Tigana: Sieluun isketty tikari

Aikuisyleisölle suunnattu Tigana on yksi parhaista lukemistani fantasiakirjoista. Se alkaa saada klassikkostatusta, vaikka julkaisusta ei ole vielä 20 vuottakaan. Monet pitävät teosta selvänä parannuksena Fionavarin kuvakudoksesta, mutta minuun jo Kayn varhaisempi työ teki vaikutuksen. Tigana sisältö on kuitenkin omaperäisempää, joten nostan sen vähän trilogian yläpuolelle. Romaanin paras asia saattaa olla kirjailijan kielenkäyttö, joka välittyy myös käännöksestä.

Henkilönkuvaus on onnistunutta, tunteikkaimpina jäivät mieleen Dianoran näkökulmasta kerrotut kappaleet. Tarinan "pääpahis" Brandin on hienosti kuvattu, ja vaikka hänen motiivinsa ymmärsikin, en ollut miehen puolella missään vaiheessa. Koska luin kirjan suomeksi, oli suurin ongelma pilkkomisessa. Olisi pitänyt odottaa molempien osien ilmestymistä ennen aloittamista, sillä juonenkäänteet alkoivat unohtua. Jälkimmäisen puoliskon alusta onneksi löytyi tiivistelmä aiemmista tapahtumista.

Kirjan juoni on kiehtova, ja loppuratkaisu sisältää yllätyksiä. Tiganaa pitää kehua vielä siitä, että se on itsenäinen teos. Ei minulla mitään sarjoja vastaan ole, mutta on virkistävää lukea eeppistä fantasiaa välillä tässä muodossa. Kirja ilmeisesti myi liian huonosti, sillä Karisto lopetti Kayn suomentamisen Tiganaan. Maailmalla kirjailijan arvostus on vain kasvanut, esimerkiksi myöhempi romaani Ysabel voitti World Fantasy Awardin vuonna 2008.

Käännetyn fantasiakirjallisuuden taso on ollut Suomessa niin huonoa, että ennakkoon kehuttu Tigana oli ilmestyessään merkki kirjallisuudenlajin viimeinkin tapahtuvasta monipuolistumisesta. Tämä on kummallista, sillä lajin juurten pitäisi olla nimenomaan ritari- ja hoviromaanien perinteessä. Valitettavasti suomennos on jaettu turhaan kahtia.

Parhaiten teos onnistuu nuorille suunnattuna, fantasian kuvaa laajentavana teoksena. Nuortenkirjaksi soveltuu keskeisen näkökulmahenkilön ja lähinnä nuorisolle suunnattujen laskelmoitujen kohtausten vuoksi. Kay on taitava maailmanrakentaja ja juonenkuljettaja, mutta loppujen lopuksi romaani on lähinnä kätevästi tiivistetty versio Robert Jordanin Ajan pyörästä. Erityisesti Kay harrastaa usean yhteensattuman lastaamista samaan kohtaukseen. Kokonaisuus on viime kädessä kaavamainen ja ennustettava, vaikka yksityiskohdat olisivat loistokkaita.

Ihmiskuvauksessa Kay onnistuu huonosti. Henkilöt eivät kehity mihinkään. Jälkeenpäin juonesta muistaa parhaiten ilkeän Albericon tempaukset, vaikka teoksen pitäisi olla tunnettu harmaasävyisistä henkilöistään. Tappajan, kostonhalun riivaamaan Brandinin pitäisi muka olla sellainen, koska hän on salamurhaajansa mielestä seksikäs. Muutama ylidramaattinen kohta kirjassa on kyllä kiehtova, mutta jälkeenpäin nille voisi keksiä käyttöä lähinnä Harry Potter -fanifiktion rakennusaineksina.

Kayn kirjoitustyyli on esimerkki paitsi värikkäästä viihdeproosasta myös siitä, miten sitä ei kannata kirjoittaa. Laskelmointi ärsyttää. Runollista tyyliä ja ajatuksia etsiessä kannattaa kääntyä Patricia McKillipin kirjoihin. Shakespearelaisuuteen voisi tutustua puolestaan vaikka Kenneth Branaghin elokuvissa. Kaylla kuvauksen kirjavuus luo hyppelehtivän vaikutelman, kun välillä kumppanukset ovat iloisia kuin Viisikoissa ja naureskelevat kuin huonosti ohjatussa elokuvassa, välillä kyynelehditään ja ollaan mahtipontisia. Ja kun musisoidaan, piisit tulkitaan kuulemma äärettömän merkitsevästi. Edes kustannustoimittaja ei ole kertonut kirjailijalle näytä, älä kerro -ohjeesta ja siitä minkä luontoinen viestintäväline kirja oikein on. Teos vaatii parodiaversiota, jossa kannessa kuvattu Alessan soittaa herkästi säkkipilliä. Samoin on erotiikan laita, joka toimii vain nuorisoa kosiskelevana ainesosana. Dianoran osuus kirjassa on ylipitkä, vähempi alleviivaus olisi riittänyt. Kaksi ja puoli tähteä.

"Tigana" kokonaisuudessaan on mukavaa perusfantasiaa, jonka voi skaalalla millä hyvänsä asettaa hiukan keskitason yläpuolelle. Siksi se kannattaa lukea - ei kirjan itsensä takia niinkään, sillä ei se sentään niin erikoinen ole, vaan siksi että on olemassa paljon sitä huonompia kirjoja.

Suomennetun teoksen jakaminen kahteen osaan tuntuu järjettömältä (ok, ei niinkään jos tässä pystyisi katsemaan kustantajan pankkitilejä), ja voisin väittää, että tällainen osittelu jopa haittaa lukemista. Sitä alkaa etsimään 'omia' piirteitä osista, jotka todellisuudessa ovat vain kahdessa palassa painettu yksi kirja. Kun tarina on näinkin pitkä, ajoittain jopa puuduttava, osien välissä on yllättävän helppo lopettaa lukeminen.

Tarinassa, mutta ennen kaikkea maailmassa, on paljon hyviä ideoita. Tekstiä lukee mielikseen; joskus on syötävä sitä leipääkin leivonnaisten ohella. Tämä on ehdottomasti leipää, oikein tukevaa ja ravitsevaa sellaista. Ja jyviä päällä.