Rinja

"Kadonneet kyyneleet" on selkeästi kirjailijan esikoisromaani, jonka perusidea on komea, mutta jonka juonenkulku ja etenkin loppu ovat mielestäni kovin novellimaisia. Kirja jää siten enemmänkin vain pieneksi pohdintahetkeksi kuin kunnon romaanielämykseksi, vaikka ei toki näkemyksiä antavaa tekstiä saa väheksyä. Se käsittelee ihan sujuvasti nuorten mielenterveysongelmia (tai niiden puutetta) ja tarjoaa näkökantoja sodasta. Satumaisuutta hakevat osuudet eivät myöskään tunnu kovin pakotetuilta.

Suosittelen lähinnä nuorille, jotka hakevat jotain vaihtoehtoista ja jotain, joka antaa ajattelunaiheita.

Olin näkevinäni taannoin, että tätä kirjaa/sarjaa uskallettiin verrata Pottereihin jossain. Lähdenpä siitä liikkeelle.

Kirjan perusidea on sinällään aivan loistavasti oivallettu ja hamuilee jo Pottereiden tasoa siinä suhteessa. Suuri ja mahtava Länsi on vain maantieteellisesti lähtöisin Kreikasta jumalineen - kun painopiste siirtyi Roomaan sen jälkeen, jumalatkin siirtyivät loogisesti sinne. Sitten Keski-Eurooppaan & Englantiin, ja lopulta, minnekäs muualle kuin Amerikkaan. Kreikkalaisten (tai tässä tapauksessa "kreikkalaisten") jumalien luonne toki tiedetään, eikä siis kannata enää ihmetellä Usankaan ominai-/tuisuuksia, jeh?

Juoni on toki suhteellisen taitavasti rakennettu ja siinä on kutkuttavan toimiviakin solmuja, mutta sen lisäksi myös - ainakin vähän kokeneempaan makuun - hitusen verran arvattavissa olevaa tavaraa. Päähenkilön nuoruus kalastelee tietenkin ennen kaikkea nimenomaan nuorempaa lukijakuntaa, mutta kyseessähän aikoo ilmeisesti olla kunnollinen sarja; päähenkilö siis kasvaa. Hyvällä tuurilla voi tapahtua ainakin jonkinasteinen potter-ilmiö vielä, eli kirjailija saisi yhä vain paremman otteen aineksistaan (puuttumatta Pottereiden loppupuolen elämänkaareen, sillä siitä ollaan niin montaa mieltä). Tältä kirjailijalta voisi toivoakin kaikenlaista, sen verran taitavasti hän sai ujutettua soppaan erikoisia aineksia mainioksi nuortenkirjaksi asti.

Erityisesti täytyy kunniamainita päähenkilön ns. luki- & tarkkaavuushäiriö. Siinähän tulee aivan loistavasti käsittelyyn tämä nyky-yhteiskunta!

Rumo-kirjat ovat oikeastaan yhtä ja samaa kirjaa - toista ei ole järkeä lukea ilman toista - mutta silti ne eroavat toisistaan paljon. Siinä missä Rumo Ylämaailmassa kertoo vuosista, Rumo Alimaailmassa tapahtuu parin päivän sisään. Ehkä juuri siksi pidin Ylämaailmassa-puoliskosta paljon enemmän, vaikka ne oikeastaan ovat niin eri kategorioissa ettei niitä saisi verrata. Kuitenkin.

Wolpertingien rotu jatkaa samaa sarjaa kuin Moersin Sinikarhu-kirjassa käyttämät ihmeellisyydet, mutta silti Rumot ovat paljon realistisempia ja... pysyvät paikallaan paremmin. Moers ei siksi pärjääkään enää pelkällä mielikuvitushutulla kuten aikaisemmin (tarvittiinhan toki Sinikarhuunkin muitakin lahjoja kuin mielikuvitus, mutta se oli silti pääpointtina), vaan hänen on osoitettava myös muunlaisia puolia. Hän myös onnistuu siinä, mutta Rumoissa ei silti ole samanlaisia oman luokkansa klassikon aineksia kuin Sinikarhussa. Hienoja ja aivan omanlaisiaan kirjoja silti molemmat.

