Prologi/kehitelmä: Milla

Unessa     ”Miksi?” Nainen kysyi katsoessaan rinnastaan törröttävää korkkiruuvin kahvaa. Veri valui hitaasti pitkin hänen leukapieltään ja kylmän väreet tekivät paikallaan pysymisestä lähes mahdotonta.   Hän ei ollut tuntenut miestä entuudestaan, vain nähnyt hänet aikaisemmin istumassa samassa pöydässä viikosta toiseen. Ravintolassa jossa hän itse työskenteli vuodesta toiseen. Mies ei ikinä tilannut mitään, istui vain hiljaa. Kukaan ei tuntunut enää edes kiinnittävän mieheen huomiota, kukaan muu kuin hän.   Nainen oli viimein kerännyt rohkeutensa ja ajatellut vain mennä tervehtimään. Esittäytyä samalla, olihan hänellä nyt vapaa ilta, eikä ollut mitään väärää tutustua asiakkaisiin. Mies ei ollut komea, mutta jokin hänessä vetosi naiseen tavalla, josta hän oli yksinäisinä iltoina unelmoinut. Hän huomasi, ettei pitänyt vain miehen olemuksesta. Hän tiesi ensi hetkestä, että he ajattelisivat asioistakin samalla tavalla. Tavalla jolla muut ihmiset eivät ehkä ajatelleet. Yksi asia johti toiseen, ja pian hän huomasikin olevansa miehen kotona.   Asumus oli yhtä arvoituksellinen kuin mieskin. Ei todellakaan mikään peräkammarin pojan asunto, hieno omakotitalo arvostetulla alueella. Koti oli siisti, ehkä vähän liiankin siisti yksinäiselle miehelle. Ei koriste-esineitä, kasveja, ei mitään mikä heijastaisi miehen intohimoja tai harrastuksia. Ehkä mies siis oli vasta muuttanut? -Ei, hän oli käynyt ravintolassa pitkään. Oliko mies muuttamassa? Jos niin, hän oli onnekas, että oli tehnyt siirtonsa ennen kuin mies muuttaisi.   Nainen odotti sirosti sohvan reunalla istuen, tunnusteli sohvan sileää nahkaverhoilua. Se tuoksuikin nahalta, ei mikään keinotekoinen, aito niin kuin hän oletti miehenkin olevan. Miksi hän tunsi itsensä niin hermostuneeksi? Hän haistoi vaivihkaisesti kainaloaan, ei kai hän vain hikoillut? Kämmenet ainakin hikoilivat ja vatsassa tuntui perhosia.   Mies palasi keittiöstä, tuoden mukanaan viinilasit ja pullon. Ei mitä tahansa pulloa, se vaikutti kalliilta, erikoiselta. Nainen hymyili, niin miehelle kuin pullollekin, ei kierteitä pullon kaulassa. Miehellä täytyi olla viinin suhteen hyvä maku. Ei mitään Alkon halpaa kyykkyviiniä, vaan varmasti valittu ylähyllyltä erityistä tapahtumaa varten. Nyt mies tarjosi sitä hänelle, oli siis tapahtumassa tuo erityinen tapahtuma, nainen hymyili ajatukselle. Mies kaatoi viiniä hieman lasiin, pyöritti sitä ja maistoi. Mies loi merkitsevän katseen häneen, samanlaisen joita hän oli ravintolassa melkein joka ilta saanut, tällä kertaa hän ei punastunut, ei kääntänyt katsettaan, vaan vastasi siihen häpeilemättä. Nainen hymyili. Illasta tulisi ikimuistoinen.   Kaadettuaan viinit laseihin mies istuutui hänen vierelleen, venyttäen kätensä hänen harteilleen. Perhoset naisen vatsassa kiihdyttivät villiin tanssiin, hänen nojautuessa miehen rintaa vasten, ja vei viinilasin huulilleen. Täydellistä, kaikki tuntui täydelliseltä. Vain he kaksi, nauttimassa viinistä ja toistensa seurasta. Miksei hän ollut tutustunut mieheen aikaisemmin, mikä ihme häntä oli estänyt?   Nainen joi lasinsa tyhjäksi ja irtautui miehen halauksesta. Hänen täytyi käydä vessassa seuraavaa siirtoaan varten. Hän tunsi itsensä aivan teinitytöksi, ei muistanut milloin viimeksi olisi tuntenut näin. Tuntenut leijuvansa odotuksesta. Hän nousi ylös, viivytellen, varmisti että mies näki hänen parhaan puolensa. Hän oli pukeutunut vartaloa nuolevaan mekkoon. Mekkoon jota hän oli ihaillut monta kerta kotonaan peilistä. Se tuntui aina olevan liian juhlallinen tilaisuuksiin, minne hän oli menossa. Nyt hän oli onnellinen, että oli viimein pukenut sen ylleen. Oliko kohtalolla sormensa pelissä? Hän tunsi miehen katseen selässään, kulkiessaan pienessä hiprakassa kohti eteistä, jossa oli vessan nähnyt. Nainen otti laukkunsa naulakosta ja vei sen mukanaan kylpyhuoneeseen. Hän istuutui, ja kaivoi puhelimensa laukusta, tarkisti siihen tulleet viestit. Kirjautui sitten Facebookiin, päivitti tilansa. Sinkkuus oli kohta ohi, pahoittelut kaloille. Muutama hymynaama ja pienen epäröinnin jälkeen hän julkaisi sen.   