en käytä tiliä enää

Valitsin tämän kirjan alunperin tyydyttämään Yösirkuksen jättämän janon kaikenlaisiin taikuus-taikuri tarinoihin. Aloitettuani tarinan, se oli aivan jotain muuta mitä kannen perusteella saattoi kuvitella. Odotin ehkä enemmän juonittelua ja sitä ns magiaa, vaikka aavistin, että tässä tarinassa ollaan enemmän The Prestige elokuvan hengessä kuin esim Yösirkuksen.

Olin iloinen, että nyt on vihdoin tarina jossa ollaan 1800 ajan Suomessa. Pidin kaikista esityksistä joita Tomilla ja Minalla oli yhdessä ja jopa aloin pitämään professorista. Kirjan tunnelma oli ihastuttava, kunnes koko homma lässähti ostoskeskuksen avajaisissa ja Minan hahmo muuttui lapselliseksi, Tom taas kireäksi ja Joel entistä innokkaammaksi Minan suhteen...

Pettymys oli karvas ja kitkerä kun kävi selväksi, mikä on Tomin oikea luonto ja ettei tämä ole oikeastaan mitään fantasiaa, vaan jonkinlainen tulevan maailman dystopinen varoitus sointu, hullun miehen maailmanlopun julistus. Olin aivan varma kirjaa lukiessani, että ''Jes, todella hyvä tarina, mielenkiintoista!'' kunnes loppua kohden kirja muuttui latteaksi teini imutteluksi ja eikä minulla ole oikeastaan kiinnostusta lukea enempään koneen ja ihmisen rakkaustarinaa ja mahdollista hullun miehen paasausta tuomiopäivä koneista tai edes siitä, kykeneekö kone inhimmillisiin tunteisiin ja voiko kone rakastaa.

Alku oli kerrassaan ihastuttava, kunnes muuttui täys pettymykseksi. Odotukset olivat korkealla alussa, kun salaa toivoin, että nyt olisi vihdoin oikeasti todella hyvä suomalaisen kirjoittama fantasia (tyylinen) kirja.

On vaikea sano mistä alottaisin, mutta aloitetaan siitä, että aluksi kun kirjaa luki, tarvitsin ystävättäreltä suomi-Odininlapsi-suomi sanakirjaa, sillä sanoissa kuten ''Näkijä'' ja ''Kolkagga'' ja niiden tarkoituksessa ei meinannut ensin pysyä perässä. Vasta sadan ensimmäisen sivun jälkeen tarina alkoi viimein alkoi sujua. Kirja oli ihanasti kirjoitettu, paikoin vähän sekavalla tavalla, mutta  oli mukavaa, että välillä seurattiin päähenkilö Hirkaa, välillä taas Urdia ja Rimeä. Kirjan loppupuolella olo oli taas vähän sama kuin alussa, ja arvelinkin, että kyllä se Urd sieltä vielä tulee, kun hänestä ei ole kuulunut hetkeen mitään... Säälin Ramojaa ja hänen kohtaloaan, ja olisi ollut mielenkiintoista saada Ramoja enemmän kuvioihin mukaan. Pystyn niin kuvittelemaan, kuinka hyvin bändi Moonsorrow voisi tehdä soundtrackin tarinalle. Karu, kylmä pohjola, koko kirjan tunnelma loi hyvin kotoisan tunnelman.

Kirja päättyy hyvin raivostuttavalla tavalla, juuri siksi, että se kerjää jatkoa, ja sen lisäksi, että se oli vielä aika haikea, surkea. Hirka ansaitsee paljon parempaa ja toivottavasti Rime todistaa, että Hirka on väärässä... 

Tulen ehkä jonakin päivänä lukemaan kirjan jatko-osat. Tämä ei ollut paras lukemani kirja mutta kirja/tarina ei ole huonokaan.

Minulla oli hieman toisenlaiset odotukset Kirjanoidasta, jotka sitten kaatuivat kun aloin lukemaan kirjaa.

Kokonaisuudessaan Kirjanoita olisi saanut ehkä olla pidempi, ja pidennetyssä versiossa antaa enemmän aikaa hahmoille ja selityksille. Pidin Auran hahmosta ja siitä seikasta, ettei hän ei ole tyypillinen lukiolais nuori, mitä tuntuu esiintyvän suht paljolti nuorten kirjoissa. Pidin myös Pyrystä, ja siitä miten hänen ja Auran suhde kehittyi realistisella tavalla - kaksikko tapaa MUT:issa ja juttelevat kiinnostuksen kohteistaan. Auran täti Inge on jokseenkin suht realistinen, tyypillinen raivostuttava sukulainen, joka rakastaa työntää näppinsä joka paikkaan ja Auran isä täydellinen tossun alla - hahmo.

Tarinassa oli onnistuneesti lisätty jonkin verran dystooppisia asioita kuten se, ettei kirjoja enää ole ja paperin tuotanto on lakkautettu.

