Morick

Olen kuullut Nixiä hehkutettavan aika monellakin suunnalla, mutta minun kohdallani tämä kirja oli pieni pettymys. Kirja oli kuitenkin siinä määrin tyydyttävä, että sain vähän aikaa sitten huomata jatko-osan, Liraelin, eksyneen laukkuuni kirjastoreissun jälkeen.

Kirjassa on paljon omaa ja uutta, uudenlaista kokeilua ja leikittelyä, mutta harmi vain, että kirjaa vaivaa olematon tunnelma; harvoin olen yhtä kylmäksi jäänyt kirjan jälkeen. Kokonaisuutena kirja on kyllä onnistunut ja dualistisuuden on annettu jyrätä tavallisen tusinafantasian malliin.

Sabriel on kaikin puolin luettava mutta pahaksi onneksi varsin tunnelmaton kirja.

Tällaista kirjaa on lähes mahdotonta arvostella pelkällä hyvä-huono-asteikolla, silloin siitä jäisi niin paljon pois, että... sellaisellekaan en löydä sanoja. Ehkä se jotenkin kertoo tuntojani kirjasta.

Moniulotteinen on hyvä sana kuvaamaan Unohdettua Ombriaa, mutta sille löytää monta muutakin kuvaavaa, jos ei sentään riittävää, sanaa - niiden joukossa tarunhohtoinen, väriloistokas, unenomainen...

Juoni on koottu monista kerroksista, jotka yhdessä eri päähenkilöiden kanssa muodostavat tarinan. Tarinan, joka on ikään kuin yhdessä monta tarinaa. Tästä ominaisuudesta on vaikea olla pitämättä. Näkökulmat on esitetty hyvin ja maailman kuvaus on toteutettu loistokkaalla tavalla, joka jättää suun kuivaksi.

Pidin kirjasta ja luen sen ehkä joskus uudestaankin, mikä on minulle todella harvinaista. Sanoisin, että tällaisia kirjoja tulee harvoin vastaan, vaikka se onkin varmasti mantra, jota on toistettu tämän kirjan kohdalla melkein jo kyllästymiseen asti.

Takakansitekstin luettuani pidin kirjaa automaattisesti klisekimppuna, josta jäisi luettua paha maku suuhun. Toisin kävi. (Olen täsmälleen samaa mieltä Korpin kanssa.) Ostin kirjan ihan kokeilu mielessä ja huomasin - aivan oikeasti - jopa jännittäväni ajoittain Markhamin puolesta. Oli myös mukavaa huomata, että Niles oli vältellyt tavanomaista hyvä-paha-asettelua enemmän kuin Dragonlancessa yleisesti tehdään ja tuonut ritareista esiin sen synkemmän - säihkyvän ja hyveellisen haarniskan - sisäpuolen.

Synnyinhauta on kirja, jossa on yhdistetty melko toimivalla tavalla fantasiaa ja scifiä, joista edellistä on toista paljon enemmän. En ole ennen lukenut kirjailijan teoksia enkä ole ihmeissäni siitä. Idea on hyvä ja päähenkilö kiinnostava ja täynnä kysymyksiä, mutta siinä se on, ei muuta. Kirja ei tarjonnut minulle mitään uutta lukukokemuksellaan, siltä nyt ei ainakaan tunnu tunti kirjan lukemisen jälkeen.

Synnyinhauta on mielestäni perusteos, jota lukee kun ei ole muutakaan. Välillä on kuitenkin hetkiä, jolloin lukemista ei voi jättää siihen paikkaan. Synnyinhauta on lukemisen arvoinen kirja, mutta ei erityisen maailmaa vavahduttava tai kaunis, vaan sellainen, joka ei ole mitään ilman viimeistä lukua. Kirjasta pystyi jopa aistimaan pientä opetuksen tynkää lopun perusteella.

Kehotan lukemaan, mutta en sen enempää kuin mitään muuta kohtuuhyvää, jossain määrin neutraalia kirjaa.