Testamentti Villonin äpärän, prologi

Tässä prologi tällä hetkellä työn alla olevasta historillisesta (?) romaanikässäristäni. Toivottavasti nautitte siitä :smile:   ----   Muusa, laula älä raivosta, vaan epätoivosta, Jumalan hylkäämän raukan surusta ja murheesta. Laula minusta, runotar, laula minulle, koska kukaan muu ei kuule.   Minun nimeni on Francis Villon ja kirjoitan tätä, koska muutakaan en voi; olen kirjoittanut runoja, mutta ne eivät enää kykene kuvaamaan oloani, ja jotenkin minun on aikani saatava kulumaan. En ole kirjoittanut eepoksia jumalten raivosta, en valtakuntien tuhosta tai eksyneistä sankareista, vaan olen kirjoittanut runoja itsestäni ja kaltaisistani, sillä minua ei kiinnosta kuinka Dido poltti itsensä roviolla, en välitä Akhilleuksen raivosta, syljen Oidipuksen kasvoille, sillä heistä kertovat tarinat eivät ole totta. Sen sijaan kaikki, mistä olen kirjoittanut, on totta, välähdyksiä oikeasta maailmasta ja oikeista ihmisistä; paikasta, missä jumalten ja sankarien sijaan rakastajat eivät koskaan kohtaa toisiaan, lapset kuolevat nälkään ennen toista talveaan ja sota jättää jälkeensä vainajien sijasta murtuneita ihmisiä, jotka toivoivat kuoleman armahdusta elon koetukselta. Kaiken taiteen tulisi kuvata maailmaa, jossa se on syntynyt, ja omat raapustukseni, jotka olen tehnyt huvittaakseni tuttaviani, vikitelläkseni neitoja tai vuodattaakseni sydämeni surut pois sisimmästäni, ovat tuskin muuta kuin juoppolallin yrityksiä tiivistää sanoiksi kaikki se, mitä ei voi ymmärtää kokematta sitä kauheutta ja kauneutta, jota olen eloni aikana kokenut. Ja elämäni aikana olen kohdannut vain yhden jumalaisen miehen enkä ainuttakaan sankaria.   Mutta kuka minä olen paasaamaan runousopista? Istun huojuvan pöydän ääressä ahtaassa vankisellissä, kylmien seinien välissä, vain yksi heikolla liekillä väräjävä kynttilä ja kirjoitelmani seuranani, ja odotan. Sulkeudun muistoihini, koska vain ne eivät ole minua hylänneet, ja odotan. Kirjoitan, koska muutakaan en osaa, ja odotan.   Tuo ei ollut aivan totta: osaan kolme asiaa, vaikka kolmas onkin monien mielestä vale. Osaan kirjoittaa, osaan karkottaa läheiseni luotani ja osaan varastaa. Olen ollut vankilassa, tätä kolkkoa huonetta pahemmissa tyrmissä jo monta kertaa, joten enkö siis ole huono varas? Ei, olen loistava varas – vaikka itse niin sanonkin – koska olen yhä tässä, yhä elossa, ja se on enemmän kuin huonot varkaat voivat sanoa itsestään. Olen tarrautunut kynsin ja hampain kiinni tähän kurjuuteeni, jota Luoja suuressa viisaudessaan kutsuu elämäksi.   Kiroukset todisteille ja todistukselle – niiden kautta en ole elämääni elänyt. Olen ajautunut aamusta iltaan ja auringonlaskusta auringonnousuun seuraten vain yhtä auktoriteettia, itseäni, tunteitani ja halujani. Papit saattavat sanoa, että juuri sen takia kärsinkin, juuri tämän itsekkyyteni takia olen kadotettu Luojan silmissä, mutta mitä ne tekopyhät lurjukset elämästä tietävät? Ovatko he koskaan nauttineet naisen syleilystä? Tietävätkö he miltä tuntuu katsella nousevaa aurinkoa, viinilasi toisessa kädessä, musteeseen kastettu sulkakynä toisessa, ja hymyillä? Paholainenko se vain, häijyjä kirouksiaan langettaa, nautintoa seuraten houkuttelee elämään? Mitään nautintoa ylväämpää ei ole, joten jos se tekee minusta pahan miehen ja kerettiläisen, olkoon, hyväksyn kohtaloni ja kiroukseni. Minulla ei ole mitään menetettävää, ei enää: rakkaani olen menettänyt, ystäväni karkottanut ja sieluni kaupannut eniten tarjonneelle. Henkeni heitän, kun Ranskan kuningas sen minulta riistää, ja tuo hetki on yhä lähempänä.   Minut tuomittiin kesällä kolmannen kerran kuolemaan. Ensimmäiset kaksi kertaa minut armahdettiin – enhän muuten olisi tässä – mutta vasta pitkien kidutusten jälkeen, ja nyt, viimein, onneni suunta on kääntynyt. Tulen kuolemaan pian, minut hirtetään kukkulalla auringonlaskun aikoihin jonakin kauniina huurteisena päivänä, ja ruumiini haudataan nimettömään hautaan routaiseen maahan. Jos saan hautakiven, siihen kirjoitetaan:   TÄSSÄ LEPÄÄ FRANCIS VILLON MAISTERI, RUNOILIJA, HOUKKA   Olen kirjoittanut viimeisen runoni, siitä olen varma, mutta silti en pysy erossa kynästä ja paperista. Siis kirjoitan, kerron tarinan, johon uskoo ken tahtoo. Se on tarina heikosta houkasta, runoilijavarkaasta ja epäonnisesta oppineesta – minusta.   Kun en saa seuraa enkeleiltä saati paholaisilta, haen sitä itsestäni ja tästä kynttilästä. Olkoon tämä testamentti kurjan Francisin, Villonin äpärän.   ---   Tämä teksti on yhä kesken, joten kaikki parannusehdotukset ovat tervetulleita ja toivottuja.