Yllä jo mainitsin, niin omasta mielestä kirja olisi saanut olla pitempi, sillä tuntui, ettei kaikki kohdat kirjassa saaneet kunnollista selitystä. Loppupuolen juonen käänteit tulivat hieman nopsakasti ja loppu antoi vaikutteen siitä, että kirjailijalla, Anne Leinosella, oli hyvin kiire saada kirja loppuun, sillä tarinan yllätys käänne oli hutaistun oloinen.

Vielä on epäselvää, että tulenko lukemaan jatko-osan, Noitakirjan, vai en.

Tähän kirjaan oli ensin todella vaikea päästä mukaan, mutta kun tarpeeksi hammasta puri, tarinaan pääsi mukaan kankeuden jälkeenkin.

Täytynee sanoa, että omasta mielestä kirja ei ollut fantasiaa, vaan lähinnä scifiä ja tyypillistä teinidystopiaa. Odotin, että kirja olisi ehkä enemmän kuin esimerkiksi Nälkäpeli ja Outolintu. Odotin kirjalta paljon, vaikka kannessa sanottiin, että muistuttaa Outolintua, en odottanut, että se olisi kuin Outolintu.

Mare oli mielenkiintoinen hahmo, mutta en tiedä johtuiko se kokemastani alku kankeudesta vai kirjalijasta, mutta tuntui vähän siltä, ettei Mareen taskuvarkaudesta saanut paljoakaan otetta. Prinssi veljekset olivat puolestaan luotu ihan näpsäkästi, samoin myös mielipuoliselta vaikuttava kuningatar. Kilorn taas tuntui muuttuvan kerta heitolla höpsästä pojasta turhankin kiukkuiseksi kapinalliseksi.

Kirja kuitenkin muuttui mielenkiintoiseksi ennen pitkään, mutta skippasin suosiolla jotkin taistelukohtaukset. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tuntui olevan turhankin paljon melkein jokaisessa kohdassa. Täytynee sanoa, että olin yllättynyt todella pahan päiväisesti kirjan loppu puolella, mutta samalla pettynyt miten kirja päättyi - alleviivaten sen, että tämäkin on taas yksi Nälkäpeli ja Outolintu - kopio ja toisto ja niin päin pois. En tule lukemaan tämän kirjan jatko-osia mutta saatan ehkä joskus palata lukemaan tämän sarjan ensimmäistä kirjaa uudelleen.

Ei kannata vaivautua tarttumaan tähän jos teinidystopiat eivät paljoa kiinnosta.

Omasta mielestä Caraval on hyvin mielenkiintoinen kirja, mutta ehkä turhankin muistutti Erin Morgensternin Yösirkus kirjaa ja kirjaa lukiessa tuntui hieman, että Stephanie Garber on saanut innoitusta omaan tarinaansa Yösirkuksesta.

Joka tapauksessa; Caraval ei ole huono tarina, mutta omasta mielestä ehkä paikoin kaatuu lapsellisuuteen, eritoten miten seksiä ja rakkautta käsiteltiin sellaisena 'thihihihi hihihii' - asiana. Itseasiassa nautin kuinka hyvin Garber osasi kuvailla mielenkiintoisesti asioita, oli sitten kyseessä mekko tai ovennuppi tai tunneleissa oleva tunnelma. Scarlettin hahmo oli hyvin rakennettu; epävarma, liiankin kovia kokenut tyttö joka tarinan myötä kasvoi pois päin sadistisesta isästään ja tämän järjestämästä avioliitosta. Epävarmuudestaan huolimatta rohkea Scarlett on valmis vaikka menemään läpi seinän, jos seinän toisella puolella odottaa kadonnut sisar Donatella. Julianin hahmosta en puolestaa pitänyt yhtään ja Julian muistuttaa ehkä liikaa edellisten fantasia sarjojen sokerikuorrutteisia, salailevia, söpöjä poika (yksi esimerkki Twilightin Eetvartti).

Tarina on kuitenkin loistava mysteeri ja loistavasti suunniteltu ja rakennettu. Ehkä loppu puolella olisin odottanut enemmän selityksiä Legendistä ja myös kuvailuja Kreivistä ihmisenä olisi saanut olla enemmän, sillä Kreivi jää hieman Scarlettin pelkojen ja tämän isän varjoon. Kirja jää ärsyttävän herkullisesti viittaaman siihen, että jatkoa on tulossa ja niinpä Caravalin jatko-osa Valenda saapuu lokakuussa 2018 Suomen markkinoille ja Yhdysvalloissa aikaisemmin alkuperäisellä nimellä Legendary. En malta odottaa lukea jatkoa ja sitä, että tarinan kerrotaan seuraavaksi Donatellan silmin.

Tiiviste; Caraval ei ole missään nimessä kehno kirja, vaan hyvin mielenkiintoinen ja kutkuttava, vaikka paikoin muutamat seikat ja asiat kirjassa ärsyttävät, aiheuttavat silmien pyörittelyä ja pään pudistamista.