Nafisan

Hyviä enteitä eli Noita Agnes Nutterin Hienot ja Oikeat Ennustukset on ensimmäinen Terry Pratchettilta suomennettu teos  ja se alkaa nykyään olla varsin harvinainen kirja kirjastoissakin. Hyviä enteitä ei kuitenkaan ole järjestyksessään ensimmäinen Pratchettin kirjoittama romaani, joka siis on vuonna 1983 ilmestynyt Magian värit (suomennettu vasta vuonna 2000). Kiekkomaailmoja ei ole jostain syystä suomennettu järjestyksessä, ja ensimmäinen suomeksi käännetty osa sarjasta on KM#4 Mort, vuonna 1994. 

Sekä Pratchett että Neil Gaiman ovat sittemmin tunnustettuja kulttiklassikkokirjailijoiksi. Gaiman oli alunperin sarjakuvakäsikirjoittajaja ja hänen tunnetuimpia teoksiaan ovat Sandman-sarjakuvat, joita ilmestyi vuodesta 1989 alkaen. Hyviä enteitä on Gaimanin ensimmäinen romaani. 

Nimestään huolimatta Hyvien enteiden aihepiiri on hieman synkkä: maailmanloppu uhkaa. Vastasyntynyt antikristus tuodaan vaihdokkaana maan päälle ja yhdentoista vuoden päästä hänen tekonsa päättävät kumpi, Taivas vai Helvetti, voittaa.

Ihmiskunnan tulevaisuus on ennustettu jo 1500-luvulla, kun noita Agnes Nutter kirjoitti näkynsä ylös. Hän ei aina ymmärtänyt kaikkea ja muistiinpanot ovatkin lievästi ilmaistuna monitulkintaisia. Niinpä Agneksen viimeinen elossaoleva perillinen, Anathema Nippell edeltäjineen on onnistunut tulkitsemaan suurimman osan ennustuksista vasta jälkeenpäin. 

Paholaisen vahingossa väärään kotiin sijoitetun pojan sijaan teoksen päähenkilöitä ovat Crowley-demoni ja Aziraphale-enkeli, toisilleen vuosien saatossa läheiseksi tulleet, mutta vastakkaisia puolia edustavat yliaistilliset olennot. Tuhansia vuosia ihmisten joukossa elettyään kaksikko on kuitenkin huomannut pitävänsä ihmisistä enemmän kuin omista joukoistaan ja niinpä he yrittävät vaikuttaa suuntaan, johon vaakakuppi kallistuu.

Kerronnasta on vaikeaa erottaa, kumman kirjailijan kynästä mikäkin osuus on. Päällimmäisenä se kuitenkin maistuu hyvin paljon Pratchettilta. Kerronta on hyvin humoristista ja tapahtumia seurataan useasta eri näkökulmasta. Tekstissä olevat vitsit ihastuttavat: löytyy mm. Burger Lord (ja sen maskotti klovni McLordy). Kansikuvassa olevat moottoripyörät muuten kuuluvat neljälle Ilmestyskirjan ratsastajalle... tai tässä tapauksessa siis bikerille: Kuolemalle, Nälänhädälle, Sodalle ja Saastumiselle (Rutto jäi eläkkeelle vuonna 1932 mutisten jotain penisiliinistä). 

Teoksen alkupuheessa Tove Jansson kertoo, kuinka ajatus muumikirjan kirjoittamisesta oli syntynyt jo sotavuonna 1939, kun mikään muu työ ei tuntunut etenevän. Hän aloitti tarinan sanoilla  "olipa kerran", mutta satutekele unohtui muutamasi vuodeksi, kunnes eräs hänen ystävänsä sanoi, että Toven täytyisi saattaa aloittamasa tarina loppuun. Tove inspiroitui Jules Vernestä ja seikkailua ei tästäkään tarinasta puutu.  

Muumit ja suuri tuhotulva on ensimmäinen muumikirja ja eroaa joissakin asioissa paljonkin sarjan myöhemmistä osista. Teoksessa kerrotaan, että muumit ovat hyvin pieniä (ja myös hoikempia kuin ne leppoisat olennot, joihin me olemme tottuneet). Ne asuivat aluksi ihmisten kaakeliuunien takana - niitä tosin on hyvin vaikeaa nähdä. Jos sinun talostasi edelleen löytyy kaakeliuuni ja aistit joskus niskassasi oudon tunteen, tarkoittaa se, että kotoasi löytyy muumeja! 

Muumipappa on kyllästynyt tavallisen tasaiseen perhe-elämään ja lähtee etsimään seikkailuja. Niinpä hän eräänä päivänä lähtee mukaan hattivattien vaellukselle eikä palaa kotiin. Mamma huolestuu ja ottaa Muumipeikon mukaansa etsiäkseen Papan. Matkalla pimeän, ja aika pelottavankin metsän, muumit tapaavat pienen olennon, jonka nimi on Nipsu. 

