Golemin silmä

Golemin silmä jatkaa oikein ansiokkaasti Bartimeus-trilogiaa syventämällä ensimmäisessä osassa esiteltyä maailmaa entisestään. Uudella hahmolla otetaan täysin uusi näkökulma maailmaan, mikä on oikein onnistunut tapa tuoda ristiriitoja moniulotteisuutta tapahtumiin. Yhteiskunnallinen ote saa teoksen olevan nuortenkirjaksi harvinaisen viihdyttävää luettavaa näin aikuisenkin näkökulmasta. Lisäksi Nathanielin hahmonkehitys on teoksen alussa jo ottanut mielenkiintoisen harppauksen eteenpäin kohti antisankaria. Trilogian ensimmäisen osan tapaan toimintaa riittää. Kirjan sivumäärästäkin silti huomaa, että ensimmäisen osan ollessa sarjan maailmaan houkutteleva koukku on toinen osa puolestaan syväluotaavampi ja sivujuonia vilisevä perehdytysjakso, joka petaa suurta finaalia. Vaikka Golemin silmässä onkin pieniä sisäisen logiikan onnahduksia ja jonkin verran turhaa alleviivausta, on se kaikkiaan onnistunut tunnelmaa tihentävä kakkososa.

Suosittelen teosta erityisesti niille, jotka olisivat jo ensimmäisessä teoksessa halunneet tietää enemmän sarjan maailmasta tai kaivanneet hahmonkehitystä.

Annoin kirjalle täydet viisi tähteä ja hyvästä syystä, sillä mielestäni kirja oli loistava sanan jokaisessa merkityksessä. Yleensä trilogioissa tuppaa käymään niin, että toinen osa on tylsä ja jollain tapaa merkityksetön ensimmäiseen ja kolmanteen osaan verrattuna, mutta tässä ei niin päässyt onneksi käymään. Oikeastaan asia oli aivan päinvastoin, sillä mielestäni Golemin silmä oli Samarkandin amulettiakin kiinnostavampi ja mukaansa tempaava niin juonellisesti kuin ulkonäöllisesti. Kun valitsen kirjaa luettavaksi, kansi ratkaisee huomattavan paljon, jopa liian paljon ja en olisi voinut parempaa kantta kirjalle keksinyt. Vaikka kuva ei sinänsä merkitse mitään, eikä mitenkään suoranaisesti liity tarinan juoneen – ja on ehkä hieman tylsähkön värinen – se luo juuri oikeanlaisen, hieman mystisen ja salaperäisen vaikutelman, eikä paljasta tarinasta juuri mitään. On vähän niin kuin se sanoisi; ’’lue niin tiedät’’, vaikka se kuulostaakin aavistuksen melodramaattiselta.

Vaikka Nathanielista kehkeytyikin tarinan aikana hieman ylimielisempi henkilö – toki tämä oli luultavasti tarkoituskin – kuin ensimmäisessä osassa, se ei onneksi haitannut juonen kulkua millään tapaa. Kitty pysyi jokseenkin samanlaisena hahmona, eikä Stroud mennyt muuttamaan hänen luonnettaan suuntaan tai toiseen, mikä oli mielestäni hyvä ja järkevä ratkaisu.

Juonta en nyt tässä mitenkään ala puimaan sen kummemmin, mutta kaiken kaikkiaan juoni oli mielenkiintoinen ja kirjan jaksoi helposti lukea loppuun saakka ja ehdottomasti pakotti lukemaan kolmannenkin osan.