Seitsemän naista kohtaavat tuntemattomassa, valkoisessa maailmassa. He tulevat siihen johtopäätökseen, että ovat kuolleita. Mutta miksei maailmassa vaikuta olevan muita kuin he? Mikä heitä yhdistää?
Oneiron on omalaatuista proosaa. Se eroaa aika paljon melkein kaikista aiemmin lukemistani fantasiaromaaneista ja oli sillä tavalla virkistävä lukukokemus. Kirjassa taikuus on selittämätöntä, ja vaikka samaan aikaan se on halki kertomuksen jatkuvasti läsnä, se sulautuu kiehtovalla tavalla henkilöhahmojen realistisiin elämän- ja kuoleman kokemuksiin. Juuri tällaisessa muodossa toivonkin tätä nykyä saavani ammentaa taikuutta kirjojen sivuilta: taikuutta, joka on luonteeltaan enemmän kuin vain spekulatiivista.
Proosan omalaatuisuus on kuitenkin myös Oneironin suurin kompastuskivi, sillä kertomus rönsyilee aika ajoin turhan pitkinä suikeroina. Jos rönsyt versovat aiheista, jotka eivät lukijaa miellytä, saattaa hänen mieleensä hiipiä halu loikata eteenpäin seuraavaan lukuun. Jouhevammat osat kirjassa toisaalta ovat parhaimmillaan puhdasta kultaa ja platinaa.
Laura Lindstedt on epäilemättä tehnyt valtavan työn Oneironin eteen, ja pelkästään siitä haluan aina antaa kirjailijoille tunnustusta. Hienoa, että tällainen teos on kirvoittanut kiittäviä puheenvuoroja myös palkintoraatien keskuudesta.