Mukaan tarttuu muitakin hahmoja, esimerkiksi merenpeikkoja ja sinitukkainen Tulppaana, joita kumpakaan ei esiinny muissa muumikirjoissa. Matkan aikana seikkaillaan myös Villi Vonkan (Roald Dahl) suklaatehtaan tapaisessa karkkimaailmassa ja tarkkasilmäiset lukijat huomaavat Toven kuvituksesta Fazer-suklaalevyt.  

Muumit ja suuri tuhotulva kertoo paljon muumi-loren puuttuvia palasia, esimerkiksi miksi muumitalo on sen näköinen kuin on (sen muoto muistuttaa kaakeliuunia) ja kuinka Papan rakentaman talo päättyi kauniiseen laaksoon, jota myöhemmin ryhdyttiin kutsumaan Muumilaaksoksi. 

Muumit ja suuri tuhotulva on tähän mennessä lukemistani muumi-kirjoista nautinnollisin. Osittain varmaan siksi, että tarina ei ollut valmiiksi tuttu animaatio-sarjasta, mutta myös siksi, että opin paljon uutta muumi-triviaa. Esimerkiksi Hemulit ovat paljon isompia kuin millaiseksi ne on myöhemmin kuvattu.  

En aikaisemmin myöskään ollut tiennyt nuuskamuikkusten olevan tietynlainen olentoryhmä, vaan luulin sitä tuttua ja ihastuttavan erakkoluonteista hahmoa mymmeleihin kuuluvana miehenä, jonka erisnimenä on Nuuskamuikkunen.

Jos muumikirjojen lukeminen on jäänyt väliin, suosittelen aloittamaan tästä hurmaavasta ja nopealukuisesta teoksesta. Muumeja kun voi lukea ikään katsomatta, sillä ne tarjoavat viihdyttävän lukuhetken kaikille, jotka kaipaavat irtiottoa arjen harmaudesta. 

Richard Adamsin Ruohometsän kansa on klassikkoteos, jonka pohjalta tehty elokuva aiheutti monille sukupolveni edustajille lapsuudentraumoja. Onneksi romaaniversio oli kuitenkin paljon hillitympi, vaikka sisältääkin mm. kaniinien verisiä tappeluita, sekä synnytys- ja tunnelin kaivuukoneiksi alistetutta passiivisia naaraita. 

Tarina alkaa, kun yksi kaneista, Viikka-nimeltään, saa ennenäyn rauhaisaa kaniiniyhteisöä kohtaavasta tuhosta ja houkuttelee veljensä Pähkinän avulla pienen vapaiden, nuorten urosten joukon pakomatkalle. Kymmenisen kaniinia vaeltaa uutta kotien etsien seikkaillen halki englantilaisen, niittyjen ja peltojen tilkuttaman maiseman.

Matka ei ole turvallinen ja muutaman kaniinin juoksu katkeaa, niin kuin ne tapaavat sanoa kuoleman hetkellä. Tarinan alussa on paljon samaa kuin Colin Dannin Kaukametsän pakolaiset (The Animals of the Farthing Wood) teoksessa. 

Ruohometsän kansa vahvuutena on kirjailijan keksimän kaniinien kielen lapiinin ja kaniinimyologian laatimisessa, sekä luvut aloittavien kirjallisten lainauste valuinnassa. Lainauksia on niin Raamatusta, Shakespearelta, Dylan Thomasilta, Dostojevskilta kuin Jane Austeniltakin.

Kaniinit käyttäytyvät suhteellisen uskottavasti, vakka niitä onkin inhimillistetty runsaalla kädellä, esim. kaniinit harrastavat etenkin talviaikaan uhkapeliä nimeltään nipula. Mytologiassa ja sanonnoissa (esim. "jokapäiväinen ruoho") on paljon yhtenevyyksiä kristinuskoon ja eeppinen sankarikaniini El-ahrairah puolestaan on kuin Aatami, ensimmäinen kaniini jonka jälkeläiset täytävät maan. 

Kirja hämmensi aluksi oudolla fonttivalinnalla, jollaista en taida aikaisemmin olla kohdannut kirjallisuudessa. Kaikenkaikkiaan teos oli eteenpäin kevyesti rullaava, helppolukuinen ja paikoin hyvinkin toiminnallinen. Koskaan ei pystynyt etukäteen päättelemään mihin suuntaan tarina menee, sillä Adams heitteli soppaan monia odottamattomia tekijöitä, kuten lokki-Kehaarin.

