Muuttohaukka

Tartuin tähän kirjaan, koska sain kuulla että Vieras tulevaisuudesta on Michael Crichtoninin parhaita teoksia. Tämän lukukokemuksen perusteella en taida herralta enää muuta lukea, niin keskinkertainen tekele Vieras tulevaisuudesta on. Henkilöt ovat paperinmakuisia, juoni on vain hetkittäin jännittävä tai kiinnostava eikä loppuratkaisua voi kuvailla muuksi kuin latteaksi. 

Kirjan ensimmäinen kolmannes on tylsähköä rakentamista kohti juonen huipentumaa, joka oikeastaan on puolivälissä tarinaa. Siinä kohtaa ajattelin hetken aikaa, että käsissäni on kiehtova jännäri. Hyvin nopeasti karmiva kokemus lässähtää tasapaksuksi eloonjäämiskamppailuksi ja tylsiksi keskusteluiksi, joista molemmista lukija saa pitkästyä kirjan loppuun saakka.

Kuvittelisin, että leffana Vieras tulevaisuudesta voisi toimia (en ole elokuvaa katsonut), mutta kirjana sillä ei ole Scifi-genreen kovin paljon annettavaa. Tai lähtöasetelma oli kyllä kutkuttava, mutta valitettavasti sen tarjoamat mahdollisuudet latistuivat kirjan edetessä.  

Stephen Kingin "Satumaa" oli monella tapaa mielenkiintoinen lukukokemus, vaikka pitkästyttäviä ja heikkoja kohtiakin tarinassa oli. Päähenkilö Charlien luonne ei tuntunut aina olevan kovin selkeä. Välillä hän oli kirkasotsainen kultapoika, välillä kliseinen sankarihahmo ja usein aika tylsä tyyppi. Kaivon pohjalta aukeava taikamaailma ei ehkä ole kaikkein omaperäisin idea, mutta silti Empisin maailma oli minusta monella tapaa kiehtova. Oikeastaan rasittavin osuus kirjasta oli sen alkupuoli, kun joutui odottamaan Empisiin pääsyä. Yleisesti ottaen tarina oli kiehtova, mutta liian pitkä ja olisi vaatinut ainakin sadan sivun verran karsintaa - tai sitten sisältöä ja vauhtia olisi pitänyt lisätä. Ihan mielelläni tämä luin, mutta ei kirja suosikkieni listalle kuitenkaan nouse. 

Vaikka annoinkin tälle vain seitsemän pistettä kymmenestä, oli Kirottu lapsi silti innostava lukuelämys. Kultasiepin nopeudella kirja imaisi minut vuosien jälkeen takaisin Harry Potter -maailmaan. Niin moni aikaisemmin taikamaailmassa mietityttänyt asia (esimerkiksi kuolleiden velhojen muotokuvat) sai selityksen ja juoni oli sopivan vauhdikas. Erityisesti teini-ikäiset päähenkilöt Albus ja Scorpius tekivät vaikutuksen ja myös isä-Harry oli uskottavasti kirjoitettu. Moni Potter-fani pitää tarinaa fanficin tyylisenä ja sitä se ehkä onkin, mutta silti erittäin ihastuttava luettava. Pitäisiköhän sittenkin muuttaa pistearvio kahdeksikoksi?

"Sovinnontekijän kynsi" on mieleenpainuva jatko-osa "Kiduttajan varjolle". Se vie lukija entistä syvemmälle Urdin planeetan erikoiseen maailmaan, kun päähenkilö Severianin matka jatkuu. Ihmeet ja tapahtumat seuraavat toisiaan ja lukija saa jälleen hämmästellä Gene Wolfen kekseliäisyyttä ja sivistyneisyyttä.

