä. Kielellinen tyyli on tässä hyvin omaleimaista ja nokkelaa, ja sitä on ilo lukea. ”Pikkupelsepuupin hännän alla”, heh!   Eilen tuli ilmeisesti epähuomiossa laitettua perunat pakastimeen ja ihmeteltyä pitkään, missä helvetissä ne oikein ovat. Välillä avaimetkin hukkuu mystisesti. Syyllinen selvisi: ne ovat ne pirun fanfalangit! Tai tontut. Tai sitten mulla on vain reikä päässä...