Keskeisten kaniinien tapaamat lähialueen muut kaniinilaumat saavat jopa dystooppisia piirteitä. Kaniinien monipäisyys vaikeutti välillä kerronnan seuraamista ja minun pitikin kirjoittaa ylös nimilistaa pienen hahmokuvauksen kera, jotta hahmottaisin kuka milloinkin on äänessä. 

Teoksessa esitetään päättymätön sarja maailmoja, kopioita Maapallostamme = Pitkä Maa. Multiversumiksi kutsuttu rakenne ei ole minulle kovinkaan tuttu, mutta kirjaa lukiessa sain siitä jonkinlaisen kuvan. Jokainen erillinen maailma muistuttaa enemmän tai vähemmän tätä tuntemaamme. Toki vaihtelua löytyy ja joissakin maailmoissa dinosaurukset ovat edelleen elossa. Erot kasvavat mitä kauemmaksi maailmasta toiseen siirrytään. Siirtymää sanotaan askeltamiseksi. Suurin ero muiden ulottuvuuksien ja omamme välillä on se, että Maa 0, niin kutsuttu Tämän päivämäärän Maa, on ainoa jossa on ihmisiä.

Kirjan alkusivulla on kuva laitteesta, stepperistä, joka mullistaa käsityksemme maailmankaikkeudesta. Stepperi on yksinkertainen laatikko, johon on kiinnitetty mielenkiintoisen näköisiä johtoja, käämejä ja muita komponenetteja. Sen päällä on kahteen suuntaan säädettävä katkaisija, jotka on nimetty ilmansuunnilla länsi ja itä. Virtalähteenä toimii peruna. Länsi ja itä ovat eivät perustu varsinaisiin ilmansuuntiin, vaan ne ovat vain auttamassa liikkumissuunnan hahmottamisessa.

Laitteessa ei ole ollenkaan rautaisia osia, sillä ne eivät siirry unversumista toiseen. Rautaa voi kyllä tehdä jokaisessa maassa löytyvästä malmista, kunhan rakentaa ensin sulattamoita ja jalostamoita. Kaikki metalliesineet täytyykin siis tehdä hopeasta, kuparista jne. Kaikkein erikoisinta asiassa on, että jos stepperisi menee rikki, et voi lainata sellaista, vaan sinun on joko rakennettava sellainen kokonaan alusta tai korjata olemassa oleva stepperisi, sillä tämä apuväline on henkilökohtainen.

Päähenkilönä seurataan Joshua nimistä nuortamiestä, jolla on luontainen kyky askeltaa. Hänen ei siis tarvitse rakentaa stepperiä, vaikka aluksi sellaista käyttääkin. Tiibettiläinen moottoripyöränkorjaaja Lobsang puolestaan on syntynyt uudelleen tietokoneen tekoälyksi ja pyytää Joshuaa tutkimaan Pitkän Maan ääriä.

Kirja ei etene koko ajan lineaarisesti ja välillä oli vaikeaa seurata kuka puhuu, miilloin ja missä. Tarinan eri linjat kuitenkin solmitaan yhteen loppua kohden ja selittämättä jääneet tapahtumat loksahtavat paikoilleen. Tämän päivämäärän Maa autioituu ja on muuttumassa Pitkän Maan risteysasemaksi. kun ihmiset lähtevät uudisraivaajatyyliin etsimään onneaan muista maailmoista. Taakse jäävät niin saasteet kuin myös askeltamiseen kykenemättömät perheenjäsenet. 

Koska luonnonvaroja, arvometalleja, jalokiviä ja öljyä on äärettömästi, menettää raha arvonsa. Nämä yhteiskunnan rakennetta muuttavat tapahtumat, loppumattomien, mielikuvitusta hivelevän vihreiden maailmojen (ja niiden väleihin jäävien, sarjasta poikkeavien jokerimaailmojen, esimerkiksi jääkausimaailmojen) lisäksi ovatkin juonen sijaan kirjan kantava voima ja syy, jonka vuoksi teos kannattaakin lukea. 

Haluaisin lähteä itsekin matkustamaan Pikän Maan askeleen puoleisiin todellisuuksiin. Etenkin kun eräs hahmoista puhuu takaisin perusteisiinsa riisutun teollisuuden muistuttavan steampunk-teemapuistoa. Lisäksi kirjassa esitellään myös hauska robokisu! 

Lautturi kumpuaa suomalaisesta kansanperinteestä ja kapinoi kliseisiä yliluonnollisia romansseja vastaan. Teoksen kieli on hyvin runollista, Kostet myös lainaa kuuluisien runoilijoiden Kiven, Kailaksen ja Södergranin sanoja, jotka toimivat hyvinä tunnelmanluojina.

