Poseidonin lapset on trilogian pisin kirja. Tarinaa olisi saanut tiivistää reippaasti, jotta mielenkiinto olisi pysynyt yllä. Tarinaa kerrotaan aluksi kahdesta näkökulmasta, eri osissa avaruutta. Tarinan edetessä näkökulmille muodostuu yhteinen tekijä. Tarinassa esiintyy toistoa osittain kerrontatekniikasta johtuen - samoja asioita käydään läpi molemmissa tapahtumaketjuissa. Muutenkin asioita kerrataan ja selitetään liikaa.
Niin kuin edellisissäkin osissa Akinyan suku on tarinan keskiössä - nyt tapahtumat sijoittuvat pari sukupolvea myöhempään ajan kohtaan kuin Terästuulen yllä. Tantorit - älykkäiksi keinotekoisesti muokatut elefantit - kuuluvat kirjan pääsisältöön. En ole lämmennyt eläinten inhimillistämiselle yleensäkään, eikä tällainen teknologian saavutus herätä minussa ihailua.
Sanotaan, että Reynolds on kehittynyt henkilökuvauksessa. Voi olla, että pitää paikkaansa, mutta jotkut kirjan keskushahmoista lähinnä ärsyttävät. Olen pitänyt Reynoldsin aiemmista kirjoista pääsääntöisesti enemmän, oli henkilökuvaus niissä sitten huonompaa tai ei.
En pidä kirjaa (sarjaa) kuitenkaan kokonaisuutena huonona, siinä on hyvät hetkensä, mutta myös kääntöpuolensa. Kolme tähteä, eli arvosana (melko)hyvä riittää tässä kohtaa.