Pidin kirjasta, mutta täydellinen se ei ole. Erityisesti häiritsi juonen ajoittainen sekavuus ja se, että kirja pomppii tapahtumasta seuraavaan niin, että juonen suuri punainen lanka jää välillä epäselväksi eivätkä lukijan odotukset tapahtumista täyty. Kaikkein sekavin oli kirjan alku. Meni pitkään päästä kärryille siitä, mitä Severianille oli tapahtunut 1. osan lopun jälkeen, sillä kirja alkoi aivan kuin siitä olisi puuttunut kymmeniä sivuja, jotka olisivat selventäneet 1. osan lopun tapahtumia. Jos tällainen hyppääminen tapahtumien yli on kirjailijan tyylikeino, se ei valitettavasti toimi. Myöskään kirjan loppupuolella oleva kymmenien sivujen pituinen näytelmä ei ollut mitenkään innostava lukukokemus - lähinnä se rikkoi tarinaa katkaisemalla sen jännittävässä kohdassa. Todella kummallinen valinta pitää näytelmä mukana kirjassa. 

Näistä muutamista puitteista huolimatta aion tarttua myös seuraavaan osaan, sillä Uuden Auringon Kirja -sarja on todella vaikuttavaa fantasia-scifiä. 

Ursula K. Le Guinin "Ikuisen hämärän maa" on lähtöasetelmaltaan hyvin kiinnostava fantasiaromaani. Salaisen portin kautta lähimetsästä paljastuva fantasiamaailma tuo mieleen Robert Holdstockin kirjat ja luo paljon odotuksia lukijalle. Osittain tarina onnistuu nuo odotuksen lunastamaan. Etenkin metsän fantasiamaailma on hyvin kiehtova ja hetket siellä oikein kutkuttelevat lukijan mieltä toivomaan, että lisää tuon oudon maailman salaisuuksia paljastuisi. Sen sijaan kirjan jaksot tavallisessa amerikkalaisessa pikkukaupungissa eivät oikein innosta, lähinnä toivoo että päästäisiin palaamaan takaisin metsään ja oikeaan seikkailuun. 

Päähenkilöt Hugh ja Irene ovat mielenkiintoisia, vaikkakin Irenen asennoituminen Hughiin tuntuu jotenkin epärealistiselta. Hahmojen vuorovaikutus onkin välillä omituisen kankeaa. Tietynlaista sekavuutta tarinassa on myös ja loppuratkaisu on ehkä hienoinen lässähdys. Silti jäin toivomaan, ettei tarina olisi jäänyt tähän, vaan Le Guin olisi vielä saatellut lukijat jatko-osassa takaisin Ikuisen hämärän maahan. Tuollaista jatko-osaa ei kuitenkaan tullut.

Gene Wolfen "Kiduttajan varjo" on monessa mielessä ainutlaatuinen ja todella vaikuttava teos. Sitä on hankala myöskään sijoittaa mihinkään kategoriaan, vaan se jää fantasian ja scifin välimaastoon. Tarinan ensimmäisen kolmannes on huikaisevan hyvä; hetken mietin jo, että luenko yhtä kaikkien aikojen suosikkikirjaani. Sitten kuitenkin tarina väljähtyy puoliväliä lähestyttäessä. Tässä vaiheessa Wolfe välillä hukkaan juonen ja keskittyy esittelemään maailmansa ihmeitä. Olisinkin toivonut enemmän jännitystä läpi koko tarinan.

Toisaalta Nessuksen ikuinen kaupunki ja sen ihmeet ovatkin ehkä kirjan parasta antia. Niin ihmeellinen paikka se on, että välillä joutuu vain hämmästelemään kirjailijan kekseliäisyyttä. Toinen tarinan häikäisevä ominaisuus on sen kerronnan monitasoisuus, minkä lisäksi viittaukset meidän maailmamme filosofiaan ja myytteihin lisäävät kiinnostusta. Gene Wolfe on todellinen taituri ja näin syvällistä fantasia/scifi-tarinaa saa luke todella harvoin - jos koskaan.

