Suureksi hämmästyksekseni kirjan kenties lapsenomaiset kannet peittävät sisälleen kenties psykedeelisemmän lukukokemuksen aikoihin. Kirja yhdistelee loistavasti eri elementtejä erilaisista tyyleistä, ja onnistuu yhdistämään ne vahvaksi yhdistelmäksi huumoria, jännitystä, fantasiaa ja Luoja ties mitä muuta. Kenties kaikessa älyttömyydessään piileekin kirjan vahvuus; Sitä haluaa palavasti lukea mitä ihmettä kirjan maailmassa seuraavaksi tapahtuu, nimittäin tässä kertomuksessa voi tapahtua ihan mitä tahansa. On kuitenkin hämmästyttävää, miten joku voi yhdistellä niin älyttömiä kertomuksia kuullostamatta typerältä. Hymy oli herkässä minunkin kaltaisella tuppisuulla kun tarinoita luki, niin hyvin iskee tällainen huumori minuun. En paljasta liikaa juonesta, mutta Sinikarhun ja Qwertyn toinen kohtaaminen ulottuvuusaukossa oli kenties yksi epätodennäköisimmän hauskoista kohtauksista mitä lukemiini kirjoihin on painettu.

Ellei oteta lukuun erinäisiä Stephen Kingin hämärästi scifiä muistuttavia teoksia, oli minulle Hyperion ensimmäinen kokemus scifikirjallisuuden kanssa. Enkä aluksi edes pitänyt siitä. Henkilökohtaisesti mielestäni tarinaa alkaa todella töksähtäen. Lukija nakataan samantien maailmaan, jossa teknologia on kehittynyt huippuunsa ja alan termit ovat sen mukaisia. Alkukynnyksestä päästyäni tajusin kuitenkin, millainen kirja oli sisällöltään: timantti. Tarina kertoo seitsemän pyhiinvaeltajan tarinoista; Syistä miksi he ovat matkalle kohti Aikahautoja, mitä matkan varrella on tapahtunut ja mitä tapahtuu muiden pyhiinvaeltajien kanssa. Siis seitsemän tarinaa, joissa käsitellään ihmisyyttä, runoutta, tunteita, uskontoa... Ja etenkin Runoilijan tarinassa helvetin hurttia huumoria.