Luona luiden ja risukoiden

Harhateiden lapset -sarjan kakkososa, Luona luiden ja risukoiden, kertoo ykkösessä esiintyneiden kaksosten, Jackin ja Jillin, taustatarinan. Alku oli kuin Grimmin saduissa ja loppu klassisista kauhukirjoista. Sarjan nimi on hyvin osuva kuvaamaan kaksosia ja sai ymmärtämään mitä ja miksi ensimmäisessä osassa tapahtui. Siinä mielessä hyvin onnistunut jatko-osa. Minua hieman häiritsi, että kirjailija kuitenkin tarjoili loppupuolella vahvoja tunteita, joita ei pohjustettu tarpeeksi uskottavasti. Tähän on ehkä syynä, että kirja on niin lyhyt. Ihan ensimmäisen osan tasolle tarina ei noussut, mutta herätti kiinnostuksen mitä muiden hahmojen taustalla on. Meinaan lukea kolmannen osankin.

En useinkaan jaksa lukea nuortenkirjasarjojen toisia osia, mutta Seanan McGuiren Harhateiden lapset osoittautui sen verran kiehtovaksi tapaukseksi, että heti Ovi joka sydämessä -romaanin lukemisen päätin tehdä varauksen myös kakkososaan. Ja kyllä kannatti!

"Luona luiden ja risukoiden" (Hertta, 2026) kertoo jo sarjan ensimmäisestä osasta tuttujen Jacquelinen ja Jillianin - Jackin ja Jillin - tarinan. Lasten narsistiset vanhemmat eivät ole oikein osanneet hoitaa kasvatustyötään, vaan yrittävät väkipakolla sovittaa tytöt haluamaansa muottiin. Jackista tehdään pikku prinsessa, kun taas Jill on railakas poikatyttö.

Sisarukset päätyvät kaksitoistavuotiaina ullakolla sijaitsevan matka-arkun kautta Nummiksi nimitettyyn maailmaan. Salaperäisen paikan yllä loistaa verenpunainen kuu ja ne ovat loputtomien tieteellisten kokeiden, hirviömäisen kauneuden ja kammottavien seurausten maailma. (s. 68)

Lapset ovat viettäneet koko elämänsä yhdessä, mutta nyt heidät erotetaan toisistaan. Jackista tulee elämän ja kuoleman välisiä kysymyksiä ratkovan tohtori Synkiön oppilas, kun taas Jillin kohtalona on päätyä Isännäksi itseään nimittävän vampyyrin kasvattityttäreksi. Vuodet kuluvat ja sisarukset varttuvat, mutta kuten arvata saattaa, heidän tiensä tulevat vielä risteämään, olkoonkin että sangen kammottavissa merkeissä...

Sarjan ensimmäisen osan tapaan "Luona luiden ja risukoiden" oli julmankaunis lukukokemus, jota mehevöitti viehättävän koukeroinen kertojaääni. Vampyyrikirjallisuuden ystävää lämmitti myös Isännän hahmon kuvaaminen. En kovin usein toivo että fantasiaromaani olisi pidempi, mutta olisin olisin viihtynyt Nummilla vähän kauemminkin kuin parinsadan sivun verran!

Harhateiden lapset on näemmä varsin pitkä sarja, ja toivon todella että suomalainen kustantaja malttaa jatkaa sen kääntämistä.