Päähenkilö Severian on kiinnostava syvällisissä pohdinnoissaan. Kuvittelen hänen olevan 18- tai korkeintaan 20-vuotias. Siihen nähden hän välillä tuntuu hieman liian aikuismaiselta. Toisaalta Urdin kova maailma saa nuoren kypsymään nopeasti.

Suosittelen "Kiduttajan varjoa" ehdottomasti, ainakin jos tällaisesta tyylistä pitää. Jos tarina olisi ollut vauhdikkaampi, olisin saattanut antaa tälle arvosanaksi täyden kympin.

Glen Cookin Musta komppania -sarjan aloitusosa on alkuasetelmaltaan kiinnostava: karaistunut palkkasoturiarmeija, joka on valmis ottamaan vastaan kommennuksen kenen tahansa palveluksessa. Odotin tarinalta enemmän kuin se lopulta pystyi lunastamaan.

Musta komppania miehineen on kiinnostava porukka ja tarinan maailmankin on varsin kiehtova, mutta Cookin tapa kirjoittaa ei valitettavasti ole ihan minun mieleeni. Tarinassa on paljon tyhjäkäyntiä ja jonkin verran epäjohdonmukaisuuksia. Oikeastaan vain ihan alku ja kirjan viimeiset noin 80 sivua ovat koukuttavat. Lisäksi Cook ei mene kovin syvälle hahmoihinsa ja näiden tarinoihin. Lopulta jokainen heistä - jopa päähenkilö Puoskari - jää aika etäisiksi.

Tarinassa on raakuuksia, mutta se ei ole silti verellä mässäilevä. Erityisen syvällinen tai jännittäväkään se ei ole ja loppu oli kieltämättä varsin ennalta arvattava. Silti tässä asetelmassa ja maailmassa on jotain kiehtovaa, joka kuitenkin pitää sen verran hyvin otteessaan että kirjan lukee mielellään. Kun tämä on vasta aloitusosa, ehkäpä myöhemmät Musta komppania -kirjat ovat jäntevämmin kirjoitettua. 

"Varjojen Prinssi" ei valitettavasti vakuuttanut. Se oli minusta selkeästi Legendaa heikompi teos. Syitä on monia.

Ensinnäkin henkilöhahmot eivät jaksa kiinnostaa, ei edes päähenkilö Tenaka tai karun kohtalon kokenut Ananais. Silloinkin kun hahmoja kuvataan liikuttavissa tai jännittävissä tilanteissa, he tuntuvat yhdentekeviltä. Näkökulmahenkilöitä on niin paljon, ettei keneenkään heistä päästä riittävän hyvin tutustumaan. Monet mainion alkuidean omaavat hahmot jätetään nopeasti melkein oman onnensa nojaan ja heistä tulee väkisin valjuja. Sääli.

Myöskään juoni ei kannattele lukijaa innostumaan tarinasta. Paikoitellen kohtaukset ovat oikein hyviä, mutta niitä seuraavat hölmöt ja jopa naivistiset kohtaukset. Maailmassa ja sen tapahtumissa olisi paljon enemmän annettavaa kuin David Gemmel pystyy lukijoilleen antamaan.

Yksi tarinassa on kuitenkin hyvää: taistelukohtaukset. "Legendan" tapaa Gemmelin taisteluissa on jännitystä ja realismin tuntua. Ne ovat uskottavia. Harmi siksi, että "Varjojen Prississä" on paljon "Legendaa" vähemmän taisteluja.

Muutaman kerran mietin kirjan kesken jättämistä. Jaksoinpa sentään lukea loppuun.

