Alkuteos ilmestynyt 1990. Suomentanut Arto Häilä.
1. painos: WSOY, 1991. Aikamme kertojia. Sidottu, kansipaperi.
4. painos: WSOY, 2011. WSOY pokkari. Nidottu.
Mythopoeic-palkinto 1992 (lastenkirjat).
Kaikkein surullisimmassa kaupungissa – niin surullisessa, että se on unohtanut nimensäkin – asuu tarinankertoja Rashid poikansa Harunin kanssa. Kun Rashidia pyytää kertomaan tarinan, niin sen totisesti saa kuulla. Eikä hän kerro mitä tahansa tarinaa, vaan monia tarinoita, satoja tarinoita, iloisia ja surullisia; tarinoita, joissa on noitia, prinsessoja, häijyjä ukkoja ja paksuja akkoja, viiksekkäitä ruutupöksygangstereita ja paljon muuta.
Sitten eräänä päivänä asiat – monet asiat – menevät pahasti vikaan. Rashidin vaimo lähtee. Ja kun Rashid yrittää aukaista suunsa, sieltä ei tulekaan yhtään tarinaa, vaan pelkkää kammottavaa rohinaa. Hänen kertojantaitonsa on mennyttä. Jossakin tuntemattomassa paikassa Hiljaisuuden ruhtinas saastuttaa salaa Tarinoiden merta.
Harun ja Tarinoiden meri on fantasia, satu pojan päätöksestä pelastaa isänsä kallisarvoinen kertojankyky. Se on allegorinen kertomus, jonka Rushdie on kirjoittanut omalle pojalleen Zafarille. Salman Rushdien kekseliäisyys ja monipuolisuus tuntuu ehtymättömältä: Harun ja Tarinoiden meri yltää parhaiden satuklassikoiden ja seikkailukertomusten seuraan. Se on osoitus kirjailijan uskomattomasta luomiskyvystä suurten henkilökohtaisten ja poliittisten vaikeuksien ristipaineessa.