Teos on jaettu kolmeen osaan. Alussa kertojana toimii Kai. Hän on isänsä ja veljiensä lailla Tuonelan virran lautturi. Äiti on virrasta poimittu sielu, johon on puhallettu henki. Kai ei tunne kuuluvansa virralle, jossa on aina kevät. Hän pitää kyllä perheestään ja joesta, mutta jokin puuttuu. Hän tahtoo nähdä sen paikan ylhäällä, josta sielut tulevat. 

Elämä ylhäällä on kuitenkin erilaista mitä Kai odotti. Hän nousee joesta alkutalven hämäryydessä, eikä usko äitinsä varoitteluihin auringosta. Harmaa, kylmä ja lehdetön maisema saa Kain uskomaan auringon olevan tarua. Lukiossa häntä pidetään outona ulkonäkönsä ja puhetapansa vuoksi.  

Kai on jo luovuttamassa ja palaamassa häntä jalkojen välissä kotiin, kunnes hän näkee Iran. Hän pitää tuota toisenlaista tyttöä majakkana pimeyden keskellä. Ira on ainoa syy, jonka vuoksi Kai jää ylös kesään saakka. Mutta Ira ei näe Kaita - ainoastaan kalpean, oudon pojan, jolla on liian vaalea iho ja siniset silmät.

Loppupuolella teosta myös Ira pääsee ääneen. Hänen äitinsä on maahanmuuttaja Iranista ja isänsä suomalainen. Joka aamu Ira pukee kasvoilleen naamion, sillä koulussa täytyy hymyillä, jotta toiset tytöt ovat kateellisia poikien häntä kohtaan osoittamasta huomiosta. Kotona Ira on hiljainen ja tottelevainen, jotta isä ei suutu ja kohdista nyrkkejään äitiin. Hän on nuorallatanssija.

Molemmat, sekä Kai että Ira pitävät sanoista, Ira erityisesti runoista. Kai ajattelee sanoja muurahaisina paperilla ja kun sanat lausuu ääneen, kasvattavat muurahaiset värikkäät perhosen siivet ja nousevat lentoon. Ira tahtoisi opiskella kirjallisuutta ja kirjoittaa runoja, mutta isä on päättänyt, että tytöstä tulee arkkitehti ja nuoremmasta siskosta, Siristä lääkäri.

Kostet onnistuu kertomaan tarinan, jonka keskiössä on nuorten kokema toiseus ja oman paikan etsiminen. Perheväkivalta ja koulukiusaaminen ovat rankkoja aiheita ja molemmista pitäisi puhua enemmän, sillä liian moni joutuu kohtaamaan vastaavia tilanteita elämässään.

Välillä päähenkilöiden elämä näyttää kurjalta, mutta teoksella on kuitenkin onnellinen loppu. Se maalaa tuokiokuvan vajaan puolen vuoden ajalta siitä, millaista on olla erilainen ja kuinka löytää lujaa maata jalkojensa alta.

Lautturi on lyhyt ja nopealukuinen teos, vaikka se käsitteleekin sivumäräänsä nähden varsin raskaita aihepiirejä. Maailma tuntuu uskottavalta, niin tämä meidän yläpuolemme kuin alapuolinen virran väen asuttama taso. Kaikkea ei kerrota loppuun, mutta kirjoittaja antaa riittävästi vihjeitä siitä, miten tarina tulee jatkumaan, jotta lukija ei viimeisen sivun jälkeen aivan tyhjän päälle jää.

Kertojista pidin Kaista paljon enemmän kuin Irasta, vaikka Kain olisi kaiken järjen mukaan kuulunut olla lukijalle vieraampi ja vaikeammin samaistuttava. Kai vertaa meille niin tuttuja ilmiöitä, kuten rahaa ja valtahierarkiaa kotiinsa eikä osaa hahmottaa niitä. Kuoleman jälkeen kaikki ovat tasa-arvoisia eikä rahalla ole mitään vaikutusta siihen. Kostet on luonut molemmille niin omanlaisensa tavan katsoa maailmaa ja puhua jettä hahmot tuntuivatkin kokonaisilta ja aidoilta.

Yleinen tunnelma Lautturissa on hieman melankolinen. Jokainen sana on tarkkaan harkittu, eikä niitä viljellä turhan takia. Teos jättääkin vähäeleisyydellään voimakkaan tunnekokemuksen - paljon suuremman sivumääräänsä nähden. Tästä onkin hyvä havaita, ettei tarvitse kirjoittaa tuhansien sivujen mittaista tiiliskiveä, jotta voi silti aiheuttaa lukijoissa vahvan reaktion. 

Suosittelen teosta lukijalle, joka saa peristeistä paranormaalista romantiikasta ihottumaa ja tuskastuu maagisen realismin kiemuroihin. Kostetin teos eroaa kauniisti molemmissa tyylilajeissa viljellyistä perinteistä ja luo niihin perin suomalaisia vivahteita.