"Charles Dexter Wardin tapaus" on taattua Lovecraftia. Jo ensi sivuilta arvasin, millainen kirja tästä on juonellisesti tulossa eikä teos yllättänyt. Sellaista se on Lovecraftia lukiessa, mutta niin kuuluukin olla. Koska yleensä hänen tarinansa ovat lyhyehköjä novelleja, "Charles Dexter Wardin tapaus" oli kuitenkin poikkeus aiempiiin Lovecraft-lukukokemuksiini. Nyt juonen rakentamiselle oli enemmän aikaa ja se toimi mielestäni hyvin tässä. Kaiken kaikkiaan kirja on kiehtova hyppäys muinaiseen kauhuun, ja sen tunnelma pitää lukijan otteensa viimeiselle sivulle saakka.

Kyllä tämän ihan mielellään luki, vaikka alku oli hiukan vaivalloinen ja henkilöihin sisälle pääseminen otti aikansa. Lukemista hankaloitti se, että eri aikatasot vaihtuivat jatkuvasti, välillä oltiin menneessä ja välillä nykyisyydessä.

Henkilöhahmoista Penelope oli ehdottomasti mielenkiintoisin. Tarinan kannalta olisi voinut olla kiinnostavampaa, jos päähenkilöt olisivat olleet pari vuotta vanhempia eikä 12-13 -vuotiaita. Siiri Enoranta onnistuu ihan hyvin kuvaamaan tuonikäisten mielenmaisemaa lapsuuden ja nuoruuden välimaastossa, mutta aikuinen lukija olisi kaivannut hieman varttuneempia hahmoja samaistuakseen.

Juoni kantaa kyllä hyvin loppuun saakka, joskaan ainakaan minua loppuasetelma ja murhamysteerin selviämistapa eivät onnistuneet yllättämään. Hätkähdyttävämmänkin loppuratkaisun tästä olisi voinut rakentaa. Aina tarina ei myöskään ollut täysin uskottava: miten 12- ja 13-vuotiaat ovat nuorisojengien pomoja, voisi kuvitella, että porukan johtaja olisi pari vuotta vanhempi ja pomottaisi nuorempiaan.

Tämä novellikokoelma on kestänyt mainiosti aikaa. Siihen nähden, että novellit on kirjoitettu 1950- ja 60-luvuilla, ne ovat edelleen hyvin tuoreen makuisia eivätkä ollenkaan teknologisesti vanhentuneita. Cordwainer Smithin tyyli kirjoittaa iskee minuun. Hän pystyy luomaan hyvin aidontuntuisen kuvan tulevaisuuden universumista, joka on samaan aikaan edistyksellinen ja kaunis sekä ruma ja kaamea. Novellit olivat oivaltavia ja pitivät otteessaan. Suosikkini oli monen hyvän joukosta niistä viimeisin, "Planeetta nimeltä Shajol", jonka omaperäinen kammottavuus totisesti sai ajattelemaan. Suosittelen tätä novellikokoelmaa melkeinpä pakkolukemiseksi kaikille scifin ystäville.

Pidän kyllä Maarit Verrosen kirjoista, mutta "Yksinäinen vuori" ei mitenkään erityisemmin iskenyt. Kiehtovinta kirjassa on varmaankin sen miljöö, eristäytynyt laakso Sveitsin takamailla. Päähenkilö Peter on myös ehdottomasti pidettävä hahmo, jolle lukija toivoo vain parasta. Samalla Peter on yksi kirjan pahimmista ongelmista. Suunnilleen kirjan puolivälissä alkaa väkisin kyllästyttää Peterin yli-ihmillinen kyky onnistua ja selviytyä kaikesta eteen tulevasta. Peter on paras, loistava ja aina oikeassa. Vaikka se kuinka onkin kirjan idea, se lopulta kääntyy kirjaa vastaan. Supermies-hahmot ovat tylsiä.

Kirjassa on fantasiaelementtejä, mutta oikeastaan ne tekevät siitä heikomman. Jos tarina olisi ollut pelkästään realistinen vailla fantastisuutta, se olisi ollut parempi. Etenkin kaksi viimeistä lukua olivat selittävyydessään ja jaarittelussaan aika tylsiä. Loppu on valitettava lässähdys muuten juoneltaan kelvolliseen tarinaan.