Mesiangervo

Lue lisää ...

Pidin kirjan monentyyppisistä pyörrevoimista. Ryzekin pyörrelahja muistien siirtämisestä on erityisesti mielenkiintoinen. Olisin toki halunnut että tämä olisi saanut enemmän fokusta kirjassa, esimerkiksi miten muistien vaihtaminen on henkisesti vaikuttanut Cyraan. Käytännössä kirja on kai sci-fiä, mutta tässä on minusta paljon enemmän fantasiaa kuin niin sanottua avaruusoopperaa. Ilma-aluksia on, mutta esimerkiksi avaruusolentoja ja robotteja ei kuitenkaan ole. Muut sci-fi-elementit ovat aika pintapuolisia, kuten maininnat televisioruuduista ja internetistä. Minusta Rothin olisi pitänyt varmemmin nojautua joko syvemmälle sci-fiin (à la Tähtien sota), tai kevyempään sci-fin ja fantasian sekoitukseen Aarreplanetaan tavoin. Maailmanrakennusta on, mutta mietin onko Roth kenties ottanut liian suuren taakan itselleen keksiessään kulttuureita pyörteen galaksin jokaiselle planeetalle. Minulla meni välillä sekaisin, mikä on planeetan ja mikä on jonkin kaupungin nimi, olisin siksi toivonut omaa karttaa Thuven planeetalle. Myös kaikki henkilöiden nimet vaikuttavat olevan fantasianimiä ja ylipäätänsä kirjassa on paljon kaksitavuisia erisnimiä, mikä luo hieman sekavan massan nimiä, joita muistaa. Kirjan lopusta toki löytyy hakutermistö, jota en tosin kauheasti vilkuillut kirjaa lukiessa.

Kirjan alku on aika hidas ja kuiva – oikeastaan pettymykseni koko kirja on tahdiltaan melko hidas ja tasapaksu joistakin jännittävämmistä, mutta nopeasti ohitse menevistä kohtauksista huolimatta. Kronologisesti aloitetaan päähenkilöiden lapsuudesta ja edetään näiden teini-ikään. Kirja käsittelee myös jonkin verran determinismiä, sillä joillakin hahmoista, kuten päähenkilöillä, on Oraakkeleiden ennustama kohtalo, mikä oli mielestäni hieman hämmentävää. En oikein pitänyt siitä, että koko kirjan ajan Cyran luvut on kerrottu 1. persoonasta, kun taas Akosin luvut 3. persoonasta. Mielellään lukisin kirjaa, jossa molemmat hahmot on joko 1. tai 3. persoonasta kirjoitettuna.

Prefekti on nostalginen kirja minulle, sillä se on ensimmäinen lukemani avaruusooppera, ja päätin nyt lukea sen toista kertaa, koska muistini tämän kirjan juonesta ei ole niin tuore. Prefektin on tarkoitus olla Reynoldsin aiemman sarjan itsenäinen esiosa, tarkemmin sanottuna se on nykyään oman trilogiansa ensimmäinen osa, koska kaksi jatko-osaa on ehtinyt ilmestymään. Itsenäisestä luonteestaan huolimatta tuntui hieman kuin olisin lukenut jatko-osaa ja kirjassa tulee aluksi tietämättömälle lukijalle paljon vierasta sanastoa, muun muassa abstraktio, implantti, habitaatti ja eloaine. Näistä konsepteista toki saadaan enemmän yksityiskohtia kirjan edetessä, joten ihan hämärille lukijaa ei kuitenkaan jätetä. Kirjan maailmassa ei varsinaisesti esiinny avaruusolentoja, vaan ihmisiä, joista osa on vienyt kehonmuokkauksen äärimmilleen. Kirjassa mainitaan myös ilmeisesti ihmisten jalostamista sioista eläinkokeiden seurauksena kehittynyt "hypersikojen" rotu. Tämä on vähän huvittava moka omalta tolaltani, mutta luulin aluksi että hypersika oli jokin ironisesti nimetty asema Sotisovassa eikä kirjaimellisesti ihmisen kaltaiseksi kehittynyt sika. Jos tarina ei käsittelisi avaruuspoliiseja, olisin varmaan hoksannut nopeammin mistä on kyse.

