Kyynel

Hirviöiden sukua ei ollut yhtä vaikuttava lukukokemus kuin Elli Lepän debyyttirunokokoelma Seisaukset tasaukset, joka olikin tieteisrunoutta. Tämän kakkosteoksen enemmän folkloresta ammentavat runot eivät samalla tavalla kolahtaneet tai tuntuneet yhtä puhuttelevilta. En esimerkiksi suuremmin innostunut kansanperinteestä innoituksensa saaneista runoista. Kiinnostavin osa olivat ne runot, jotka oli otsikoitu nimellä "mykkä sisar" ja jotka avasivat ajatusta vaihdokkuudesta, siitä, että joukossamme on niitä, jotka ovat ottaneet toisen ihmisen paikan. Selittääkö tämä ajoittain pintaan pulpahtavia ulkopuolisuuden tunteita ja oloa, ettei kuulu joukkoon? Ovatko ihmisten maailmaan sopeutumattomat itse asiassa vaihdokkaita? Jännittävää pohdintaa.

Yhtä kaikki on sykähdyttävää, että kirjoitetaan tieteis- ja fantasiarunouttakin, vieläpä suomeksi. Jään odottamaan Lepän seuraavaa teosta suurella mielenkiinnolla. 

Valitsin lukea Kirjojen tyttären, koska kaipasin vaihteeksi jotakin hieman kevyempää seikkailufantasiaa, ja ajatus loitsukirjastosta kiehtoi. Odotukset eivät olleet suunnattoman korkeat, ja aluksi vaikuttikin siltä, ettei tarina vain yksinkertaisesti tempaa kunnolla mukaansa. Muistuttaa liian paljon useita aiemmin lukemiani nuorille aikuisille tähdättyjä fantasiaromaaneja. 

Kunnes tarina onnistuu yllättämään, kun sen omaperäisyys kohoaa kirkkaampiin valoihin esittelemään Margaret Rogersonin nerokkuutta. Vähä vähältä aloin ymmärtää teokselle sävellettyä ylistyslaulua paremmin.

Päähenkilö Elisabeth ei ole kiinnostavimpia ja moniulotteisimpia henkilöhahmoja, joista olen koskaan lukenut; tärkeimpien sivuhahmojen joukosta löytyvätkin mielestäni ne jännittävimmät persoonat. Rogersonin luomassa maailmassa vaikuttavin osa ovat omaperäinen taikuusjärjestelmä sekä oman mielen ja persoonallisuuden omaavat loitsukirjat, joita voisi pitää kirjan hahmoina myös. Huumoria löytyy, samoin romantiikkaa mutta ei päällekäyvässä muodossa.

Kirjassa käsitellään isojakin aiheita, eikä sillä ole satumaisen onnellista loppua, joten mielestäni sille ei ole aihetta asettaa minkäänlaista yläikärajaa. Se on peittelemättä tarkoitettu ennen kaikkea tytöille ja naisille, vaikka sopii hyvin seikkailufantasian ystäville sukupuolesta riippumatta. Ei tästä kenties korkean fantasian modernia klassikkoa sukeudu, mutta hattu päästä, että Rogerson onnistuu kertomaan kokonaisen eheän, jännittävän ja koskettavan tarinan, ilman jatko-osien tarvetta. 

Tämä oli vähän turhan outo makuuni. Jännittävä maailma kyllä keinotekoisine ihmisineen ja salaperäisine rakennushankkeineen. Mutta tosi omituinen. Omaperäisyys oli samaan aikaan kirjan ansio ja haitta. Turhan vaikeakin se oli, avautuu ehkä kunnolla vasta toisella tai kolmannella lukukerralla.

Kirja oli myös huomattavan synkkä, vaikka Salminen onnistuikin ymppäämään joukkoon ällistyttävää mustaa huumoria, mikä on luettava hänelle ansioksi. 

Juonivetoiseksi kirjaa ei voi luonnehtia. Tarina koostuu fragmenteista ja etenee hyppäyksittäin. Filosofista pohdiskelua ja viipyilevää turinointia on runsaasti, kuten nyt voi filosofi-runoilijan teokselta odottaakin. Jatkuva kielellinen tanssahtelu teki tekstistä aika ajoin turhan raskasta lukea.