Nainen huuhteli vessan ja tarkisti peilistä meikkinsä. Levitti hieman puuteria otsaan, nipisti poskiaan ja ihaili aikaansaannostaan. Hän rohkaisi itseään hymyilemällä, lähettäen lentosuudelman ja iskemällä silmää kuvajaiselleen. Aivan kuin Marilyn, joskus iäisyys sitten, nainen ajatteli. Nauroi sitten hiljaa ja tuuletti käsillä kasvojaan, rauhoittuakseen hieman.   Hän kuuli heti oven avattuaan, musiikin. Klassista. Se oli säädetty hiljaiselle, jotta he pystyisivät keskustelemaan. Olohuoneessa ei ollut kuitenkaan ketään, valaistus oli himmennetty ja nainen näki vielä äskettäin suljettuna olleen oven raosta, kynttilän tunnelmallisen lepatuksen. Mies todellakin teki kaikkensa, tehdäkseen illasta täydellisen. Hän huhuili miestä työntäessään oven kokonaan auki ja astui makuuhuoneeseen. Hän oli odottanut näkevänsä miehen, ehkä sängyllä odottamassa, ei todellakaan mitään tällaista. Ei sänkyä, ei miestä, ei mitään kalusteita. Ainoastaan vihreä muovinen pressu lattialla. Hän kääntyi ja kirkaisi. Mies seisoi hänen takanaan ja iski häntä rintaan jollain esineellä. Ilma katosi keuhkoista, naisen kaatuessa selälleen muovin päälle. Nainen yritti hapuilla esinettä rinnastaan, korkkiruuvin puisesta kahvasta ei saanut otetta, se oli liukkaana hänen omasta verestään. Nainen henkäisi kauhuissaan, hän ymmärsi kuolevansa, ”miksi?”   ”Miksi? Mitä? Et sinä ymmärtäisi. Et ymmärtäisi minua koskaan.” Mies sanoi katkeruutta äänessään.   *   Milla haukkoi henkeään, hän oli jälleen omassa yksiössään. ”Saatana, mikä uni.” Hän sanoi ääneen, todistaakseen itselleen että todella oli nähnyt vain unta. Milla raotti kaulustaan nähdäkseen, ettei hänellä ollut reikää rinnassaan. Uni oli tuntunut niin todelliselta, hän jopa tunsi mihin korkkiruuvi oli iskeytynyt. Hän oli kokonaan hiestä märkä, Milla oli nukahtanut lempi mekko päällään ja totta kai mennyt pilaamaan sen. Ainakin se pitäisi pestä, nainen kirosi. Häntä huimasi, mitä eilen oli oikein tapahtunut?   Pyry hyppäsi hänen viereensä sängylle, kehräten ja rapsutuksia kerjäten. Ovela otus, sillä oli varmasti nälkä. Hän näki käsilaukkunsa lattialla sängyn vieressä, kännykkään oli tullut yön aikana useita viestejä. Heli oli kommentoinut facebookissa, ihanaaaaa!!! Soita heti. Kymmeniä tykkäyksiä, ja kommentteja viestiin jonka hän oli unessa laittanut. Unessa, jonka aikana hän oli kokenut, rakastumisen, pettymyksen ja kuoleman. Missä välissä hän oli viestin laittanut? -Ei taas näitä unissa kävelyjä.   Unessa hän oli ollut vaalea hiuksinen, vaikka hänellä itsellään oli hieman punaiseen taittuvat ruskeat hiukset. Mitä uni tarkoitti? Miksi? Miksi hän oli nähnyt sen? Unessa mies oli vaikuttanut katkeralta, mistä? Ymmärtämisestä? Tunsin kuitenkin unessa yhteen kuuluvuuden tunteen, ymmärsin unessa miestä. Tai ainakin luulin niin. Oliko hän nähnyt jotain ennalta vai jotain miehen menneisyydestä? Vai oliko se vain hyvin outo uni, Milla ei tiennyt. Mistä hän voisikaan tietää, mitään ei ollut tapahtunut. Tai oli, päivitys nyt ainakin, mutta ei mitään peruuttamatonta. Milla poisti päivityksen puhelimesta ja lisäsi uuden, jossa kertoi unohtaneensa aprillipäivän aikaisemmin, mutta tuli korjanneeksi asian nyt. Kuravelliä päälle vaan kaikille.   Milla vapautti itsensä mekosta ja veti päälleen frotee kankaisen aamutakin. Hän sai siskonsa kanssa samanlaisen lahjaksi äidiltään joka joulu, ei mikään muotitalon luomus, mutta mukava pitää päällä. Pyry yritti kampittaa hänet, kiehnäämällä jaloissa, hänen siirtyessä makuuhuoneesta, olohuoneeseen ja siitä keittiöön vain kahdella askeleella.   Milla kaatoi kuivamuona pussin viimeiset nappulat, kulhoon ja laski kulhon lattialle. Kissa sai mitä halusi jättäen rakkauden osoitukset taas hetkeksi, kunnes se taas haluaisi jotain. Puhelin soi Millan harjatessa hampaitaan. Hän ei aivan ehtinyt vastaamaan puheluun, ehti kuitenkin nähdä soittajan. Heli. Varmasti halusi kuulla, mitä olin viime yönä sekoillut. Sen kun tietäisi, Milla ajatteli. Täytyy soittaa myöhemmin takaisin. Tänään olisi työpäivä, hän ehtisi selkeyttämään ajatuksiaan tiskin takana. Se oli ainakin varmaa, että uni jäisi vaivaamaan häntä vielä pitkäksi aikaa. Uni ei ollut ensimmäinen vastaava jonka hän oli nähnyt. Silloinkin uni oli toteutunut. Milla epäili miehellä olevan salaisuus.   ”Moi!” Milla hihkaisi päästessään takahuoneeseen ja laittoi ostoksensa työntekijöiden jääkaappiin. Hän pääsisi taas kerran liian myöhään töistä, ei ehtisi töiden jälkeen käydä kaupassa. Ei hän koskaan kerennyt töiden jälkeen. ”No, moi. Mikäs sinua vaivaa?” Pekka kysyi. ”Näytät ihan hirveältä.”   ”Ai, kiitos samoin.” Milla naurahti. ”Päivä päivältä kohteliaampi, niinkö?”   ”Yritän olla, vähän niinku kuuluu työhön.” Pekka vastasi. ”Tulee taas hiljainen ilta ovella. Ei täällä oikeastaan edes ovimiestä tarvittaisi tänään, voisit paikata?”   ”Älä unta näe. Sujuu ilta mukavammin yhdessä.”   ”Ei sitten, menee se päivä täälläkin.” Pekka sanoi ja häipyi ravintolan puolelle.   Pekka oli oikeassa, päivästä tuli hiljainen tai olisi tullut, ellei kanttikset olisi alkaneet tilaamaan shotteja kuin viimeistä päivää. -Olikohan joku heistä voittanut raaputusarvasta? Ei ollut kuitenkaan tukien maksupäivä. Enää pari tuntia sulkemisaikaan, Milla huokaisi ja laski yhden tuopin lisää hanasta. -Pitäisi varmaan alkaa etsimään niitä oikeita töitä... Ajatus keskeytyi kuin seinään Millan nähdessä miehen jonka kanssa oli jakanut viime yön. Tai ei hän, mutta joku oli. Milla vaan sai olla mukana, aitiopaikalla. Hänellä oli ollut aikaa miettiä unta ja oli varma, ettei hänellä itsellään ollut mitään tunteita miestä kohtaan. Ne olivat varmasti olleet jonkun muun tunteita. Yhtä varmasti kuin kasvot peilissä jotka eivät olleet hänen omansa. Se nainen oli ollut kaunis, kuin Marilyn. Mies sai jumalauta olla onnellinen, että herätti tunteita sen näköisessä naisessa. -Mitä mies ylipäätään täällä notkui? Eihän hän tilannut edes mitään. Ainoa häntä koskeva asia unessa oli ollut ne helvetin katseet.   Milla huomasi sivusilmällä miehen taas tuijottavan häntä, siitä ei voinut erehtyä. -Ellei mies tullut lähes joka päivä katselemaan hänen takanaan olevaa jägermeister mainosta. Pitikö mies siis peuroista? Milla virnisti, ajatukselle. -Ei, mies yritti varmaan saada häntä kohtaaman tämän katseen. Ei tulisi onnistumaan, Milla päätti. Ei nyt, ei huomenna, ei ikinä. Mies senkun vain istui ja tuijotti. Ei edes yrittänyt peitellä kiinnostustaan, räpläämällä puhelinta tai katselemalla screenille heijastettua jalkapallo peliä. -Pitäisiköhän pyytää Pekkaa antamaan miehelle porttikielto? Milla jatkoi oluiden laskemista hanasta, janoisille. Toivoi, ajan juoksevan, että pääsisi vihdoin ja viimein häätämään asiakkaat ulos.   Vihdoin ja viimein lopulta koitti, hän pääsi väläyttämään valoja merkiksi, ettei enää helpottasi kenenkään janoa. Janoisten sankareidenkin aika lähteä kotiin. Milla keräsi pöytiin kertyneitä laseja, hän huomasi miehen saaneen seuraa vaaleasta naisesta. Milla ei nähnyt naisen kasvoja, eikä tunnistanut tätä kanta-asiakkaaksi. Oliko se nainen unesta, tapahtuiko uni nyt? Nainen nojasi mieheen ja leikillään löi tätä käsivarteen, mies ilmeisesti kertoi jotain hauskaa juttua. Pekka antoi heille päällysvaatteet narikasta ja tuore pariskunta siirtyi ovesta ulos. Milla jätti kertyneen lasipinon lähimmälle pöydälle, ja juoksi narikkaan.   ”Mistä he puhuivat?” Milla kysyi Pekalta. ”Ketkä? Tarkoitatko 'Shemeikkaa'?” Pekalla oli outo tapa nimetä asiakkaita, mitä mielikuvituksellisemmilla tavoilla. ”Niin kai.” Milla vastasi.   ”Ne menevät miehen luokse jatkoille. Aikamoinen naisten nielijä.”   ”Miten niin?”   ”No, sanoi hoidolle, ettei tämä enää lähtisi miehen luota, jos pääsisi maistamaan hänen vieraanvaraisuuttaan. Aika hyvä repla, täytyy muistaa itsekin heittää joskus jotain vastaavaa. Näyttää toimivan.” Milla tunsi kuinka kylmät väreet juoksivat pitkin hänen selkäänsä. Hän tunsi olevansa jotenkin vastuussa naisesta, hän ei saisi antaa tälle käydä mitään.   ”Mitä nyt? Mitä minä nyt sanoin?” Pekka katsoi Millaa, joka näytti siltä kuin olisi haistanut jotain pahaa. ”Ei mitään, mun täytyy nyt mennä. Viitsitkö sulkea paikan, tulen huomenna ajoissa siivoomaan.” Milla sanoi ja lähti vaihtamaan vaatteita. Joku juopunut törmäsi pöytään ja kaatoi kaikki tuopit lattialle, samalla kun Milla jo riisui esiliinaansa jättäen sen tiskille. Milla vaihtoi vaatteet ja kiirehti takaisin saliin. Pekka retuutti jotakuta onnetonta ovelle, mies oli ilmeisesti vastuussa siitä, ettei tänä iltana kertynyt paljoa tiskiä. Milla toivoi sirpalaiden edes tuottavan onnea. Ehkä ne tuottivatkin, koska hän ehti nähdä kuinka pariskunta katosi taksiin sisälle.   Milla kiilasi lyhyen taksi jonon kärkeen ja juoksi seuraavaan, jonka ovenkahvaan joku jo oli ehtinyt tarttua. Milla livahti taksiin, kiitti avoimesta ovesta, ja veti sen perässään kiinni. ”Aja, ole kiltti.” Milla sanoi kuskille, ihmisten huutaessa vastalauseita hänen röyhkeydelle. Jo toisen kerran sirpaleet taisivat tehdä tehtävänsä, kuskin nostaessa kytkintä. ”Seuraa äskeistä taksia,” Milla pyysi.   ”Luulin sinun juoksevan karkuun joltain. Tämä ei ole mikään seurantapalvelu.” Taksikuski sanoi. ”Älä viitsi. Autohan on tuossa aivan edessä, olen juuri muuttanut enkä muista osoitetta. Pariskunta asuu samalla kadulla. Säikähdin heidän jättäneen minut oman onneni nojaan. Meidän piti mennä samalla taksilla.” Milla valehteli kuskille.   Kuski pudisti päätään ja jatkoi hiljaisuuden vallitessa auton perässä. He ajoivat keskustasta ulos ja kääntyivät Pyhättömänmäen kaupunginosaan. Milla tunnisti talon unesta, heti kun he kääntyivät sivukadulle. ”Tuonne aivan kadun päähän.” Milla osoitti.   He ohittivat seuraamansa auton ja Milla antoi kuskille mittarin osoittaman summan. -Mitä hän nyt tekisi? Ei hän mahtanut mitään, jos mies päättäisi alkaa riehumaan. Ei hänestä olisi tappelemaan, varsinkaan niin hyvä kuntoisen näköistä miestä vastaan. Milla katsoi kadulla molempiin suuntiin, ja päätti kun ketään ei kerran näkynyt missään, hiipiä orapihlaja-aidalla aidattuun pihaan. Milla katsoi sukunimeä, postilaatikossa. Ainakin hän nyt tiesi ketä seurasi. Taloon oli sytytetty valot, joten hän näkisi hyvin sisään. Vastaavasti talosta ei nähty tirkistelijää, joka oli piiloutunut miten kuten omenapuun suojaan. Ikkuna oli vähän liian korkealla, jotta hän olisi kunnolla nähnyt kaiken mitä sisällä tapahtui, hän katsoi puuta ja kiipesi hieman ylemmäksi. -Ei helvetti. Mitä hän oikein touhusi? Ulkopuoliselta saattaisi vaikuttaa siltä kuin hän olisi omenavarkaissa. Hän voisi olla parasta aikaa jo kotona, kissansa kanssa. Hitto, ostoksetkin jäivät työpaikalle, hän saisi ne vasta huomenna. Milla päätti käydä aamulla hakemassa ne, ennen kuin työt alkaisivat.   Nyt huoneeseen näki hyvin sisälle. Talo ja huone itsessään oli aivan samanlainen, mitä hän oli unessa jo nähnyt. Liian monessa asiassa alkoi olla yhteneväisyyksiä. -Hänen täytyisi tehdä jotain. Hänen olisi pakko tehdä jotain.   Hän näki kuinka herra Mustonen, postilaatikon nimen perusteella, kantoi viinipulloa huoneeseen. Nainen odotti istuen sohvalla. Heillä tuntui olevan hauskaa keskenään. Toisin kuin hänellä, oksa josta hän otti tukea painoi kipeästi kainaloon, eikä ulkona niin kovin lämminkään ollut. Elokuun lopun yöt eivät olleet läheskään niin lämpimiä, kuin vielä kuukausi sitten oli ollut. Lisäksi mies oli jättänyt omenat puuhun mätänemään, ne löyhkäsivät. Milla katsoi huoneeseen, sen sisustus oli erilainen kuin unessa. Huonetta seinusti tällä kertaa kirjahylly, ja näytti siellä olevan muutama huonekasvikin. Milla huokaisi, tässä ei ollut mitään järkeä. Hän kaivoi puhelimen laukustaan. Päätti ottaa kuvan todisteeksi, jos saisi lukea jostain naisen kadonneen tai jotain vastaavaa. Ainakin mies joutuisi vastuuseen jos tekisi naiselle jotain. Milla painoi salamankuvan pois päältä ja zoomasi, pyyhkäisemällä sormillaan kosketusnäyttöä. Hän saisi loistavan kuvan.   ”Ei ole todellista.” Milla henkäisi, salamavalo teki koko pihasta kirkkaan kuin päivällä. Se ei jäänyt huomaamatta pariskunnaltakaan. Nainen seisoi jo ikkunassa kämmensyrjät kasvojaan kehystäen ja tähyillen pihaa, miehen kiirehtiessä sammuttamaan valot, jotta he näkisivät vuorostaan. Milla hyppäsi puusta ja juoksi, nauraen tilanteen epätodellisuudelle. Mahtoiko paparazzeista tuntua samalta, kun he saalistivat julkkiksia. He eivät varmana luikkineet pää kolmantena jalkana karkuun kohteiltaan tulleessaan huomatuiksi. He varmasti vain vilkuttivat hymyillen. Hän ei todellakaan aikonut jäädä vilkuttamaan. Eikä todellakaan keksinyt mitään hymyilemisen aihetta.   Milla vaihtoi kävelyyn päästessään takaisin isommalle tielle. Varmisti vielä ettei mies vain ollut lähtenyt seuraamaan häntä ja päätti oikaista pitkin harjua. Hän oli lähtenyt takaisin kohti kaupunkia, ja katseli kävellessään Paavolan kaupungin osaa. Hän muisti kuinka lapsena oli talvisin laskenut pulkalla pitkin soramontun reunaa, nyt soramonttuun oli rakennuttu korkeita kerrostaloja ja melkein koko vanha 'Puu-paavola', oli jyrätty asuntomessujen tieltä. Milla näpräsi kävellessään puhelintaan ja katsoi kuvaa jonka oli ottanut. Se oli onnistunut paremmin, kuin olisi voinut toivoa. Salamavalo ei ollut pilannut heijastuksellaan sitä. Nyt naisen kasvot näkyivät selvästi. Se ei ollut kuitenkaan sama nainen, jonka hän oli unessa nähnyt. Tämä nainen oli vanhempi, ainakin kymmenvuotta vanhempi. Milla päätti opetella käyttämään puhelimen kameraa paremmin, miten helkkarissa salaman sai pois päältä?   Vastaamattomissa puheluissa kummitteli vieläkin Heli, hän oli unohtanut koko puhelun. Ainakin hänellä riittäisi tarinaa, kun juoruisi toilailuistaan. Kello näytti puoli neljä yöllä, puhelu saisi odottaa vielä.   Pyry tervehti ovella aloittaen naukumis konsertin. Jos se olisi pystynyt puhumaan, se varmasti antaisi hänen kuulla kunniansa. ”Missä sitä ollaan oikein oltu? Sinun piti tulla jo tunteja sitten? Mitä ruokaa? Vessa haisee? Mutta anna nyt silti pitkä halaus, jooko?” Milla nosti kissan syliin ja antoi hellyyttä sen verran, että kissa sai tarpeekseen ja juoksi häntä pystyssä tiehensä. Hän oli aivan poikki ja toivoi saavansa vain nukkua rauhassa. Milla potki vaatteet päältään ja heitti ne sitä mukaa pitkin huonetta kun eteni kohti sänkyä. Arkivaatteille vaatekaappi oli koko asunto ja sen kalusteet. Onneksi kukaan ei ollut nalkuttamassa epäjärjestyksestä. Hän nukahti Pyry vierellään, eikä sinä yönä nähnyt onnekseen unia.                                                 Alku   Metallican Nothing else matters, soi vaimeasti värinän säestämänä. Mitä kello oli? Milla nousi vuoteellaan istumaan ja haravoi katsellaan huonetta. Aurinko paistoi kaihdinten välistä huoneeseen hänen etsiessä laukkuaan. Heli soitti.   ”Mitä sä sekoilet?” Heli aloitti.   Milla yritti peitellä haukotteluaan, siinä kuitenkaan onnistumatta. ”En mitään.”   ”Oliksä nukkumassa vielä? No, hyvä että soitin. Mikä se face homma oikein oli?” Heli kysyi.   ”No arvaa?”   ”Eikä, sekoiliksä taas unissasi?”   ”Joo.”   ”Unelmoiksä unelmien prinssistä?” Heli nauroi. ”Kosteita unia?”   ”No ei todellakaan. Mä näin unta yhestä karmivasta tyypistä joka käy meillä töissä, se tappo jonkun naisen siinä unessa.”   Heli oli hetken hiljaa. ”Sun täytyy käydä ilmoittamassa poliisille.”   ”Mitä mä muka sanoisin? 'Haluaisin ilmoittaa murhasta. Joo, murhasta kuulit aivan oikein... Ai missä tapahtui? No mun unessa. Se oli yks asiakas meiltä töistä.'” Milla sanoi sarkastisella äänen sävyllä.   ”Joo, joo. Ei tarvi alkaa kettuilemaan. Sun pitää pysyä erossa siitä tyypistä. Ei mitään sankaritekoja.” Heli ripitti.   ”No, eilen mä keikuin jo sen pihassa, omenapuussa.”   ”Mitä? Milla! Oikeesti.” Heli nauroi.   Milla selitti aiemmin näkemänsä unen, ja miten oli nähnyt seuraavana iltana miehen lähtevän naisen kanssa baarista. Hänen oli ollut pakko lähteä seuraamaan miestä. Nainenkaan ei ollut sama kuin unessa. Milla kertoi myös miten oli jäänyt kiinni vakoilemisesta.   ”Eikä, näkikö se sut?” Heli sanoi. ”Tuu mun luo Helsinkii vähäks aikaa, jooko?”   ”Kyllä sä tiedät, etten voi tulla. Pitää maksaa laskut, enkä mä voi Pyryä tänne jättää.”   ”Ota pyry mukaan, pidät pari päivää lomaa tai jotain pekkasia.” Heli yritti vielä.   ”Kiitti, mut mä oon oikeesti ihan ok.”   ”Kato sit kanssa ettei mee taas samanlaiseksi. Varsinkaan samanlaiseks ku sillon aluksi.”   ”Joo, joo. Äiti.”   ”No saan mä siskonasi olla susta huolissani, enkö muka saa?”   ”No saat olla, mut älä suotta oo. Mun täytyy nyt lopettaa. Täytyy hakee ostokset töistä, ne jäi eilen sinne kun tuli muuta. Oot rakas.”   ”Niin säkin.”   Milla lopetti puhelun ja jäi muistelemaan, miten oli mennyt melkein psyykoosiin nähtyään pienenä ensimmäisen enneunensa. Sen mihin Heli oli viitannut.     *   ”Äiti, minä olen piilossa!” Poika huusi nauraen. He olivat matkalla katsomaan ihan oikeita villieläimiä. Samanlaisia kuin hänen paras kaveri, herra Tiikeri.   ”No mihin ihmeeseen se poika on mennyt piiloon? Onko 'Tiikelikin' piilosssa?” Äiti kysyi iloisesti, katsoen pallomeren liikkuvaa pintaa.   ”Tottakai on! Se tietää aina parhaat piilot.” Poika vastasi pallojen seasta. Hän oli odottanut koko kesän, että he pääsisivät käymään eläintarhassa. Äiti sanoi, että heti kun olisi rahaa he pääsisivät lähtemään. Lopultakin sitä oli ollut tarpeeksi. He menisivät kokonaiseksi viikoksi lomalle. Kävisivät huvipuistossa ja eläintarhassa. ”Pöö!” Poika nosti täytetyn pehmolelun pintaan ja nauroi.   ”Hui kamala kuinka säikähdin.” Äiti nauroi. ”Mitäs jos tulisit kohta pois sieltä? Pitäisi mennä hammaspesulle, kummankin.” Äiti lisäsi.   ”Eikä, ei ihan vielä.” Poika sanoi vastaan.   ”Kyllä, vaan. Muuten hampaat tippuu, jos niitä ei pese. Mikäs se sellainen hampaaton tiikeri oikein olisi?” Poika nousi pettyneenä seisomaan ja lähti kahlaamaan värikkäiden pallojen seassa. Tiikeri oli joutunut tiukkaan halaukseen ettei vaan putoaisi, pojan kömpiessä pois altaasta. ”Okei, mutta vain siksi, ettei tiikerille tule uusia hampaita, niin kuin minulle.” Poika irvisti, näyttäen harvan rivin maitohampaitaan.   ”Ei tule, ei.” Äiti pörrötti pienen sankarin hiuksia.   He kävelivät hienot portaat alakertaan, niiden kaiteet kiilsivät ja niistä näki oman peilikuvan tosi hauskasti. Joku mies ei oikein pysynyt pystyssä. Laiva keinui muutenkin tosi paljon, mutta minulla ei ollut yhtään huono olo ja minä osasin hienosti pysyä pystyssä. Äiti katsoi miestä vihaisesti ja sanoi sen juoneen liikaa aikuisten mehua. ”Sitten kun kasvat isoksi, niin lupaa ettet juo liikaa mehua, että pysyt pystyssä.” Äiti sanoi kuuluvaan ääneen, meidän ohittaessa meluavan miehen. ”Totta kai,” minä lupasin suoralta kädeltä.   Kaksi valkoisiin uniformuihin pukeutunutta miestä meni auttamaan kaatunutta. Poika katsoi miehiä ihaillen, päättäen että joskus pukeutuisi samanlaisiin ja ajaisi myös laivalla. He matkustaisivat autiosaarille äitin ja herra Tiikerin kanssa. Tiikeri saalistaisi ruokaa ja äiti keittäisi sitten ruuasta hienot ateriat, sitten he vaihtaisivat saarta ja lomailisivat vain koko ajan.   Poika oli pessyt hampaat ja vaati saada nukkua yläpedissä. Äiti auttoi, siniseen yöpukuun pukeutuneen pojan ylös. ”Hyvän yön suukko.” Äiti vaati. ”Yök. Tiikerille kanssa.” Poika sanoi kikatellen. ”Kauniita unia ja päät tyynyyn nyt.”   Heräsin kauheaan pamaukseen, tai siis poika heräsi. Tuntui kuin koko paikka olisi tärissyt. Poikaa pelotti, tunsin sen, se tuntui todelliselta. Äitikin oli noussut ylös, laittoi valot päälle ja pyyhki rähmät silmistä. ”Odota siellä.” Äiti sanoi raottaessaan hytin ovea. ”Älä jätä minua!” Poika parkaisi itkuisena. ”En jätä, katson vain ovesta.”   Poika kiipesi alas sängystä ja juoksi äidin yöpaidan helmoihin katsomaan käytävälle. Muidenkin hyttien ovet olivat auki ja ihmiset huutelivat toisilleen, ”mitä tapahtuu!?” Laiva keinui ja näytti siltä kuin kaikki olisivat juoneet liikaa mehua. Kaatuilivat. Valot välkkyivät ja ihmiset tönivät toisiaan, yrittäen päästä käytävää pitkin, niihin hienoihin portaisiin. Portaat ainakin olivat siellä mihin ihmiset menivät. Joku tönäisi äitiä lujaa, äiti kompastui minuun. ”Au! Tallasit jalalle. Äiti... äiti?” Äiti oli kaatunut pahasti, ja lyönyt päänsä johonkin. Äidin päästä tuli verta, eikä herännyt kun poika itkien ravisti tätä hartioista. Käytävältä kuuluneet huudot vaimenivat paukahduksen saattelemina. Koko laiva oli kallistunut ja hytin ovi mennyt kiinni. ”Äiti! Äiti! Äiti!” Poika itki ja toisteli kauhuissaan äitiään. Sängylle unohtunut tiikeri hyppäsi alas ja poika kaappasi sen kainaloonsa. ”Ei mitään hätää, tiikeri. Kun äiti herää, me mennään katsomaan muita tiikereitä.” Valot sammuivat ja hätävalojen vihreä kajo, valaisi sen verran että poika näki äidin ja tiikerin, rakkaimpansa. Laiva kallistui lisää, ja he valuivat vasten hytin ovea. Joka puolella itkettiin ja huudettiin. ”Laiva uppoaa!” Joku löi oveen.   ”Äiti?” Poika yritti vielä, puristi tiikeriä lujempaa ja meni makaamaan äidin kainaloon.   *   Silloin Heli ravisti minua hartioista. ”Herää, Milla!” En hetkeen saanut sanaa suustani. ”Äiti?!” Itkin hysteerisesti, en ymmärtänyt silloin mitä tapahtuu. Kauhun ja surun tunteet risteilivät päässäni kuin olisin vieläkin ollut tuo poika, josta uneksin. Äiti juoksi huoneeseen, isän seuratessa kannoilla. ”Mikä hätänä?” Äitini kysyi. ”En tiedä,” Heli vastasi kyynelehtien. Siskoni oli säikähtänyt minua todenteolla. ”Milla näki jotain unta.” ”Laiva uppoaa... Kaikki kuolee... Äiti, jopa tiikerikin kuolee.” Sain sanotuksi, nyyhkytysten välillä. ”Ei mitään hätää.” Äiti halasi nostaen minut syliinsä. Sain nukkua vanhempieni sängyssä loppu yön. Aamulla jokaisella kanavalla näytettiin uutista Estonian uppoamisesta.   Siitä alkoi vaikea aika, perheemme hajosi. Syytin pitkään itseäni siitä, ikään kuin unissa näkemissäni kauhukuvissa ei olisi ollut riittävästi. Isä oli jäänyt parivuotta aikaisemmin työttömäksi ja käytti vapaa-aikansa riitelemällä äidin kanssa raha asioista. Isä ei lopulta jaksanut enää vaan lähti. Luulin silloin sen johtuvan minusta, jouduin käymään kaksi vuotta terapiassa, ennen kuin hyväksyin etten voinut tehdä asialle mitään. Ennen kuin hyväksyin edes uneni vain uniksi, erikoisiksi sattumiksi.   Kuinka väärässä olinkaan niistä. Kuinka väärässä olinkaan isäni lähtöön johtavista syistä. Kesti pitkään ennen kuin hyväksyin itseni, edes ihmiseksi. Sana oli kiertänyt ennenäöstäni ja lapset koulussa tarttuivat siihen. Haukkuivat friikiksi, eivätkä halunneet olla missään tekemisissä kanssani. Unet muokkasivat minusta sen ihmisen joka nyt olen. Pyry kiehnäsi jaloissa, havahduin muistelmistani ja silittelin tuota kehräävää karvapalloa hetkisen. Ensimmäinen näkyni kuvotti minua edelleen, ehkä syy oli se, etten ollut osannut varautua siihen mitenkään. En tiedä, mutta tunnen edelleen syyllisyyttä, etten silloin osannut tehdä asialle mitään. Olisinko voinut varoittaa, jos olisin tiennyt? Nykyään uskon näkyihin, ja olen luvannut itselleni toimia niiden pohjalta. Ei tulisi enää hukkuneita tiikereitä.   *   Työpaikalla ei ollut ketään. Milla livahti kenenkään huomaamatta ulos ostoksiensa kanssa. Sai samalla tehtyä aamulenkinkin. Kotiin takaisin päästyään hän valmisti itselleen aamupalaksi munakkaan. Se saisi jäähtyä sillä aikaa kun hän huuhtelisi reippailun jättämän hien iholtaan. Pyry ahmi Whiskassiaan, sitähän se varmasti ostaisi, kun ei tiennyt paremmasta.   Illalla täytyisi taas jaksaa juottaa ihmisiä humalaan. Hänen ammattinsa takia Milla ei ajatellut viikonlopuista kuten muut ihmiset huokasivat perjantaisin. Perjantai oli aina kiireinen päivä, kuten viikonloputkin. Maanantaina sai vihdoin ja viimein huokaista, se vastasikin Millan maailmassa perjantaita. -Milloinkohan sitä jaksaisi tekeytyä asiakkaaksi ja juoda itsensä nätiksi? Ainakin olisin nyt aivan sen tarpeessa, Milla ajatteli kuivatessa hiuksiaan. Munakas oli täyttävä ja olisi maistunut ilmeestä päätellen Pyryllekin, sen oli vain tyydyttävä omaan ruokaansa. Milla täytti astianpesukoneen ja istahti sohvalle hetkeksi. Postiluukun rämähdys sai hänet hätkähtämään ajatuksistaan, ja hän kävi katsomassa mitä postimies oli tällä kertaa suunnitellut hänen varalleen. Pelkkiä laskuja ja EMP:n postimyyntiluettelo. Luettelossa olisi sentään jotain mielekästä, Milla selasi luetteloa ja lisäsi kynällä ympyröitä kiinnostavien tuotteiden ympärille.   