Omat varjot tuntui heti erilaiselta kuin Lain pyörteissä. Siinä missä edellinen kirja oli villin lännen hengessä kulkeva kepeä western‑dekkari, tämä on selkeästi steampunk‑henkinen, teollistumisen murrokseen sijoittuva rikosromaani. Kaasulamput on vaihtumassa pikkuhiljaa sähköön, autot ilmestyvät kaduille hevoskulkupelien rinnalle, työväki lakkoilee ja järjestäytynyt rikollisuus ottaa jalansijaa.
Kokonaisuutena kirja on toimintapainotteinen ja hyödyntää taikuutta runsaasti ja näyttävästi. Sandersonin kuvaus on paikoin hyvin visuaalista. Allomantiikan käyttö hidastuksineen toi paikoin lähes elokuvallisen tunnelman.
Täydellisyyttä hiponeen Lain pyörteissä jälkeen jouduin silti hieman pettymään. Sanderson kertoo esipuheessa, että Omat varjot aloittaa varsinaisen jatkuvajuonisemman trilogian, kun taas edellinen kirja oli tarkoitettu kahden trilogian väliseksi portiksi – välipalaksi, joka myöhemmin liitettiin osaksi Wax & Wayne ‑nelikkoa. Lain pyörteissä on tiivis ja itsenäinen, kun taas Omat varjot näyttäisi rakentavan suurempaa kokonaisuutta.
Olisin kaivannut tekstin lomaan pientä kertausta alkuperäisestä trilogiasta. Muistikuvat Harmoniasta, Selviytyjästä, kolosseista ja Tuho–Säilyminen‑asetelmasta ym. eivät olleet enää terävimmillään, ja niiden rooli on tässä kirjassa sen verran merkityksellinen, että muistin virkistys olisi ollut kiva. Kandra hahmot olivat sentään hyvin muistissa joukkona, mutta yksilöt ei niinkään.
