Kellopeli appelsiini

Kellopeli appelsiini on satiirinen tarina nuorisoväkivallasta ja valtion yrityksestä pakkokeinoin kitkeä väkivalta pois kaduilta. Toisaalta kertomus on myös nuorukaisen kasvutarina. Minäketojan, Alexin, kertomana tarina on hauskaa luettavaa siinä käytetyn ”nadsat” slangin vuoksi.

Olen lukenut Kellopeli appelsiinin vuoden 1991 suomennoksesta parikin lyttäävää arvostelua, joissa todetaan että käännös on ala-arvoinen ja siinä ei onnistuta pääsemään lähellekään alkuperäistekstin tasolle. Voi hyvinkin pitää paikkansa. Luin kirjasta saman suomentajan toimesta tehdyn vuoden 2007 korjatun laitoksen. En tiedä kuinka paljon alkuperäistä suomennosta on muutettu, mutta sama se, minuun sen kielellinen ilmaisu upposi täysin joka tapauksessa.

Olen nähnyt joskus kauan aikaa sitten Stanley Kubrickin mieleenpainuvan elokuvaversion kirjasta (kirjassa lopetus on erilainen) ja vaikka kirjan tarina oli tuttu ja hyvin muistissa, se ei lukemista haitannut. Alussa muutamien sivujen jälkeen en ollut ihan vakuuttunut kirjan olevan makuuni, mutta päästessäni sisälle kirjoitustyyliin ja tarinan rytmitykseen, avot veljet…toimii.

Aluksi täytyy myöntää, että viimeaikainen lukemistoni varjosti lukukokemustani. Käsiini viime aikoina sattuneet teokset ovat kaikki olleet dystooppista scifiä (mm. Tawficin Utopia ja Sinisalon Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita), vaikka lajityyppi ei ole minua koskaan kiehtonut. Kellopeliappelsiiniin tarttuminen osui kohtaan, jossa aloin olla jo kurkkuani myöten täynnä synkkiä ja väkivaltaisia tulevaisuudenkuvauksia, ja sen shokeeraavuus pelkistyi jälleen uudeksi mielikuvitukselliseksi kauhukuvaksi muiden joukossa. Nadsat-slangi, joka jollekin toiselle lukijalle olisi saattanut olla virkistävä ja kiinnostava lisä, oli minulle pelkkä lukemisen ja ymmärtämisen hidaste, joka lisäksi rikkoi immersion pakottaessaan jatkuvasti selaamaan kirjan lopussa olevaa sanastoa. Päähenkilön tarina ei temmannut mukaansa. Kaikkiaan teos oli melko vaivalloinen lukukokemus.

Usein maailmankirjallisuuden klassikon luettuaan ymmärtää teoksen klassikkoaseman. Kellopeliappelsiinin kohdalla niin ei valitettavasti käynyt, vaikka tiedostankin teoksen ainutlaatuiset piirteet. Jätänkin siis teoksen kohdaltani odottamaan mahdollista toista lukukertaa jossakin tulevaisuudessa, jolloin se saattaa puhutella enemmän. Mahdollista on myös, että kirjan aihe ja käsittelytapa ovat niin kaukana omista kiinnostuksenkohteistani, että todellista ihastumista ei kohdallani koskaan tapahdu. Suosittelen teosta kuitenkin jokaiselle, jota dystooppinen scifi kiinnostaa hiukankin tai jotka vain haluavat sivistää itseään klassikoilla.