Hän sanoi nimekseen Aleia

Pähkinänkuoressa: ihan ok. Silloin, kun Aleia ei yritä sanoa mitään, siihen voi suhtautua kevyenä fantasiaseikkailuna, jota lukee kohtuullisen mielellään. Maisemat ovat hienosti kuvailtuja, meno nopeaa ja taikalisko amargundi hellyttävää luettavaa.

Silloin, kun teos nostaa puun takaa esiin mitään yhteiskunnallista tematiikkaa, menee koko homma metsään. Ei siksi, ettei se olisi tärkeää, vaan siksi, että aiheita käsitellään sävyyn, joka kirkuu: "Näin tämän pukisi sanoiksi vain cissukupuolinen kantasuomalainen, joka ei ole ottanut sorron historiasta mitään selvää."

Pitäisin fantasiamaailmaan siirtämistä helppona keinona nauttia villin lännen estetiikasta joutumatta tuomaan maailmaansa todellisen historian hirveyksiä, joille Amerikka on rakennettu. Näin Vik ei kuitenkaan tee - hän pitää historiallisten inspiraatioidensa ongelmista kiinni kiusallisin tavoin sen sijaan, että pyrkisi tarkastelemaan niitä kriittisesti tai tyytyisi jättämään ne sikseen.

Dialogissa tulee aivan yllättäen ilmi "villejä" jotka ryöstelevät junia. Vankkurimatkalla käy ilmi, että nämä sorretut alkuperäisasukkaat ovat tosimaailman verrokkien sijaan perussuomalaisen sinisilmäisiä ja vaaleita mormoniblondeja. Lisäksi tarinan ainoa kuvaillen musta nainen on poliisin suurperheen pyylevä vaimo, joka säälii ja paapoo maagista herrasmiespäähenkilöä äidilliseen tyyliin niin pitkälle, että kylvettää tämän - mutta älä pelkää, lukija, poliisin lapset ovat sinisilmäisiä ja "täydellinen sekoitus" isää ja äitiään, eivät suinkaan liian mustia. Kohtaus on kuin suoraan jostain rasististen Mammy-karikatyyrien kirjoitusoppaasta. Ja tietysti ainoa oikeaa rasismia ja syrjintää kokeva henkilöhahmo on taikavoimainen herrasmiespäähenkilö Corildon - häntäkin syrjivät vain selkeästi pahat hahmot koomisiin mittasuhteisiin asti, eivät tietenkään oikeasti merkitykselliset tavalliset ihmiset arjessaan. Sivuhahmoksi kirjoitettu transnainen on kuvailtu niin iljettävän frenologisella huolella kallon luustoa myöten ja toistuvasti "mies mekossa" -keskustelun tai haamunimen heittelyn kautta, että sitä on todella kiusallista ja inhottavaa lukea.

Joo, vuosi 2017 oli jo jonkin aikaa sitten. Mutta ei ihan hirveän kauan. On ikävää, että näin on pakko sanoa, mutta jos aivot kykenee kääntämään pois päältä, Hän sanoi nimekseen Aleia on ihan viihdyttävä. Jos sitä ajattelee vähänkään syvemmin, uupumus iskee.

Kirjailijalla on sana hanskassa ja hyvin visuaalinen tyyli kuvailla asioita, paikkoja ja tapahtumia. Toisinaan elokuvallisuus on jopa vähän liioiteltua, ja lauserakenteissa ja hahmojen kuvauksissa on yliselityksen makua - sanavalinnat itsessään haiskahtavat myös erikoisuudentavoittelulta. Hiilen sijaan poltetaan kohlia (siis pohjoisafrikkalaista meikkihiiltä? kajalia?) ja kaikki pukeutuvat ulstereihin villakangastakkien sijaan (eli mikä siis on Pohjois-Irlannin poliittinen tilanne tässä maailmassa?)