Milla käveli kohti työpaikkaansa. Hän asui melkein keskustassa itsekin, tai olihan se jonkun mielestä keskustaa. Ainakin asunto esitteen mukaan se oli. Ankkurin alue, tuo päijät-hämeen pahiten saastunut maapalsta. Metsäyhtiö oli kyllästänyt myrkyillä puita alueella melkein vuosisadan ajan, ennen kuin alueen teollisuus purettiin vaiheittain, maaperä puhdistettiin ja tilalle rakennettiin asuntoja. Paljon asuntoja ja monessa oli jopa järvinäköala. Millallakin sellainen olisi saattanut olla, tai olihan hänellä. Tosin talvisin, kun puiden oksien läpi näki vilauksen järven jäästä. Ei hän tosin maiseman takia asuntoaan ollut valinnut, hinta ja keskustan läheisyys olivat olleet ratkaiseva tekijä valinnassa. Eikä historiallakaan olisi ollut vaikutusta, vaikka hän olisi siitä aiemmin tiennyt. Alueen menneisyys ei yleensä noussut esille, kun vuokrasopimuksia solmittiin.   Milla rakasti kävellä alueen halki. Kesäisin se aina heräsi eloon. Sibeliustalon ja sataman alueen monet tapahtumat vetivät väkeä ja ihmiset olivat iloisia. Koiriaan ulkoiluttavat vanhukset jäivät rupattelemaan penkeille, ja uteliaat salaliittolaiset tervehtivät kävelijöitä nuuskuttaen ja hännät vinhasti heiluen. Se ei siis todellakaan ollut keskusta.   Keskusta oli kesäisin hiostava ja talvisin kylmä. Ihmiset eivät olleet iloisia, heillä oli kokoajan kiire jonnekin jonottamaan. Jos joku toista ihmistä joskus vilkaisikin, niin tämän kasvot unohtuisivat hetken päästä. Liikennettä oli aina melkein ruuhkaksi asti ja kaiken kruunasi totaalinen välinpitämättömyys. Kaikki pitivät huolta vain omista asioistaan. Se oli keskusta, kaikkine palveluineen. Jokaisessa kadunkulmauksessa oli joko kebab-ravintola tai anniskelu paikka, jollaisesta Millakin sai elantonsa. Ei hän kaupungin keskustaa vihannut, hän ei vain halunnut asua siellä. Oli mukavaa asua melkein kaupungissa. Varsinkin kun joutui lähes joka päivä viettämään aikaansa siellä.   Milla käveli kadunpuoleisesta ovesta sisään. Pekka istui jakkaralla tuulikaapissa ja virnuili Millalle. ”Olet sitten yhden velkaa, tai oikeastaan useamman.” Pekka sanoi avaamatta ovea. Se tarkoitti sitä, että Milla joutuisi jäämään Pekan ripitettäväksi.   ”Lisää listaan.” Milla sanoi ja yritti päästä miehen ohi.   ”Mihin sä eilen oikein katosit? Kai sä tajuat, että jätit mut kuseen. Jouduin jäämään melkein tunniksi ylitöihin siivoomaan jälkiä.”   Milla punastui, muistaessaan mihin tilaan oli salin jättänyt. Hän oli luvannut siivota aamulla, mutta oli unohtanut senkin. ”Hei oikeesti, kiitos. Pekka,” Milla otti miestä kädestä kiinni ja katsoi silmiin. ”Anteeksi.”   Anteeksi pyyntö näytti tehoavan, mies silminnähden vaivaantui Millan eleestä ja kurotti avaamaan sisemmän oven. ”Tottakai saat anteeksi. Älä jooko ota tavaksi häipyä tolla tavalla.”   Heti oven avauduttua sisältä kantautui koko illan jatkuva kakofonia. -Hitto, että hän ei jaksaisi kuunnella taas koko iltaa samoja renkutuksia, jotka viikonloppuisin piristivät juhlakansaa. 'Tänne sitä märkää' ja 'Reggae rekka' olivat muodostuneet pikkuhiljaa ehdottomiksi inhokeiksi. Niitä jatkuvasti kuuntelemalla tulisi vielä hulluksi. Vastaavista lauluista tarttuva korvamato oli jotain aivan kammottavaa. Oli ihme ettei työterveydessä vielä otettu tosissaan tämän kaltaisten laulujen aiheuttamia psyykkisiä ongelmia. Tai ehkä ongelmiin alettiin pikkuhiljaa herätä.   ”Moi.” Milla sanoi tiskin takana päivystäville työkavereilleen. Tänään heillä olisi täysi miehitys, neljä tiskillä, kaksi ovella ja paikallinen tiskijukka joka vetäisi heidän joka perjantaisen karaoken. Milla vilkaisi hahmoa joka istui nurkka pöydässä. -Mustonen. Outoa, Milla ajatteli. Hän ei muistanut milloin viimeksi oli nähnyt miehen viikonloppuna baarissa, oliko nähnyt koskaan. Yleensä mies tuli vain silloin kun sai istua rauhassa, tänään hän ei saisi. Milla vaihtoi työuniformunsa päälleen, mustat stretch-housut, energiajuoman mainospaita, esiliina ja siihen päälle vyölaukku vaihtorahoja varten.       Olisiko kellään ajatuksia tekstiin? Keskustelu, onko hyvä idea käyttää puhekieltä? Onko juoni mielestäsi väsynyt, ennenäkijä? Ontuuko joku kohta mielestäsi? Kiitos, että jaksoit lukea :)