Emelie

Mahti oli hyvä päätösosa trilogialle, mutta ei kuitenkaan ollut tarinana yhtä hyvä kuin kaksi edellistä osaa. Aikaisempien osien juonirakenteita toistettiin liiaksi, ja omintakeisuus yksityiskohdissa ontui. Hahmokehitys oli taas ihailtavan hienoa, mutta tässäkin mentiin paikoitellen liiallisuuksiin, erityisesti Hirkan kohdalla. Pidin hahmoon tuodusta harmaammasta sävystä, mutta tällainen jatkuvasti itsensä ylittävä hahmo muuttuu helposti joksikin muuksi kuin mitä se alunperin oli. Hirka ei tähän ihan totaalisesti lipsahda, mutta lähellä ollaan. Muut uudet hahmot ovat hyvin tehtyjä, kiinnostavia ja persoonallisia, heitä seurasi miellellään. Tarinan loppu jäi miellyttävän avoimeksi, mutta tarpeeksi selkeäksi kuitenkin, että trilogia sai arvoisensa päätöksen.

En ole ihan niin vakuuttunut tästä kuin moni muu, vaikka ihan hyvä tarina kaikkinestaan. Mutta tämä on tarkoitettu esitettäväksi, joten luettuna siinä ei ole sitä samaa taikaa. Käsikirjoitusmuodon vuoksi annoin aika paljon anteeksi juonigappeja ja hyvin vahvoja oikomisia. Juoni eteni vauhdikkaasti ja se oli siihen nähden hitusen sekamelskainen. Enkä myöskään ollut vakuuttunut vanhojen juonikuvioden uudelleenkäyttämisestä, minä ehkä kaipasin jotain uutta ideaa. Ei tässä ollut tällaisenaan sitä samaa fiilistä kuin alkuperäissarjassa.

Mätä yllätti kaikesta alun skeptisyydestäni huolimatta tai juuri sen takia todella positiivisesti: pidin tästä toisesta osasta melkein yhtä paljon kuin sarjan aloitusosastakin. Voinee olla, että olin laittanut odotukset matalalle, koska tiesin, että tarinassa siirrytään tuttuun maailmaan, meidän maailmaan, ja epäilin sen toimivuutta. Syyttä suotta, Pettersen on osannut loihtia otteessaan pitävän ja kiehtovan tarinan jälleen kerran. Tässä toisessa osassa ryykättiin ympäri Eurooppaan ehkä hitusen liian paljon minun makuuni, mutta muuten en juurikaan löydä arvosteltavaa. Hirka oli edelleen toimelias hahmo, joka toteutti eikä vaan odottanut, että joku muu tekee hänen puolestaan. Hirkan hahmo myös kehittyi hurjasti tässäkin tarinassa, sitä oli ilo seurata. Mielenkiinnolla odotan, että millainen seikkailu sarjan päätösosassa odottaa, ja pysyykö Hirka edelleen yhtä kiinnostavan hahmona.

Millenium-sarjan neljännessä osassa ei ollut ihan sitä samaa hienoa fiilistä, kuin alkuperäistrilogian teoksissa. Voinee olla, että aika on kullannut muistot, koska siitä on tosiaan jo aikaa kun luin trilogian, mutta samanlaista vau-efektiä ja -oloa tämä teos ei synnyttänyt. Mutta ei tämä teos huono ollut, varsin viihdyttävä ja koukuttava, mutta ehkä jonkin verran sekavampi ja värittömämpi. Ärsyttävästi joitain yksityiskohtia toisteltiin useasti, ikään kuin lukija olisi jo ehtinyt unohtaa tarinan kannalta oleellisia asioita. Joko kirjailija ei luottanut teoksen mukanaan vetävyyteen tai sitten pelättiin, että yksityiskohdat hukkuvat kaiken muun sekaan. Niin tai näin, ärsyttävää se oli silti. Juonen käänteet ja hahmot olivat paikoitellen melko karikatyyrimäisiä ja melkoisen suureellisia, erityisesti Lisbeth oli liian hämmästyttävä yksilö kaikessa kykeneväisyydessään. Lisbeth ei myöskään tuntunut samalta hahmolta tässä kirjassa kuin aiemmin, mutta minä kyllä pidin tästäkin versiosta. Kaiken kaikkiaan miellyttävä tarina lukea, vaikkakin jatko-osille jätettiin ovea auki. Ei olisi tarvinnut.