Loppujen lopuksi Lomonosovin moottori on oman tulkintani mukaan nyky-yhteiskunnan sairauden ja mielettömyyden allegoria. Yhteiskuntakriittinen fiktio miellyttää kyllä, kunhan ei ole saarnaavaa sävyä. Tässä teoksessa kritiikkiä ei saarnata lukijalle, joten siitä vielä yksi merkintä plussasarakkeeseen.

Kaksi ajatusta saivat minut kiinnostumaan Lakipisteestä: ekoterrorismi ja ekoyhteisö. Olen tutkiskellut molempia aiheita ja kirjoittanut niistä itsekin. Kuinka kaukana olemme siitä, että ympäristöaktivistipiireissä aletaan radikalisoitua ja toteuttaa tempausluonteisia tapahtumia vakavampia iskuja esimerkiksi öljy-yhtiöitä tai metsäjättejä vastaan? Olisiko tällainen toiminta vähääkään oikeutetumpaa kuin ääri-islamistien tai -oikeiston harjoittama terrori?

Lakipisteessä lempeämpänä puolena on eristäytynyt yhteisö, joka tarjoaa tarinan päähenkilölle mahdollisuuden vapautua älylaitteiden kahleista. Pelkkä ajatus mahdollisuudesta elää edes hetki tällaisessa rauhan kuplassa tyynnyttää 2020-luvulla eläjänkin mielen, joten voi kuvitella, millainen kokemus on 2040-luvun keinoälynatiiville.

Piia Leinon henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja päähenkilö samaistuttava muun muassa edellä luetelluista syistä. Leino pohtii tekoälyn mahdollisuuksia ja uhkia älykkäästi ja luo uskottavan tulevaisuuden maailman. Uhkajännite pitää otteessaan siitäkin huolimatta, että juonenkäänteet ovat paikoin ennalta arvattavia. Mutta niinhän ne ovat monessa kauhuelokuvassakin.

Kertomus loppuu mielestäni tarpeettomasti melkein kuin seinään. Viimeiset sivut humahtavat ohi juoksujalkaa. Lakipiste on kuitenkin lyhyt ja nopealukuinen, joten ainakaan sanamäärän venähtäminen ei ole mikään pätevä peruste rynnätä päättelemään tarina moisella lankasykeröllä. 

Kirottu lapsi on saanut lokaa niskaansa paljon enemmän kuin ansaitsisi.

Tarinan ansioita: Harryn ja Albuksen välisen isä-poika-suhteen kipukohdat ja kamppailut. Albuksen ja Scorpiuksen välinen liikuttava ystävyys. Pottermainen huumori. Vauhdikkaat, jännittävät, jopa vähän pelottavat ja ahdistavat juonenkäänteet. 

Varjopuolia: Feeniksin killassa J. K. Rowling tuhosi ajankääntäjät tarkoituksella, jotta ne eivät palaisi sotkemaan juonikuvioita sarjan myöhemmissä vaiheissa. Oli mielestäni iso virhe, että ne palasivat Kirotussa lapsessa mukaan tarinaan. Rowling petti itsensä sallimalla sen. Lisäksi muutama hahmo käyttäytyi itselleen häiritsevän epätyypillisesti. 

Yhtä kaikki tarina on riittävän ansiokas liitettäväksi alkuperäisen Potter-sarjan jatkoksi. 

Maja Lunde kirjoittaa tarinankertojan otteella, jota on helppo ja miellyttävä lukea. Hän vaikuttaa tehneen taustatyönsä huolella, ja tarinassa on uskottavuutta ja syvyyttä. Viimeiset kertoo ihmisten ja eläinten välisistä suhteista, mutta mielestäni vähintään yhtä isoon osaan nousevat ihmissuhteet, joista kantavimpana suhteet vanhemman ja lapsen välillä. Näitä Lunde kuvaa kauniisti. 

Lunde on valinnut kirjoillensa kolmiosaisen rakenteen, jonka kautta menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus punoutuvat yhteen. Valinta tai miten rakennetta romaanissa on hyödynnetty, eivät ole erityisen omaperäisiä. Kaksikin aikatasoa olisi riittänyt, jolloin ne olisi ollut mahdollista kytkeä tiiviimmin toisiinsa.