Uusi Eeden on lukioaikaisia (2002-2005) suosikkejani. Luin sen jo aikoinaan kahdesti, varsin vähän ajan sisälle. Tämä lukukerta oli siis jo kolmas. Joskus nuoruuden nostalgisoidut teokset ovat vaarallisia uudelleen lukukohteita, sillä alkuperäinen kokemus saattaa vahingoittua. Thompsonin kanssa tätä vaaraa ei kuitenkaan ollut, sillä hersyvän humoristinen ja paikoin makaaberikin teos vei yhä mukanaan. 

Koska kyseessä on hieman vanhempi ja vähemmän tunnettu teos, ei teoksesta juurikaan löydy juttuja netistä. On siis pakko nostaa tämä teos siitäkin syystä esille, sillä olen varma, että tälle löytyy lukijoita, mikäli teosta edelleen vain löytää kirjastoista. 

On vuosi 2287 ja ihmiset ovat kuolemassa sukupuuttoon. Jäljellä on enää vain muutamia satoja yksilöitä, yksi heistä on pilvenpiirtäjän ylimmässä kerroksessa asuva Jii. Maailma on ollut menossa pahassa syöksykierteessä alaspäin jo muutaman sadan vuoden ajan, mutta silloin kun ihmisiä oli vielä miljardeja, poliitikot ja muut auktoritetit onnistuivat piilottamaan asioiden todellisen tilan kunnes hatarat korttitalot tulivat rytisten alas.

Jii on jäänyt 12-vuotiaana yksin ja nyt kymmenen vuotta myöhemmin hän huomaa puhuvansa kanalle, joka on pinnan alta jotain aivan muuta. Kana, Ethel nimeltään, on nimittäin todellisuudessa kaukaisesta galaksista kotoisin oleva älykäs muukalainen, jolla on tehtävä.

Matkan aikana kootaan erikoisista persoonista koostuva joukko, jonka jäsenistä jokaisella on tärkeä osa tavoitteiden saavuttamisessa. Kuten kunnon seikkailulle kuuluukin, ei homma hoidu vain astumalla supermarkettiin, tai no, ei pelkästään näin. Lisäksi muutkin tahot ovat kiinnostuneet Ethelin puuhista ja yrittävät vaikuttaa lopputulokseen.

Thompsonin teoksen kieli on nokkelaa ja sanoilla leikittelevää ja Jaana Kapari (nyk. Kapari-Jatta) on tehnyt tässäkin käännöksessä hyvää työtä. Teosta on helppoa suositella myös dystopioiden ystäville, vaikka näiden kansien väliin mahtuu niin paljon muutakin.

Hallilla on erikoinen tapa kirjoittaa. Hän on pyrkinyt kirjoittamaan jokaisen lauseen epätyypillisellä tavalla, esimerkiksi päähenkilön (Eric Sanderson) psykiatrin silmiä kuvataan strontiuminharmaiksi. Sanoilla kikkailu on raskasta lukijalle ja tyyliin tottuminen vie aikaa, mutta siihen tottuu melko nopeasti. 

Poimin Hallilta (tai no, itseasiassa suomentaja Kaijamari Sivillin suodattamana) monta todella hauskaa sanaa ja ilmaisua, joita olen alkanut viljelemään puheissani teoksen luettuani. Tällaisia ovat esimerkiksi elämiskone, kellokoneistomaailma, flunssapuuroaivot, tiikerinraitainen valo, päivänkakkaroiden hammasrattaat, epätila...

Mihin voisin verrata jotain näinkin omanlaistaan kirjallista luomusta? Teos on hyvin elokuvamainen ja jos leffa Memento (2000) ja tv-sarja Dr. Who ovat tuttuja, voi saada vihjeen siitä mitä kansien välistä voi löytää.  Hallin teoksessa on myös useita kryptozoologisia lajeja kuten heletrobi, luxofaagi, tikittävä remora, ludoviciaani ja univinkki. Hall on muuten lainannut teoksessaan mm. Haruki Murakamia  

Haiteksti on jännittävä, ihmisen psyykeä koetteleva ja paikoin varsin makaaberikin kertomus. "Sisuskalut tuntuivat kaninkoloon roiskaistuilta teurasjätteiltä." Yksi mielenkiintoisimpia olentoja teoksessa oli Mr. Nobody, joka on kuin suoraan jostain Tim Burtonin luomasta, kiehtovista maailmasta.

En muista milloin olisin viimeksi kirjaa lukiessani säikähtänyt niin paljon kuin lukiessani Mr. Nobodysta. Olin yliopiston ruokalassa lukemassa kirjaa kaikessa rauhassani, kunnes yllättäen joku tarttuu kylkeeni ja sanoo Hello. Kiljaisin ääneen rakkaan avomieheni tullessa tervehtimään minua. Hallin teksti oli ryöminyt ihoni alle.