Tämä sarjan kolmas ja viimeinen osa oli melkoinen lässähdys. Toisen osan cliffhanger jäi kutkuttamaan mieltä, mutta sen tarjoamia mahdollisuuksia ei oltu osattu käyttää hyödyksi. Tämä kolmas osa jatkaa heti siitä, mihin edellinen osa jäi, mutta nyt asioita tarkastellaan selvemmin useasta eri näkökulmasta. Tämä seikka antoi muuten hyvin yksinkertaiselle ja suoraviivaiselle tarinalle hiukan lisää, mutta ei se siltikään tehnyt teosta kiinnostavaksi. Kirja oli suoraan sanottuna melko tylsä, vaikkakin onneksi helppo- ja nopealukuinen. Jäin kaipaamaan jotain twistiä, joka olisi siirtänyt juonen pois hyvin stereotypiseltä linjaltaan, mutta sellaista ei herunut. Ethan pysyi hahmona loppuun asti sympaattisena, sellainen perushyvä hahmo, jota jaksaa seurata, mutta johon ei kiinny. Muista hahmoista en jaksanut edes välittää. Nimetyt pahikset eivät päässeet hengestään sitten millään, ja hahmoja tunki vähän joka tuutista tarinan edetessä. Liian paljon turhia, pahvisia hahmoja, liian vähän omaperäisyyttä tai kiinnostavuutta. Ei ollut hyvä kirja.

Tämä sarjakuva oli hyvännäköinen, helppolukuinen ja kiinnostava vampyyritarina. Sarjakuvassa seurataan toisaalla Pearl Jones nimistä nuorta naista 1920-luvun Yhdysvalloissa, missä hän menee juhliin, joihin ei olisi ollut syytä mennä. Toisaalla taas seurataan Skinner Sweet nimisen lainsuojattoman historiaa ja kehitystä vampyyriksi. Ja kuten voi olettaa, näiden kahden hahmon tiet risteävät tarinassa. Minä henkilökohtaisesti pidin enemmän Pearlin tarinasta ja hahmosta, vaikkakin Skinner Sweet on omalla tavallaan kiehtova, mutta hiukan liian stereotyyppinen pahisvampyyrihahmo.

Ensinnäkin pidin piirrosjäljestä, hyvännäköistä ja selkeää, samalla myös tunnelmaista. Hahmoista ja tarinasta paistaa selvästi läpi Kingin kynänjälki, mutta nyt vaan hyvässä mielessä. Sarjakuvaformaatti pakottaa tarinan etenemään, joten Kingin jaarittelevuus vältetään. Juonellisesti aika yksinkertainen, mutta plussaa siitä, että vampyyrilegendoihin on osattu tuoda oma twistinsä.

Wayward Pines -trilogian toinen osa oli paljon parempi kuin ensimmäinen osa. Tai sitten petyin ensimmäiseen osaan niin paljon, että laitoin odotukset matalalle tämän osan suhteen. Mutta yhtä kaikki, positiivinen yllätys. Kirja oli nopeasti luettu, ja helposti nielty. Tässä tarinassa ei ollut mitään vaikeaa; se oli hyvää ajankulua ja se jopa koukuttikin aika ajoin. Kirja lähtee liikkeelle siitä mihin ensimmäinen osa jäi ja aika nopeasti etenee sitten siitä. En ollut ihan varma, että miten se etenee, joten iso plussa siitä. Tosin, kun päästiin selvälle tarinapolulle, loppu oli kohtalaisen arvattava, mutta se ei häirinnyt. Ihan loppu oli sitten gliffhanger vikaan osaa (jonka aion lukea aika nopeasti tämän jälkeen). Hiukan nitisen siitä, että sarjan eka osa oli selvästi oma kokonaisuus, mutta toinen kirja oli sitten jo selvästi jatkuvajuonisempi. Miksi koko sarja ei voinut olla tällainen?