Tulevaisuuteen sijoittuvasta osasta ropisee plussia. Se on osista sykähdyttävin. Se herättää monipuolisimmin tunteita ja pistää ajattelemaan, millaista tulevaisuutta me ihmiset oikein olemme rakentamassa.

Viimeiset on pätevä jatko-osa Ilmastokvartetti-sarjalle niin kuin itsenäisenä lukukokemuksenakin. 

Talo taivaansinisellä merellä on aikuisille suunnattu satukirja, jollaista olen etsinyt vuosia. Siinä taianomaisen maailman ja hahmojen kautta käsitellään isoja, vaikeita, pelottaviakin aiheita. Kirja paljastaa maailman todellisen kauneuden, joka rakentuu pienistä asioista materian ja vallan tuolla puolen. Kirjan maailma on kuvitteellinen mutta niin lähellä omaamme, että sitä välillä tekee mieli yrittää koskettaa.

Kirjan äärellä pysähtyy vähän väliä ajattelemaan. Tarina vyöryttää puheenaiheita, jotka pakottavat lukijan tarkastelemaan omaa elämäänsä: haluanko muuttaa jotakin itsessäni tai maailmassa, jossa elän? Kirja on romaaniksi harvinaisen inspiroiva, ja uskon, että sillä voi olla lukijoihinsa - etenkin kaltoinkohdeltuihin tai syrjittyihin lukijoihinsa - mullistava vaikutus. Itse ainakin koen muuttuneeni lukuprosessin aikana.

Tarina on liikuttava. Nenäliinavaroitus. Harvoin fiktiiviset tarinat itkettävät minua niin kuin tämä. 

Mutta on tarina hauskakin. Hulvattoman siitä tekevät erityisesti lapsihahmot, joiden letkautukset ja kommervenkit voisivat olla peräisin keskustelupalstalta, jossa vanhemmat kertovat omien lastensa järjestämistä hassuista kohtauksista. Mukaan mahtuu siis myös rutkasti naurunkyyneliä.

Vaikka kirja onkin kenties tarkoitettu lähinnä aikuislukijoille, mielestäni se sopii kenelle tahansa noin 10 ikävuodesta ylöspäin. Vaikka käsiteltävät aiheet ovat raskaita, taikuus ja lapsenomainen herttaus keventävät kuormaa. 

Lämmin lukusuositus viittä vaille täyden kympin mestariteokselle. 

Kiinnostavaa pohdintaa ihmiskunnan mahdollisesta tulevaisuudesta. Kuunpäivän kirjeissä Emmi Itäranta ottaa kantaa maailman nykytilaan sellaisella väkevyydellä, joka kyllä pistää ajattelemaan. Aatteen palo polttaa lukijan sisuskaluja myöten.

Kuunpäivän kirjeet on tieteiskertomus ja avaruusseikkailu, mutta enemmän kuin Aurinkokunnan puolelta toiselle surffailusta siinä on kysymys rakkaudesta ja ihmisten ikiaikaisista tunteista, jotka ovat aina kulkeneet kanssamme. Silloin, kun romantiikka ei kertomuksessa tunnu vähääkään päälleliimatulta vaan päinvastoin kaiken yhteen kokoavalta voimalta, se sykähdyttää. Kuunpäivän kirjeissä romantiikka ei totta tosiaan ole mainostarra kirjan kannessa. Lumi Salon pakahduttavasta pyrkimyksestä jälleen yhteen puolisonsa Solin kanssa muodostui odottamatta tarinan paras osa.

Itäranta teki päätöksen kirjoittaa kertomuksen kirjeiden muodossa. Kiinnostava päätös, vaikka tekeekin kerronnasta ajoittain koukeroista, kun tulee puhe asioista, joita kukaan ei oikeasti kirjoittaisi kirjeeseen. Tämä seikka häiritsi mutta enimmäkseen vain aluksi.

Omaan makuuni tarinaa kannattelevat hieman liian vahvasti fantasiakirjallisuuden kuluneet kliseet: päähenkilönä teinityttö, jonka vanhemmat ovat kuolleet ja joka löytää sisältään voimia, joiden avulla voi pelastaa maailman. Päähenkilö opettelee käyttämään voimiaan, aluksi huonolla menestyksellä. Mukana myös kolmiodraaman tynkää.