Harmillisesti kielellisesti hienoon teokseen on päässyt livahtamaan muutamia virheitä. Esimerkiksi miesluukkujen kannet. Olisiko kyseessä kenties viemärin kansi = manhole cover?

Helsingin Sanomissa olleessa kritiikissä olia havinto teoksessa olevasta hahmosta nimeltään Mycroft Ward (viitannee muuten myös Arthur Conan Dolen hahmoon Mycroft Holmesiin) ja kriitikko toteaa: "Eric tapaa Mycroft Wardin, kaiken yksipäistämiseen tähtäävän kauhistuksen. Sitä vastustaa vanhojen tekstien vuoren sisään rakennetussa labyrintissä asuva kirjastonpitäjä, joka vapauttaa maailmaan sanaviruksia. Microsoft Word, anybody?"

Kaiken kaikkiaan Haiteksti on jotakin hyvin erilaista. Kielellistä akrobatiaa, sanojen voimaa ja muistin menettämisen pelkoa. Suosittelen teosta rohkealle ja ennakkoluulottomalle lukijalle, sillä luettuasi Hallin romaanin, olen varma, että jokin muuttuu sisälläsi, tai ainakin se antaa paljon ajattelemisen aiheita.

Seth Grahame-Smithin teos pohjaa Jane Austenin samannimiseen klassikkoteokseen, lisäten siihen reilun annoksen mustaa huumoria, zombeja, ninjoja ja aasialaisia taistelutaitoja. Kuten alkuperäisteoksessakin, tarinan keskiössä on viktoriaanisen ajan idyllinen englantilainen maalaiskylä, Meryton, Longbournin talossa asuu Bennetin perhe, johon vanhempien lisäksi kuuluu viisi 15-23-vuotiasta tytärtä; Jane, Elizabeth, Lydia, Kitty ja Mary.

Zombiet ovat piinanneet Brittein saarten asukkaita jo muutaman vuosikymmenen ajan, eikä rauhallisia aikoja näytä olevan vielä luvassa. Erilaisia lääkkeitä sairastuneiden parantamiseksi on yritetty kehitellä, mutta ainoa tapa tuhota aivoja himoitseva zombie on tappaa se päähän kohdistuvalla iskulla. 

Ympärillä vallitsevista levottomuuksista huolimatta, perheen äidin ainoa huoli on saada tyttäret nopeasti naimisiin ja mielellään rikkaan miehen kanssa. Isän toiveena on kuitenkin tyttöjen menestyminen zombien tappamisen rintamalla, ja hän onkin koulututtanut nämä Orientin parhaiden shaolinmestareiden luona.

Päähenkilönä seurataan Bennetin toiseksi vanhinta siskoa, Elizabethiä, joka on todella kiehtova ja vahva hahmo. Hän on myöskin erityisen ansioitunut zombien tappaja. Austen tunnetaan aikalaistensa tapojen tarkkana kuvaajana, ja jo hän nosti esille joitakin varsin erikoisia kanssakäymisen tapoja rivien väleistä pilkistelevän huumorin avulla.

Tämä onkin antanut hyvän pohjan Grahame-Smithille korostaa viktoriaanisen ajan kulmikkaita käytöstapoja. Uudelleenkirjoitetut hahmot ovat raivostuttavan turhamaisia. ailahtelevia tai ehdottomia. Etenkin Lydian hahmo on äärimmäisen rasittava ja tyhjäpäinen. 

Edes zombifioitu versio Ylpeydestä ja ennakkoluulosta ei olisi mitään ilman mystistä herra Darcya. Minulle Darcy jäi kuitenkin etäiseksi, kylmän ja tuomitsevan kuorensa alle. Mies kuvataan varsin väkivaltaisena (eläviäkin kohtaan) ja ihmettelinkin kuinka ihmiset kehuvat häntä eräässä vaiheessa niin helläksi ja kaunotunteiseksi ihmiseksi (sarkasmia?).

Zombit toivat erittäin raikkaan, toiminnallisen ja koomisen lisänsä teokseen ja yhtään tylsää hetkeä kirjan kanssa en kokenut. Parhaimmillaan kirja onkin vauhdikkaissa ja vaarallisissa zombikohtauksissa.Niiden lisäksi teoksessa on useita nauruhermoja kutittavia kohtia, kuten zombit vs. kukkakaalit kohtaus, jossa zombien kerrotaan ajattelevan kukkakaalipellon satoa eksyneiksi aivoiksi.