Olisin kovasti halunnut pitää tästä kirjasta. Mutten vaan pitänyt. Joko en ole sitten tarpeeksi Twin Peaks -fani tai en tajunnut jotain oleellista, mutta minusta tämä teos oli tylsä, tympeä ja vääränlaisesti vinoutunut. Tai ehkä ongelma oli suomennoksessa. Teksti ei soljunut eteenpäin vaan tökki. Eikä se johtunut siitä, että kyseessä oli päiväkirjan muotoon kirjoitettu teos. Ei ollut minua varten tämä kirja, olisi pitänyt jättää hyllyyn.

Aloin lukea tätä täysin tietämättömänä juonesta tai edes kirjan genretyypistä. Tarinan alku oli kiinnostava ja mielenkiinnon herättävä, mutta aika nopeasti tarina meni itseään toistavaksi ja tylsäksi. Hiukan tässä oli sellaista Twin Peaks tyylistä fiilistä, mutta muutamat selvät viittaukset Tw:een pistivät vain irvistämään. Kirjan tarinasta tuli hyvin paljon Hugh Howeyn Siilo mieleen, eikä todellakaan hyvässä mielessä. Kaiken kaikkiaan siis tylsähkö ja paikoitellen puuduttava lukukokemus, mutta plussaa siitä, että tarinaan oli saatu outoutta ajanvääntelyllä ja että lopun paljastus avasi koko tarinan.

Tohtori Uni ei pääse lähellekään Hohtoa ja sen tunnelmaa, mutta ei kirja huono ollut. Keskinkertainen teos kaikilta osiltaan, mutta minusta kuitenkin 4 tähden arvoinen. Siinä oli paljon uusia asioita verrattuna Hohtoon ja se teki teoksesta oman itsenäisen tarinan eikä Hohdon kopiota, jota aluksi pelkäsin. Tohtori Uni olisi toiminut sellaisenaankin, mutta linkitys Hohtoon toi siihen oman lisänsä. Kauhua ja pelkoa tässä teoksessa ei ollut, ei edes sitä yhtä pientä kauhun väreiden värähdystä, jota toivoin. Siltä osin kirja oli pettymys, mutta jälleen kerran King osoittaa kykynsä kertoa hahmoista ja heidän kehittymisestään ja muuttumisestaan ajan myötä kiehtovasti.

Helppo- ja nopealukuinen, ihan menettelevä tarina. Puolikas tähti lisää siitä, että kirja oli parempi kuin aluksi odotin ja siitä, että päähahmona oli vanha death-metal-muusikko. Alku oli vakuuttava ja kiehtova, mutta valitettavasti juoni muuten latistui melkoisen nopeasti. Kerronta oli kuitenkin hyvää, se viihdytti ja kantoi aika pitkälle.

Mukaansa tempaava ja kiehtova tarina, jota ei olisi malttanut laskea käsistään. Joskus pitkissä tai pitkähköissä kirjoissa minulla on se ongelma, että ensimmäiset noin 70-100 sivua tökkivät ja sitten innostun, mutta nyt olin kiinni tarinassa heti alun jälkeen, ja se innostus kantoi ihan loppuun asti. Suurin kunnia tästä menee Hirkalle, joka on toimelias hahmo ja joka ei jäänyt juurikaan missään vaiheessa surkuttelemaan tilannettaan. Kiitosta myös kirjan juonelle, jossa oli mutkia ja toimintaa heti alusta alkaen.