On oikeastaan aika ihmeellistä, miten tällainen pelkässä mielikuvituksessa lilluva kirja voi olla näinkin onnistunut ja toimiva lukunautinto. Tai no... ehkä juuri siinä piileekin sen salaisuus. Kun ei voi mitenkään aavistaakaan sitä mitä tulee seuraavaksi vastaan, lukemista on hyvinkin helppo jatkaa ihan uteliaisuudesta. Moersille täytyy nostaa hattua - harva tällaiseen pystyy ilman kohtalokasta kompastumista. Suosittelen heille, jotka eivät turvaa kirjoissa pysyvyyteen.

Moers on selvästi pakertanut kuvitustaan pitkään ja innostuksen vallassa. Kirja olisi ehken jopa puolet ohuempi, jos kuvitus olisi jätetty pois. Se haittaa lukunautintoa ehkä hitusen (tai noh, elävöittää myös), mutta ei silti vähennä kirjan arvoa pätkääkään. Oli kuitenkin jollain tapaa helpottavaa huomata hänen myöhempien Rumo-kirjojensa olevan myös suht' paksuja mutta sisältävän silti lähestulkoon pelkkää tekstiä.

Kirja oli parempi kuin odotin. Ensinnäkin kieli oli aivan mahtavaa -- kielikuvat ihania :) -- ja toisekseen päähenkilö oli paljon pippurisempi ja aikaansaavampi kuin takakansi antaa ymmärtää. Häneen oli helppo samastua. Kirjan toiseksi tärkein henkilökin oli toteutettu yllättävän hyvin hänen luonteenlaadustaan huolimatta -- yleensä sellaisten ihmisten kanssa näet menetellään toisin, ja luodaan siinä samalla taas uusi klisekopio. Ja hanhi oli lyömätön.

Miljöö oli peruukki-puuteri-musketti -aikaa, mikä toi mukavaa vaihtelua keskiaikainnostukseen. Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta aika tavalla, vaikka se ei mikään maailman nurin kääntävä teos olekaan.

Lukaisinpa tuon tuossa viimein. Totesin sen olleen hiukkasen vähemmän kuin odotin, muttei silti oikeastaan huonokaan.

Kuten Camaro sanoikin, kirjan kieli oli vähän liiankin sujuvaa luettavaa. Kuvailua olisi kaivattu ihan vain tunnelman luonnin avuksi – yksityiskohtia mm. ympäristöstä, henkilöiden reaktioista (muidenkin kuin päähenkilöiden), ilmeistä, laivoista johon hyökättiin… Kyllä, kaikki tuollainen vaikuttaa paljonkin lukijan eläytymiseen. Kirjan kyllä luki helposti ja kevyesti, mikä ei ole huono juttu, mutta kaikki oli vähän liiankin riisuttua.

Eräs asia oikeastaan erottaa tämän kirjan muista johon olen törmännyt: läheskään kaikki uhkaavat fifty-fifty-tilanteet eivät kerrankaan paljastuneet one-ninetynine-tilanteiksi, joissa asiat menevät joka tapauksessa lopulta päin prinkkalaa ja ihmisiä kuolee ja päähenkilö on taas lähtöpisteessä ja entistä pahemmassa pulassa. Kerrankin uhkaavat vaikeudet saattoivat jäädä toteutumatta, mikä tuntui jo niin kummalliselta että jokaisen vältetyn uhan jälkeen jäin vain toljottamaan kirjaa, ja kaikki alitajuntaan pesiytyneet pelot haihtuivat hiljalleen ja helpottavasti pois. Harvinaista, harvinaista. Haluaa jatko-osan tänne.

Kiteytys: Tämän voi lukea. Ei välttämätöntä, mutta ihan hyvin tämän lukea voi.

Kirja ei loppujen lopuksi kovin erikoinen ole, mutta ei huonokaan. Puhtaana fantasiateoksena se ei häikäisisi ketään, mutta jonkinmoisena koko ajan huumoria vaanivana kannanottona/mikä-nyt-liekään se käy kyllä ajanvietteestä. Ja ainakin se saa sinut vilkaisemaan Helsingin kirkkojen kattoja toiseenkin kertaan.