Kirjan päähenkilöinä ovat kenttäprefekti Dreyfus ja tämän apulaiset Thalia ja Sparver. Dreyfusia kummittelevat yli 10 vuoden takaiset, katkonaiset muistot vaimostaan, ja Thalia on uusi apulaisprefekti, jonka harteilla on myös prefektinä toimineen isänsä huono maine. Sparver on taas mainitsemani hypersika, joka kokee jonkinlaista ennakkoluuloa rotuansa kohtaan. Harmittavasti sekä Thalian että Sparverin roolit tässä kirjassa jäävät aika taka-alalle, varsinkin Thalian hahmo kärsii kun hän jää itsenäisellä missiollaan vangiksi yhteen habitaateista. Kirjan alun tahti tuntui varsin hitaalta, varsinkin kun kertojahahmot vaihtuivat alussa tiuhaan tahtiin, mutta noin 100 sivun jälkeen kirjan juoni alkoi jonkin verran luistamaan. Kirja on varsin pitkä ja mielestäni tiivistämisen varaa olisi ollut, varsinkin dialogissa. Pohdin myös, oliko tarpeen tehdä Gaffneystä kertojahahmoa, koska sen vuoksi kirjassa paljastuu turhan nopeasti että yksi Sotisovan suurprefekteistä pelaa kirjan pääpahiksen pussiin. Prefektissä kuitenkin esitellään mielenkiintoisia scifi-konsepteja, kuten augmentoitua todellisuutta, aivosiruja, kuolemattomuutta ja tekoälyä, mukaan lukien myös hieman body horroria (erityisesti yliprefekti Aumonierin leikkausoperaatio oli aika karmivaa luettavaa).

Scifiksi tekstiä oli suhteellisen helppoa seurata ja lukea. Käännöksenä Prefekti on ihan ymmärrettävä, vaikka ehkä turhan suora käännös ottaen huomioon englanninkielisten sanontojen suomennokset. Yhtenä esimerkkinä oli ”tappaa kaksi lintua [yhdellä kivellä]”, vaikka suomeksi kyseinen sanonta on tappaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Yksi hämmennystä aiheuttava käännös oli myös ymmärtääkseni bugin kääntäminen "pöpöksi", mutta toisaalta kyse on vuonna 2009 julkaistusta teoksesta, joten ymmärrettävästi tietotekniikan termistö voi olla vanhentunutta. Vanhentuneesta termistöstä puhuen on pakko nostaa adjektiivin "autistinen" käyttö tässä kirjassa oudoissa asiayhteyksissä. Mykäksi muuttunut tutkija taantui "autistiselle tasolle" ja noin 50 sivua myöhemmin kuvaillaan, miten epäonnistuneiden ihmismielten varmuuskopiot kokivat "autistisen erkaantumisen". Ihmettelen, mitä kirjailija on tällä sanavalinnalla tarkoittanut - jonkinlaista tieteellisyyttä on varmasti haettu, mutta minusta sanavalinta ei näissä tapauksissa ole osunut oikeaan.

Ihan tyydyttävä loppu trilogialle, vaikka lukuintoni alkoi hieman laskemaan loppua myöten. Kirjailijalta jälleen mielenkiintoista maailmanrakennusta ja siihen tulleita twistejä, kun Hirka jälleen päätyi uuteen maailmaan ja joutui totuttelemaan siihen, että odininlapsen ja mädänkantajan sijaan hän onkin syntyjään arvostetusta sokeiden (eli Umpirien) talosta. Tosin jäi tästäkin osasta hieman ristiriitaisia tunteita kun olen lukenut tätä trilogiaa uudelleen. Ensinnäkin Hirka tuntui jotenkin epäuskottavan vaikutusvaltaiselta teini-ikäiseksi, joka on suurimman osan elämästään elänyt tien päällä kiertävän parantajan adoptiolapsena, vaikka ymmärrän että tässä vaiheessa Hirka on kokenut ja nähnyt paljon. Kuten edellisessä osassa Stefanin kanssa, myös tässäkin osassa toistuvat Hirkan kyseenalaiset suhteet häntä paljon vanhempiin miehiin (nyt tässä osassa langennut Kolail ja osittain vankina pidetty Urd). Olisin sen sijaan kaivannut Hirkalle syvempiä suhteita muihin naisiin, jotka eivät jäisi hyvin pintapuolisiksi (esim. Ramoja tai Hirkan isoäiti Uhere verrattuna Hirkan isoisään Rauniin). Onhan tässä osassa kuitenkin vaihteluksi Skerri, mutta heidän suhteensa on lähes koko kirjan vihamielinen. Minusta kirjassa Urdin roolin olisi voinut kirjassa jättää myös pienemmäksi, sillä tässä kirjassa hänestä yritetään jostain syystä maalata moraalisesti harmaampaa hahmoa. Ensimmäisessä osassa vihjailtiin, että Urd olisi raiskannut Ramojan ja sitten vammauttanut heidän poikansa Vetlen, mutta silti Hirka päättääkin jostain syystä vain päästää tämän vapaaksi Yminmaahan. Lopuksi en voinut olla huomaamatta, että tässä kirjassa joko Pettersen tai hänen teostensa suomentaja alkoi kuvailemaan nauruja ”hirnahduksiksi”, mikä on minusta outo sanavalinta ja esiintyy Vardari-trilogiassakin.

Arvosanani tämän kirjan kohdalla hipuilee 7:n ja 8:n välillä. Plussapisteitä koko trilogia saa minulta pohjoismaalaisesta mytologiasta inspiroituneesta fantasiamaailmasta.