Mustan kuningattaren lohikäärmeet

'Mustan kuningattaren lohikäärmeet' täyttää aukot 'Talviyön lohikäärmeiden' ja 'Kevätaamun lohikäärmeiden' välillä, kertoen mitä Laurana ja kumppanit kokivat Jäävallilla ja kuinka arkkivelho Feal-Thas kukistui ja lohikäärmekristalli päätyi Ergothiin. Weis ja Hickman myös kertovat Kitiaran vaiheista enemmän, syventäen hänen hahmoaan entisestään. Weis ja Hickman ovat onnistuneet saavuttamaan 'Kadonneissa Kronikoissa' alkuperäisten 'Kronikoiden' hohdon, huumorin ja seikkailuntunnun, mikä aikoinaan lumosi minut lukiessani niitä. 'Kadonneissa Kronikoissa' huomaa myös heidän kehittyneen kirjoittajina ja henkilöhahmojen kehittyneen. 'Kadonneissa Kronikoissa' henkilöt ovat syvempiä ja monitahoisempia kuin Kronikoissa, mikä on minusta hieno saavutus. Eniten kiitän sitä, että myös "pahat" ovat saaneet inhimmillisiä piirteitä, kuten riitaiset lohikäärmeruhtinaat, keisari Ariakas ja drakolainen Grag. Lisäksi hyvätkään eivät enää ole niin yksitasoisia, vaan myös heissä on enemmän vaihtelua, kuten esim. Derek Kruununvartija, jonka henkilökohtainen tragedia nappaa suuren osan kirjasta. Laurana alkaa kehittyä haltiaprinsessasta todelliseksi valtiattareksi, samalla kun Kitiara seuraa Ariakaan tuhon alkamista Nerakassa. Vanha tuntu taas täällä ja parempana kuin ennen. 'Mustan kuningattaren lohikäärmeet' säilyttää 'Kääpiökuilujen lohikäärmeiden' aloittaman loistokkaan tason ja syvällisyyden kerronnassa ja jäänkin innolla odottamaan 'Kadonneiden kronikoiden' viimeistä osaa, 'Tiimalasivelhon lohikäärmeitä'. Kerrassaan mahtavaa. Arvosana: 9.

Mustan kuningattaren lohikäärmeet, kuten arvata saattaa, sijoittuu Kronikoiden kakkos- ja kolmososien välimaastoon. Suurintä roolia tässä osassa näyttelee Sininen valtiatar Kitira, joka etenee seikkailusta toiseen niin uskollisen Skie-lohikäärmeensä kuin ennalta arvaamattomienkin tahojen avustamana. Myös kaikkien himoamalla lohikäärmekristallilla on tärkeä osa tarinassa. Kertomus on enimmäksen Kitiaran ja Lauranan kamppailua päämääriensä eteen, mutta oman mausteensa seikkailuihin tuovat monet muutkin vanhat tutut, kuten Derek Kruununvartia. Uusia kasvojakin luotu tätä opusta varten, mainittakoon vaikkapa keisari Ariakaan noita Iolanthe. Hyvin valotetaan myös kreivi Sothin elämää ja Mustan kuningattaren päähänpinttymän takia Kitiara joutuu lopulta epäonnekseen kohtaamaan pelätyn kuolon ritarin. Itse pidin tässä eniten siitä, että huomiota kiinnitetään Kitiaraan enemmän kuin Kronikoissa ja hänen tarinaansa kerrotaan tarkemmin. Laurana kumppaneineen etenee samanaikaisesti toisaalla ja heistä totta kai kerrotaan myös, mutta minä kiinnostuin tällä kertaa Kitiaran roolista. Harmittavinta oli Tanisin ja lopun porukan poissaolo, muttei se sinänsä häirinnyt tarinan edetessä jouhevasti. Jotkut juonen käänteet jäivät kyllä häiritsemään tyylillä, että "oliko tuon nyt pakko mennä noin kun olisi ollut parempi tehdä näin", mutta lopputulos oli kuitenkin viihdyttävä. Näitä Kadonneita kronikoita lukee mielellään kun saa taas palata vanhaan tuttuun maailmaan ja lukea tutuista hahmoista aikaisemmin kertomattomia tarinoita.