Jo pelkästään kirjailijan valitsema tapa antaa niin paljon kiertoilmaisuja eläville kuolleille on sekä ajankuvaan sopivaa, sekä samalla osoitus kirjallisesta neroudesta. Nimityksiä on kymmeniä, kuten sanomattomat, saatanan orjat ja pilaantuneet.

Täytyy katsoa teoksen pohjalta tehty elokuvakin. 

Lyhyesti kuvattuna Luukapupunki kertoo ihan tavallisesta 15-vuotiaasta tytöstä nimeltään Clary. Hänelle kuitenkin tapahtuu asioita, joita hän ei aluksi usko todeksi. Hänen käsityksensä maailmasta, jossa on elänyt muuttuu kuitenkin nopeasti. On olemassa ovia, jotka avautuessaan eivät enää sulkeudu. Etenkin kun kuvioissa on mysö taivaalliseen komeaan Jace, tummahiuksinen ja jumalatarmaisen kaunis Isabelle ja tämän vaatimaton veli Alec.

Takakansi lupaa "hieman" mahtipontisen lukukokemuksen. Pokkaripainoksessa kerrotaan myös teoksen synnyttämästä laajasta fanikultista, ja jopa itse Stephenie Meyer lukeutuu yhdeksi ihailijoista. 

Jo ensimmäiset 50 sivua saivat minut epäilemään, kannattaako minun jatkaa teosta eteenpäin. Kieli oli tönkköä, käännökset kömpelöitä (usein yritetty liian suoraan kääntää ilmasuja) ja kuvailu on kaavamaista: töks tässä on hahmo, kuvailenpas hänen silmiensä ja hiustensa väriä, vaatteita, ympäristöä ja sitten mennään kerronnassa eteenpäin. Luin kuitenkin teoksen loppuun, vaikka välillä teki mieli raastaa hiuksia päästä. 

Jotkin kielikuvat olivat hyvin karkeita: esimerkiksi erästä hahmoa kuvataan seuraavasti: "hänen kasvonsa näyttivät siltä kuin ne olisi kaiverrettu jostakin hyvin kovasta". Huomasin myös pari erikoista kohtaa, joita alkuperäisteosta näkemättä epäilin käännöskukkasiksi. Esim. "hän haisi lialta". Jos alkuperäisversiossa on käytetty sanaa dirt, se voi tarkoittaa sekä likaa että multaa, joista jälkimmäinen sopisi tilanteeseen paremmin hahmon juuri kierittyä maassa.

Käynnistymisongelmien jälkeen huomasin olevani kiinnostunut maailmasta, jota teksti paljasti paikoin kivuliaan hitaasti, paikoin tulvien (infodumppia). Clary tutustuu varjometsästäjien arkeen, joka on täynnä demoneja, ihmissusia, vampyyrejä ja muita klassisia fantasian olentoja - believe me, teos on välillä kuin ei-inhimillisten olentojen katalogi, sillä "kaikki myytit ovat totta". Varjometsästäjiä kutsutaan myös nefileiksi, enkelten lapsiksi.

Ensimmäinen varjometsästäjä syntyi, kun enkeli Raziel sekoitti enkelten ja ihmisten verta maljassa, ja pyysi häntä juomaan siitä. Nefilit tappavat demoneita.  Luukaupunki tarjoaa jälleen yhden selityksen vampyyrien ja ihmissusien olemassaoloon. Nyt syy niiden syntyyn on aineettomien demonien ulottuvuuksistaan mukanaan tuomat taudit.

Teoksen mielenkiintoisin hahmo on Hodge, jota voi verrata Buffyn Gilesiin. Hänen seuranaan on Hugo-niminen korppi. Myös  Hiljaiset veljet ovat vallan kiehtovia. Teoksen teini-ikäiset hahmo ovat hyvin rasittavia ongelmineen, joskin Jacella on hyviä one-linereita. Clary on ehkä yksi sinisilmäisimmistä hahmoista, joista olen lukenut. Hän ei näe koskaan sitä, mitä hänen silmiensä edessä on. Kirjaimellisesti. (Vaikka teoksessa usein kehutaan hänen kykyään nähdä maailma ja piirtää siitä.) Kuten jacekin sanoo: "Sinä olet sitten tyhmä, Clary. Olet aivan uskomattoman tyhmä. Etkö sinä tajua mitään?"

Kaikkein ärsyttävin tai sanoisinko pikemminkin harmittavin piirre teoksessa oli liiallinen ennalta-arvattavuus. Voinkin siis suositella teosta vain lukijalle, jota ennalta-arvattavuus ei haittaa. Claren luoma maailma on mielenkiintoinen, mutta vaatisi pientä hiomista. En kuitenkaan sano, että aikani kirjan kanssa olisi mennyt hukkaan, sillä välillä viihdyin oikein mainiosti. Parhaimpien lukukokemusten joukoon tämä ei kuitenkaan pääse.