Etenkin alkuvaiheessa nämä seikat häiritsivät lukukokemusta huomattavasti, mutta olen tyytyväinen, etten jättänyt kirjaa kesken. Viimeinen kolmasosa nimittäin tarjoaa jotain huomattavasti parempaa ja kiehtovampaa. Vasta lopussa alkoi ymmärtää Leigh Bardugon luoman maailman ja tarinan omaperäisyyden. Lisäksi Bardugo sanoittaa päähenkilön tunteita ja ajatuksia oivallisesti, siitä pari lisäpistettä.

Joka tapauksessa en ole vakuuttunut, että haluan jatkaa sarjan lukemista avauksesta eteenpäin. Niin suurta vaikutusta kärsivällisen odotuksen arvoinen loppuhuipennuskaan ei tehnyt.

Hyvin vähän on tullut runokirjoja luettua. Vain harvoin törmään runoteokseen, joka herättää mielenkiinnon tavalla, joka johtaa päätökseen lukea kyseinen teos.

Seisaukset tasaukset herätti. Jo pelkkä ajatus scifirunoudesta sykähdytti. Vau, onko sellaistakin? Kirjan nimi toi heti mieleen oman alani maantieteen, joten olin varsin nopeasti myyty. En voinut ohittaa tätä tapausta. Pakko oli vähintäänkin kokeilla.

Eikä se pettänyt. Runot ovat tiedeintoilijan ja tutkijasielun mieltä kutkuttelevia, jotka samalla onnistuvat olemaan kauniita, herkkiä ja koskettavia kuvauksia maailmankaikkeudesta. Osan runoista äärelle todella pysähtyi, osa niistä pisti ajattelemaan ja parhaat peräti tarjosivat aivan uutta tietoa maailmasta ja yhteiskunnasta. Osa runoista aiheutti fyysistä kipua, mutta ei se runoilijan vika ole, että todellisuus sattuu.

Tunnen, että Elli Leppä onnistui liikauttamaan jotakin syvällä sisälläni. Ei ole itsestäänselvyys, että kirjoittaja pystyy näin lukijalleen tekemään.

Tai ehkä se oli sisäinen hipsterini, joka siellä liikahti, mene ja tiedä... 

Lepältä on ilmeisesti tulossa vielä vuoden 2021 puolella uusi runokirja. Minusta taisi tulla fani, odotan jatkoa innolla.  

Tartuin tähän kirjaan sen nimen ja houkuttelevan takakansitekstin perusteella: Helsinki jäänyt veden alle, Tampereesta tullut pääkaupunki. Entisenä, nykyisenä ja tulevana tamperelaisena tämä lähtökohta kiehtoi mieltäni sen verran, etten millään malttanut ohittaa kirjaa.

Valot Näsinneulan yllä täytti ennakko-odotukset mutta osasi myös yllättää. Kyseessä on hupsu ja aika lailla vinksahtanut tarina, jollaisia nautin kyllä lukea. Ihmissuhdedraamat eivät puolestaan ole ihan minun juttuni, vaikka harvinaisen samaistuttava päähenkilö saa nekin juonenkohdat tuntumaan siedettäviltä.

Loppuratkaisu on mielestäni vähän liian tyydyttävä kirjan henkilöhahmoille ja sillä tavalla epätyydyttävä lukijalle. Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti... hieman rosoisempaa loppua olisin kaivannut.

Lukemisen arvoinen tapaus yhtä kaikki.

Mieltäni on helppo helliä tällaisilla mystisillä ja aivot solmuun kieputtavilla kertomuksilla. Kyseessä saattaa olla murhamysteeri muttei mikään perinteinen sellainen. Tylsiä tai edes hitaita hetkiä ei ole, sillä meno on hengästyttävän intensiivistä alusta loppuun saakka. Juuri, kun luulet päässeesi jyvälle tapahtumista, kun jo luulet kaikkien arvoitusten ratkenneen, Turton kääntää legolaatikon ympäri ja palaset ovat jälleen levällään edessäsi. Erittäin ennalta-arvaamaton ja tunteita herättävä lukukokemus.

Yritin keksiä jotain kritisoitavaa mutta epäonnistuin. Mestarillinen esikoisteos, ei voi muuta sanoa.