Jälkikäteen ajatellen Hän sanoi nimekseen Aleia on kohtuu juoneton teos. En pidä sitä pahana asiana - on ihan virkistävää lukea fantasiaa, joka ei yritä osua jokaiseen Save the Cat -kässäri-iskuun. Pidin matkustelusta kovasti, ja Vik on tehnyt järkevästi valitessaan sen tarinansa perustuksiksi. Erityisplussaa kivasta kartasta, joka esittelee kuljettua reittiä!

Hän sanoi nimekseen Aleia on suomalaisen steampunk-YA:n uusi tapaus. Kirja levittää lukijan eteen villiä länttä ja viktoriaanista kuvastoa hyödyntävän taikamaailman, jossa ihmiset elävät rinnan - joskin eripuraisesti - taikaa käyttävän seleesi-rodun kanssa. Kirjassa on tiivistahtinen seikkailujuoni ja se haeskelee muukalaisvihaa kritisoivia ja feministisiä teemoja. Näitä aiheita ei silti suoranaisesti käsitellä, vaan ne jäävät yksittäisten repliikkien tasolle. Dialogi ja hahmot ovat mukiinmeneviä, mutta suoranaisen moniulotteisiksi he eivät missään vaiheessa muodostu.

Ensimmäisen tähden annan Aleialle seikkailuasetelmasta ja maailmanrakennuksesta, toisen koossa pysyvästä kokonaisuudesta ja kolmannen kirjailijan luomasta todella kauniista visuaalisesta puolesta, joka alkaa kannesta jatkuu kirjan nettisivuilla. Puolikas tähti juontuu teoksen näkemyksestä, että YA-kirjallisuus voi ottaa esiin vaikeitakin aiheita - loppu neljännen tähden puolikas jää saamatta niiden käsittelyn puolivillaisuuden vuoksi.

Suosittelen Aleiaa seikkailufantasiasta ja ihmissuhdeveulaamisesta pitäville.

Palaan kirjahyllyssäni erääseen kirjasarjaan, jota en koskaan jatkanut, ja selvitän kannattaako minun jatkaa tätä. Alkuperäinen arvioni oli vuodelta 2019, minkä olen korvannut tällä vuoden 2026 arviolla. ”Hän sanoi nimekseen Aleia” on Kaksosaurinkojen trilogian ensimmäinen osa ja sijoittuu fiktiiviseen sekä magiaa että 1800-luvun teollista vallankumousta ja edistysuskoa yhdistelevään maailmaan ripauksella länkkärien tavoin aseistautuneista ja lainsuojattomia henkilöhahmoja. Yksi kirjan päähahmoista on kissasilmäinen seleesi nimeltä Corildon, joka hallitsee ilman elementtiä, kun taas toinen on kirjan nimessäkin esiintyvä Aleia, magialla lumottu muistinsa menettänyt tyttö. Kirjan maailma on kivaa vaihtelua useammin nähtävään keskiaikafantasiaan. Pidän myös huvittavana, että luen Korpinkehät-trilogian perään toisen sarjan kirjaa, jossa esiintyy myös taikavoimana ”mahti”.

Ensimmäiseksi trilogian osaksi tämä on aika pitkä, vaikka kirjan luvut ovatkin lyhyitä. Juonellisesti kirjassa on paljon matkustamista paikasta toiseen ja sen välissä lepäämistä. Tässä osassa ei vielä valitettavasti päästä hamuttuun Seleesiaan asti. Toisaalta mietin, mitä trilogian kahdessa muussa osassa olisi riittävästi kerrottavaksi. Loppupuolella, noin sivusta 300 eteenpäin juoni tuntui aika lailla hidastuvan verrattuna alkupuolen reippaaseen tahtiin. Kirjassa esitellään minusta liikaa Corildonin tuttuja ja paikoin olisi ollut varaa tivistää tapahtumia. Esimerkkinä loppupuolen hötöstä on Esme-diivan yksityiskohtaisesti kuvattu kabaree-esitys. Näkökulma saattaa kesken lukua vaihdella ja uusien hahmojen nimet vain ponnahtavat kerronnassa eivätkä dialogissa. Tässä kirjassa on oikeastaan aika monta kertojanäkökulmaa, mikä mielestäni herpaannuttaa kerronnan fokusta.

