Azkabanin vanki oli eka lukemani Potter. En päässyt sudenpentuna juoneen mukaan erikoisen hyvin, mutta ainakin jännitin lopussa ihan tarpeeksi. Nimet sekoittuivat herkästi ja hämmensivät miniminää. Seuraavien lukukertojen aikana kuitenkin kolmososa kohosi pitkäksi aikaa suosikikseni.
Uusia ajatuksia kirja ei herätä. Ehkä hiukan tätä nukkehallitusasiaa, Lucius Malfoyn kiristämiä virkamiehiä ja näin päin pois, eläinten oikeuksia. Ja Dracon idiotismi. Kaunis henkilö.
Azkabanin vanki lyö pöytään kasan uusia hahmoja, jotka valloittivat sydämen ehkä syvimmin. Sirius Musta tuntui läheisemmältä vasta, kun puhuttiin miehestä Anturajalkana ja Jamesin kaverina. Jos Sirius oli näin ihana, millainen oli James? Ja sydän sirpaleina itkee susi taas jo valmiiksi kuollutta hahmoa. Snif. Vasta tässä kirjassa päästiin hiukan lähestymään Harryn vanhempiakin.
Lupin sitten... Tahdon kuollakseni samanlaisen opettajan. Tai noh, rehellisesti vain tahdon Tylypahkaan. Koska opekaarti, aaveet ja... Ei biologiaa. Hehee. Mutta mutta siis, Lupin on käsittämättömän taidokas hahmo. Rento, isällinen, huolehtiva, mukava... Ja ihmissusi.
Punurmion tunneilla saa aina nauraa. Tekousvainen sisäinen silmä ja ne ainaiset kalmankoirat. Aaaaaaaaaaaawesome. Entinen enkunopeni oli hitusen samanlainen. Silloin ei naurattanut.
Sairaalasiivessä Kalkaroksen loppurage oli jotain niin legendaarista. "TÄMÄ LIITTYY JOTENKIN POTTERIIN!" Käsittämättömän mehukas kohtaus. Ihana Kalkaros...
Miljöö on taas niin superkaunis. Tylyaho...
Juoni poimuttui kivasti, kun loppukohtaus katseltiin kahteen kertaan. Leffassa ei toiminut, mutta kirjan jaksoi kelaamatta lukea. Ja voi auuuuuu, tämä on eka Potter, joka saa minut itkemään. Se hetki, kun Sirius on syytön ja Harry on lähellä saada onnellisen kodin... Hiton Kalkaros. Ja ankeuttajat.
Lisää kunnioitusta suomennoksesta, ankeuttaja. Aika täsmällinen nimitys. Nerokasta.
Nyyh. Ihana kirja.