Otin kirjan lukuun ilman sen suurempia ennakko-odotuksia. Nimi oli ennestään tuttu ainoastaan muutaman Yhdysvaltalaisen kollegan mainitsemana ja varsinaisen innostuksen aiheutti nyt vasta ilmestynyt samaa nimeä kantava elokuva.
Kirja yllätti minut totaalisesti. Vaikka se on jo lähes neljännesvuosisadan vanha, onnistuu se tulevaisuuden kuvauksellaan pysymään nykyajan hengessäkin yllättävän hyvin. Tästä oivana esimerkkinä kirjassa paljon huomiota saaneet käsikäyttöiset tietokoneet, jotka muistuttavat käyttölogiikaltaan hyvin paljon tämän päivän tabletteja, asteen verran kehittyneempinä versioina tosin.
Ennen kaikkea Ender on psykologinen kirja ja psykologisesta näkökulmasta kirja onkin varsin rankka. Ender käsittelee lähes dystopialähtöistä tilannetta, jossa maa ja sen ihmiset ovat käyneet sotaa avaruudesta tulleita ötököitä vastaan. Ihmiset olivat selvinneet ensimmäisestä sodasta hädintuskin ja kirjan tapahtumat alkavat hetkestä, jolloin valmistaudutaan mahdolliseen toiseen sotaan. Radikaali ero normaaliin sotapohjaiseen kirjallisuuteen tuleekin siitä, että päähenkilö (Ender) ja muut sotaan valmistautuvat ovat pieniä lapsia.
Thialfi mainitsee omassa arvostelussaan, että lapset ovat rodunjalostuksen tuotteita, vaikka itse en kirjaa lukiessa saanut lainkaan tämäntapaista vaikutelmaa. Sen sijaan esille tuotiin ennemminkin se kuinka tulevaisuudessa myös muualla maailmassa, eikä vain Kiinassa, on tuotu rajoitteet siihen kuinka monta lasta perheessä saa olla. Näkisin siis tuon ennemmin ylikansoituksen estämisenä, enkä rodunjalostamisena. Kirjan päähenkilö Ender poikkeaa kuitenkin täten normeista, sillä hän on perheen kolmas lapsi. Valtio oli antanut perheelle erikoisluvan kolmanteen lapseen edellisten kahden lapsen tavallista poikkeavan älykkyyden vuoksi, sillä koko planeetan kohtalo on kiinni tulevista sukupolvista ja etenkin niiden älykkäistä edustajista. Pieniä lapsia seurataan 24/7 tiettyyn ikään asti ja viisaimmat joutuvat/pääsevät lähtemään valtioiden yhteiseen hankkeeseen, jossa heistä koulutetaan sotataitojen mestareita, johtajia tulevaan kanssakäymiseen ötököitä vastaan.
Kirja tuo myös muita raskaita aiheita esille. Enderiä kiusataan ja syrjitään jatkuvasti mm. hänen pienen kokonsa, ja kateellisuuden vuoksi, sillä hän onnistuu älykkyytensä ansiosta suoriutumaan mitä mahdottomamman oloisista tehtävistä. Välillä ilmapiiri kasvaa lähes sadistiseksi, sillä edes aikuiset eivät auta Enderiä, vaan ennemminkin pönkittävät kiusaamista ja eristämistä entisestään.
Thialfi mainitsi arvostelussaan myös sen, kuinka kirja piehtaroi väkivallan ympärillä ja kuinka se on hyväksyttyä Enderin tekemänä. On toki totta, että useassa kohdassa kirjaa Ender turvautuu väkivaltaisiin tekoihin, mutta huomiollepantavaa on mielestäni se, että Ender ei missään vaiheessa ollut tilanteiden alullepanija ja turvautuikin tekoihinsa vain itsepuolustuksena. En siis voi käsittää miksi tämäntapainen toiminta nähdään niin negatiivisena asiana. Hengenvaarallisissa tilanteissa pitääkin olla oikeus puolustaa itseään. Näitä muutamia kohtauksia lukuun ottamatta kaikki "väkivalta" tapahtuu joko pelien muodossa tai virtuaalisissa ympäristöissä, missä ei oikeaa vahinkoa tehty. Asian voisi nähdä ennemmin jopa päinvastoin kuin Thialfi mainitsi: Ender vastasi saamiinsa hyökkäyksiin myös omilla iskuillaan, mutta nämä olivat aina psyykkisiä ja henkisiä kamppailuja, ei koskaan fyysistä väkivaltaa.
Näistä asioista huolimatta tai ehkä juuri sen vuoksi tämä kirja onnistui koukuttamaan minut heti alusta aina kirjan loppuun asti. Juoni oli erittäin omaperäinen ja se tarjoaa lukijalle paljon mietittävää niin kirjan teemojen ympäriltä kuin oikean maailmantilanteen kannaltakin. Se on rohkea ote asioihin, joista normaalisti on vaikea puhua.