Huono karma, joka on päähenkilön kuolemasta (tai siis kuolemista) huolimatta kevyt lukuromaani. Nopeasti rullaavan teoksen perusasetelma vaikuttaa herkulliselta, mutta suuria tunteita teos ei kuitenkaan onnistunut herättämään.

Teoksen päähenkilönä seurataan 32-vuotiasta Kim Langea, Saksan tärkeimmän poliittisen talk shown juontajaa. Hänellä on viisivuotias tytär Lilly ja aviomies Alex, joka on "aivan kuin Brad Pitt nuorempana, mutta ilman makuukamarikatsetta". Kimillä on siis kaikki, mitä yleensä (etenkin chick litin) naiset haluavat: hyvä työ, rakastava mies, ihana koti ja lapsi. Työ on kuitenkin mennyt perheen edelle - tilanne, josta Alexkin mainitsee: "Sinulla ei ole koskaan aikaa tytölle." 

Kim pettää miestään sarjahurmaaja-Danielin kanssa, kunnes karma heittää kapuloita rattaisiin. Kimin elämä ihmisenä päättyy yhteentörmäykseen avaruusromun kanssa ja hän herää uudelleen henkiin, muurahaisena.

Muurahaisena ollessaan Kim tapaa Casanovan, joka on viettänyt useamman (sadan) muurahaisenelämän, saavuttamatta nirvanaa. Jälleensyntymien kehästä nimittäin pääsee vasta, kun on kerännyt riittävästi hyvää karmaa elämänaikaisten huonojen tekojen tasapainottamiseksi. Yhdessä kaksikko seikkailee jälleensyntymästä toiseen.

Ilman Casanovaa, olisi teos varmaan jäänyt kesken. Jäin vain miettimään, että oliko Kim todella niin huono ihminen, että ansaitsi syntyä muurahaiseksi? Hän itse esimerkiksi pohtii, millaista olisi nähdä vaikkapa Hitler muurahaisena.

Teoksen nimi antaa jo vihjeen siitä, että buddhaisuus on merkittävässä osassa tarinaa. Kimille selitetään, että jokainen ihminen kohtaa jonkun kuollessaan, esimerkiksi kristityt kohtaavat Jeesuksen. Buddha puolestaan ilmestyy niin häneen uskoville kuin myös mihinkään korkeampaan voimaan uskomattomille, sillä buddhalaisuus sallii toisinajattelijatkin. 

Yleiseksi tunnelmaksi lukukokemuksesta jäi typertymys. Miten teoksessa, jossa on näin mielenkiintoinen pohjaidea, voi olla näin kliseinen ja suoraan sanottuna kökkö loppu. Myös liiallinen hollywoodismi ärsytti minua. 

Vaarallinen juhannus alkaa niin kuin jokainen aamu Muumilaaksossa. Mamma ja Pappa puuhailevat aamutoimiaan, Muumipeikko on saanut äidiltään kaarnaveneen ja on uittamassa sitä, kunnes taivaalta alkaa yllättäen tupruttaa nokihiutaleita.

Ei niin kaukaisessa saaressa oleva tulivuori on herännyt ja uhkaa liata Mamman juuri ripustamat pyykit. Päivä kääntyy iltaa kohden vaaralliseksi, kun maa rakoilee ja vesi alkaa nousta. "Onko tämä maailmanloppu? kysyi Pikku Myy uteliaana."

Pian vettä on Muumitalon katon rajaan saakka. Tästä alkaa suuri muumiseikkailu, joka on täynnä pyöriviä lattioita, hattivatin siemeniä, juhannustaikoja ja pilliin puhaltelevia hemuleita. Kun ohitse kelluu outo talo, muuttaa muumiperhe salongin kalusteineen sinne. Muumimamma toivoo, että uudessa kodissa kaikki kääntyisi pian entisenlaiseksi.

En muistanutkaan animaatiosarjan perusteella, että tässä on tulivuori ("tulta syöksevä vuori") ja tsunami ("hyökylaine"). Muumilaakson tarinat -tv-sarjassa kirjan sisältämä tapahtumaketju on jaettu kolmeen jaksoon, jotka seuraavat aluperäistä versiota varsin uskollisesti.

Toki muutamia pieniä eroja löytyy. Esimerkiksi animaatiossa ei ole Homssua, Miskaa ja Mymmeliä, vaan näiden rooleja on annettu Nipsulle. Isoin ero lienee Pikku Myyn hahmossa. Kirjassa hän on paljon pienempi kuin animaatiosarjassa. Myyn koosta annetaan mm. seuraavanlaisia viittauksia: hän nukkuu lankakerässä, käyttää kampaa tikapuina, mahtuu taskuun ja hän jaksaa syödä kokonaista neljä hernettä.