Kaaren kertomus: Ensimmäinen osa

Lue lisää ...

Takakannen "fantasiamaailma on saanut innoituksensa Suomen, Pohjolan ja Venäjän historiasta ja mytologiasta" tarkoittaa käytännössä, että kirjailija on katsonut kouluhistorian kirjaa ja nimennyt itämeren ympäristön seudut uudelleen. Moneen kertaan poltetusta ja ryöstetystä Valamon luostarista Laatokan saaressa tulee "velhojen" erakkopyhättö vailla mitään muuta fantasiaelementtiä kuin se, että venäläiset partasuut miehet ovat karvoituksensa alla jonkin sortin jäähaltioita. Tsaari-sana vaihtuu "tveeriin", venäjän kieli kuitenkin "tsarnitsaan". Karjalan kieli on nimetty "hiitehiseksi", ja sitä puhuvat kuvottavat, iholtaan tummanharmaat, köyhät, ryöstelevät, epärehelliset hiidet, jotka povaavina punahiuksisina taikauskoisina yhteiskunnan laidoilla elävinä kulkureina onnistuvat jotenkin olemaan rasistinen karikatyyri sekä karjalaisista, romaneista että juutalaisista yhtä aikaa. Vaan ei huolta, skandinaavit ovat sentään ihmetystä herättävän blondeja, vahvoja ja sinisilmäisiä super-ihmisiä.

Ensimmäiset viisi lukua on kaiketi toimitettu, sillä kirjailija kiittää freelance-kustia loppusaatteessaan ja niiden ajan jaksoi uskoa tarinan kehittyvän paremmaksi. Alku vellotaan jonkin sortin grimdark-Syrhämässä alkoholisoituneen isän kiusattavana. Kieli on kaunista ja koukeroista - jopa siinä määrin, että se todella vaikeuttaa viestin ymmärtämistä. Tulee mieleen, että kirjailijan ainoa tavoite on ollut keksiä erikoisia ilmauksia ja vältellä asioiden sanomista suoraan. Tämä vuotaa jopa hahmojen nimiin; ketään ei nimetä kerronnassa useampaan kertaan putkeen, vaan yhteen hahmoon yhden kappaleenkin sisällä on pakko viitata erilaisilla lisänimillä - Kaare sitä ja tätä, kunnes Vilgarrinpoika tätä ja tuota, jonka jälkeen poika vieläpä muutakin.

Kuudennessa luvussa pakka alkaa hajota, ja viimeistään kirjan puolivälistä alkaen käsittämättömyyden alamäki alkoi olla niin tahmeaa, että kirjaa piti lukea ääneen ystävälle, jotta siinä pysyi kärryillä.

Toivoin nauttivani tästä. Harmittaa.