Muuttohaukka

"Kadonneet pojat" oli erikoinen tarina, jossa oli ihan omanlaisensa tunnelma. Päähenkilön kautta salaperäinen sotilassaari tulee lukijalle pala palalta tutummaksi ja siellä vallitseva omituinen tunnelma on käsin kosketeltava. Tarinan erikoiset ja osin epämiellyttävätkin henkilöhahmot on kuvattu eläväisesti ja jännitystä rakennetaan hyvin. Ongelma on vain siinä, että missään vaihessa lukijalle ei lunasteta noita rakennetun jännityksen elementtejä ja loppu on jotenkin lässähdys. Juoni ei ollut tarinan vahvin osa, mutta miljöökuvaus ja henkilöiden rakentaminen onnistui. Ihan mielellään tämän luki ja omia armeija-aikoja tuli samalla fiilisteltyä.

Kirja on koostettu sadasta erilaisesta raapalenovellista, joissa jokaisessa on mittaa tasan sata sanaa. En ole ennen tähän raapalelajityyppiin tutustunut eikä se oikein iskenyt. Sataan sanaan on vaikea mahduttaa kovin seikkaperäistä juonta. Tarinan kaari katkeaa väkisin kesken tai se jää pelkistetyksi. Shimo Suntila onnistuu osassa raapaleistaan paremmin kuin toisissa. Muutama on oikein oivaltava (suosikkini oli "Hoikka mies"), mutta liian usein novellit jäävät epäselviksi tai ne on rakennettu vain viimeisen virkkeen tuoman yllätyselementin varaan. Monesti idea on kokoelman novelleissa parempi kuin toteutus, mikä johtuu luullakseni sadan sanan rajauksen asettamista reunaehdoista.

Luultavasti en uudestaan raapalekirjaan viitsi tarttua, koska raapale on minusta lajityyppinä enemmän kikkailua kuin kiinnostavaa kirjallisuutta.

Olen tähän asti syystä tai toisesta vältellyt Terry Prachettin kirjoja, joten "Magian väri" oli ensitutustumiseni Kiekkomaailmaan. Kirjassa oli ehdottomasti puolensa, mutta en silti voi sanoa vaikuttuneeni. Onhan se ihan humoristinen, joskaan ei mielestäni tarpeeksi hauska. Henkilöhahmot on hyvin kirjoitettuja ja kaikessa erikoisuudessaan Kiekkomaailma on varsin kiehtova paikka. Se mikä tökki eniten oli juoni. Etenkin kirjan ensimmäinen puolisko oli melko uuvuttavaa kahlattavaa enkä missään vaiheessa innostunut todella. Syy ei välttämättä ole yksistään Prachettissa vaan siinä, että "Magian väri" ei ollut aivan minun tyylinen kirja. Huono se ei silti missään nimessä ole. Jää nähtäväksi, luenko vielä Kiekkomaailma-kirjoja. 

"Liskon häntä" on omaperäinen ja siksi mielenkiintoinen fantasiakirja, jossa on selviä vaikutteita beduiineista ja muista paimentolaisheimoista. Tarina on kirjoitettu kauniilla kielellä, jossa henkilöiden tuntemuksia kuvaillaan hyvin syvällisesti. Välillä juoni pääjääkin sivuosaan ja lukija nauttii kirjan ainutlaatuisesta tunnelmasta. Juoni kirjan suurin heikkous, koska ei tuntunut erityisen jännittävältä tai odottamattomalta. Toisaalta niin ei ehkä ole tarkoituskaan, ennen kaikkea pidin kirjasta sen tunnelman vuoksi.

Ilottomien ihmisten kylä on alkuasetelmaltaan virkistävän erilainen fantasiakirja. Leinonen onnistuu heti kirjan alusta asti herättämään lukijan kiinnostuksen päähenkilöön ja hänen kotikyläänsä. Aalo on hyvin samaistuttava hahmo, jolle lukijan on helppo toivoa parasta. Myös hänen kotikylänsä ja siihen liittyvät konfliktit tuodaan kiehtovalla tavalla läpi. Kirjan alkupuoliskolla rakennetaan hyvin tarinaa ja luodaan jännitystä. Lopulta jokin jää kuitenkin puuttumaan lopussa. Juoni ei täytä kaikkia lukijan odotuksia ja tuntuu, että puolivälin jälkeen tarina vähän lässähtää. Teknologisen kehityksen kuvaus on minusta myös välillä hieman epäuskottavaa.

Joka tapauksessa Ilottomien ihmisten kylä on miellyttävä lukukokemus, jonka omaperäisyyttä voi kiittää.