Kirjan dialogi tuntui minusta luonnoliselta ja jokaisella hahmolla oli omanlainen äänensä. En tiedä pääsinkö tässä kirjassa kuitenkaan tarpeeksi päähenkilöjen sisälle. Corildon on hahmoista ehkä mielenkiintoisin juuri sen takia, että kirjailija suosii kerronnassaan häntä, vaikka olisin halunnut enemmän vihjeitä Aleian taustastakin. En tiedä tykästyinkö kuitenkaan Corildonin hahmoon, koska hän on tässä kirjassa aika ailahteleva hahmo, joka juo murheisiinsa. Kirjassa on omaan aikaammekin rinnastettavia teemoja, kuten ksenofobiaa ja virkavallan aiheuttamaa väkivaltaa. Toisaalta kirjassa esitellyn Samiriam-transnaisen kuvailussa on selvästi parantamisen varaa. Samiriamin työnantaja jostain syystä kokee tarpeelliseksi paljastaa tuntemattomille ihmisille hänen haamunimensä ja kuvailussa kiinnitetään myös huomioita mistä ulkoisista piirteistään hän ei läpäise naisesta.

En oikein osannut odottaa kirjalta mitään kovinkaan erityistä, mutta itse kyllä yllätyin positiivisesti. En ole aiemmin lukenut paljoa steampunkia, mutta tykästyin kirjaan kyllä kovasti. 

Kirjan tyyli on hieman erikoinen ja tapahtumien kerronta on todella monipuolista. Kirjassa kerrotaan Aleian ja Corildonin tapahtumia paljon, mutta jonkin verran myös muiden ulkopuolisten hahmojen näkökulmia. Teos on melko tasaista luettavaa, mikään kohta ei jäänyt erityisesti mieleen. Koko kirjan ajan juoni on melko samanlaista ja yhtä hyvä. Olisin ehkä kaivannut hieman enemmän mieleenpainuvia käännekohtia tai edes jotakin erilaista. 

Kirjan idea on oikein mielenkiintoinen. Teoksen maailmassa ihmiset ja seleesit elävät rinnakkaiseloa, vaikkei sekään aivan kitkatonta ole. Kirjassa miljöö vaihtuu usein ja sen tyyli on aina uudenlainen. Itse en vieläkään ole aivan selvillä, minkälaisessa maailmassa nämä henkilöt elävät. Paras arvaukseni olisi jokin toinen planeetta, meidän ajastamme katsoen tulevaisuudessa, jossa kehitys on tapahtunut paljon hitaammin tai itse planeetta syntynyt myöhemmin. Kirjassa on selvästi villin lännen tyyliä, joka on melko kiehtova ajatus. 

Henkilöhahmot ovatkin sitten monipuolisia ja kiinnostavia. Oma suosikkini on toinen kirjan päähenkilöistä, Aleia. Hän on ihanan viaton ja hyväsydäminen ja yrittää luoda itselleen uutta elämää muistinmenetyksensä jälkeen. Corildon taas on puolestaan paljon kokeneempi ja vanhempi. Hänen ja Aleian välinen suhde on todella erikoinen enkä ole itse ainakaan muissa kirjoissa sen kaltaista vielä kohdannut. Suhde ei todellakaan ole romanttinen, muttei se aivan sukulaisten suhdetta muistutakaan. Ystävien välinen suhde kuvaa sitä parhaiten, muttei sitten kuitenkaan aivan oikein. Kirjasta löytyy kyllä romantiikkaakin, molempien hahmojen puolelta, ja itse pidän kovasti Aleian kiintymyksen kohteesta, Mateosta. 

Kirja on kyllä mielekästä luettavaa ja suosittelisin muillekin. Oikein hyvä kotimainen teos. Toivottavasti trilogian muissakin osissa riittää vielä mielenkiintoisia tapahtumia.