Kun romaanin luettuaan huomaa ajattelevansa, että koko ihmiskunnan kannattaisi lukea tämä teos, tietää kirjailijan osuneen oikeaan hermoon.
Joutsenlaulu esittää juuri sellaisen kysymyksen, jota meidän kaikkien olisi hyvä pohtia: miksi me ihmiset ajattelemme olevamme ylivertainen laji maapallon kaikkien olentojen joukossa?
Johanna Sinisalo erittelee tieteen viimeisimpiä löydöksiä, jotka haastavat homo sapiensin asemaa luomakunnan kruununa. Hän tekee sen heittämällä lukijan kehon ja mielen vuorotellen meren syliin, savannille norsujen joukkoon ja boreaaliseen havumetsään tuoksujen ja äänten ja visuaalisen ilotulituksen vietäväksi. Tämä kirja on hyvin kehollinen ja aistillinen tutkimusmatka muunlajisten eliöiden ainutlaatuisten älykkyyksien maailmoihin. Se huomauttaa, että toisin kuin meille on tavattu opettaa, muunlajiset eivät ainoastaan seuraa sokeina vaistoaan. Niin lemmikkieläimet kuin vaikkapa mustekalat ja kirjosiepotkin ovat osoittaneet kykenevänsä suunnittelemaan ja suremaan sekä haluavansa juonia ja keppostella - ja ennen kaikkea kommunikoida monin eri tavoin. Maailmassa on meneillään niin paljon sellaista, mitä ei pysty intuitiivisesti hahmottamaan.
Arvostan suuresti faktapohjaisia, yhteiskunnallisesti kantaaottavia romaaneja. Hieman sääli, ettei Joutsenlaulu ole kertomuksena aivan yhtä kiinnostava ja vaikuttava kuin siihen sisältyvät, lukevalle maailmalle suunnatut manifestit. En erityisemmin tykästynyt keskeisimpiin henkilöhahmoihin, jotka mielestäni muistuttivat ajatus- ja arvomaailmaltaan liiaksi toisiaan. Ainoa konflikti tarinassa oli Janen ja Melokuhlen (ja osin myös rouva Wangin) sekä yhteiskunnan välillä päähenkilöiden ollessa keskenään samaa mieltä melkein kaikesta.
Lopettaakseni kuitenkin duurisointuun kehun tyylikästä kantta. Jotain konkreettisen ja abstraktin välimaastosta, vähän kuten romaani itsessäänkin :)