Mielestäni tämä toinen osa on Fionavarin kuvakudos -trilogian paras. Jännitys tiivistyy tarinan edetessä ja tapahtumat muuttuvat yhä eeppisemmiksi, kun vanhat legendat alkavat toteuttaa itseään ja meidän maailmastamme saapuneet viisi nuorta joutuvat kantamaan harteillaan koko ajan painavampaa vastuuta. Guy Gavriel Kay kirjoittaa uskomattoman kauniisti. Tässä kirjassa on pari niin kaunista, runollista ja surumielistä kohtaa, että tippa tulee väkisi silmään.

Kuten muissakin sarjan osissa, tarinan heikoimmat kohdat ovat meidän maailmassamme tapahtuvat kohtaukset. Jotenkin ne tuntuvat naiiveilta ja tylsähköiltä Fionavarin rikkaan fantasiamaailman rinnalla. Henkilöhahmoja on aika paljon, mutta useimmat heistä on kirjoitettu hyvin, joskin dialogi on välillä vähän tönkköä. Myöskään jumaltarustoja koskevissa kuvauksissa en ihan aika jaksanut pysyä mukana.

Joka tapauksessa Fionavarin kuvakudos on korkeafantasian klassikko, johon kannattaa tarttua, etenkin jos ei ole Guy Gavriel Kayn tuotantoon muuten tutustunut.

"Paflagonian perilliset" on sekä ideansa että toteutuksensa puolesta hyvin omintakeinen kirja, minkä vuoksi se kiinnostukseni herätti. Päiväkirjamainen rakenne toimi tässä kirjassa hyvin, joskin juonen seuraaminen vaatii tarkkuutta. Kirja oli kummallisuudessaan viehättävä ja aika raadollinenkin tarina oli sopivan koukuttava. Loppu olisi ehkä voinut olla vähän jännittävämpi, sillä lukijana odotin jonkinlaista suureellisempaa lopetusta sen jälkeen kun jännitettä oli rakennettu pidemmän aikaan. Joka tapauksessa mielenkiintoinen teos, jossa sujuvasti yhdistellään oikeaa historiaa ja fantastisia elementtejä.

Ursula Le Guinilla on kyky taikoa kirjoihinsa uskomattoman tarkasti lukijalle välittyvä tunnelma, kenties se on myös "Rocannonin maailman" suurin vahvuus. Henkilöhahmot jäävät enemmän taustalle ja surumielinen tarina surumielisestä maailmasta pääsee oikeuksiinsa. Esikoisteokseksi "Rocannonin maailma" on todella kypsä ja syvällinen, se jättää lukija pohtimaan kirjan tarinaa vielä pitkäksi aikaa.

Enkelipeli on erittäin laadukas kirja, joskaan ei aivan yhtä hyvä kuin Tuulen varjo. Vaikka Tuulen varjossakin on paljon kauhuelementtejä, Enkelipeli on monin verroin karmaisevampi lukukokemus. Tuulen varjossa tapahtumat saivat lopulta selityksen, mutta Enkelipelissä Ruiz Zafon jättää lukijan osittain vaille vastauksia. Myös yliluonnollinen on Enkelipelissä vahvasti läsnä, mikä ehkä tekeekin siitä selkeämmin kauhukertomuksen. Lopulta kirjassa on hyvää juuri ne teemat, jotka tekevät Ruiz Zafonista niin verrattoman kirjailijan: tunnelma, Barcelonan ja sen historian kuvaus, kaunis kieli ja jännittävä juoni.

Jos mahdollista, pidin Foucaultin heilurista vielä enemmän kuin minut lumonneesta Ruusun nimestä. Foucaultin heiluri on hämmentävä matka eurooppalaisen historian ja salaliittojen syövereihin. Jälleen Umberto Econ suunnaton sivistyneisyys lyö kättä loistavan juonen kanssa eikä lukija voi muuta kuin hypätä matkalle mukaan. Huimaava loppukaan ei jätä lukijaa kylmäksi.

Ruusun nimeä ei voi olla kehumatta. Uskomaton tunnelma ja syvällisyys yhdistyvät jännittävään juoneen. Econ valtava teologinen ja historiallinen tietämys pääsee oikeuksiinsa Ruusun nimessä, joka on raskaudestaan huolimatta niin vetävä teos, että sivuja on pakko kääntää eteenpäin. Samaten se on sellainen kirja, että hyvin harvalla kirjailijalla riittäisi sivistyneisyys vastaavanlaisen kirjoittamiseen.

Tämä teos on lapsesta asti vetänyt minua puoleeni ja palaan säännöllisin väliajoin selailemaan sitä, vaikken mikään super Tolkien-fani olekaan. Runolliset kuvaukset J.R.R. Tolkienin luoman maailman tapahtumista, olennoista ja paikoista ovat kiehtovaa luettavaa ja kirjan kaunis kuvitus hivelee mieltä. Juuri tällaisia hakuteoksia soisi olevan monista muistakin fantasiamaailmoista, joskaan niistä mikään tuskin pystyy syvällisyydessään vetämään vertoja Tolkienin luomuksille.