Matti Karjalainen

Jos kaikki kirjat olisivat tämmöisiä, niin kirjastolaitos pitäisi lakkauttaa tarpeettomana, kirjakaupat polttaa maan tasalle ja kaikilta lukemista harrastavilta puhkoa silmät.

Tässä päällimmäiset ja painokelpoisimmat tuntemukset Sari Luhtasen "Nymfit - Montpellierin legenda" (Gummerus, 2013) -romaanista.

"Nymfit" pohjautuu samannimiseen televisiosarjaan, jonka oikeudet on tiettävästi myyty jo useampaan maahan, ja jota aletaan esittää myös meidän ruuduissamme keväällä 2014. Televisiosarjoihin tai elokuviin pohjautuvat kirjat eivät ole koskaan tehneet suurempaa vaikutusta, eikä poikkeus vahvista tälläkään kertaa sääntöä. Luhtaniemen tekstistä paistaa käsikirjoitusmaisuus läpi. Yksi ylimääräinen oikolukukerta ei sekään olisi tehnyt pahaa.

"Nymfien" juoni on kokkareista kliseepuuroa. Suurempaa jännitettä ei pääse syntymään, kun kaikki on ihastuttavan ennalta-arvattavaa, niin juonen kannalta tärkeän legendan kuin ihmissuhteidenkin osalta. Loppukliimaksia yritetään kyllä saada aikaiseksi kun loppupuolella esitellään vielä muinainen pahuus, mutta sekin lässähtää kasaan, minkä uskon johtuvan siitä, ettei televisiosarjan tekijöillä ole ollut rahaa ja rahkeita erityisen näyttävälle toiminnalle.

Lähes kaikkien henkilöhahmojen tärkein ominaisuus on yksiulotteisuus, ja monet sivuhahmot menevät komeasti kategoriaan "tykinruoka", joiden uhraaminen mukamas dramaattisille juonenkäänteille ei merkkaa mitään sen enempää lukijalle kuin kirjan henkilöille.

Kokonaisuuden kruunaa harvinaisen tyylitön kansikuva. Varmaan tässä on yritetty luoda kotimaista True Bloodia, mutta metsään mennään niin että rytisee.

Siri Kolun "P.I. : pelko ihmisessä (Otava, 2013) on nuorille aikuisille suunnattu romaani, joka sijoittuu tulevaisuuden dystopia-Suomeen. Maailmalla raivonnut P-influenssa on rantautunut meillekin, ja siihen sairastuneet on eristetty kallioon hakattuihin luoliin. Lisäksi yhteiskunnan asenteet kovenevat myös tartunnan saaneiden omaisia kohtaan. Maailmalta kaikuu uutisia pakkosteriloinneista ja pidätyksistä.

Mikä sitten P-influenssa on? Kyseessä on vähän epämääräisesti kuvailtu sairaus, joka saa ihmisessä aikaiseksi erilaisia muutoksia: selkäranka köyristyy, näkökyky muuttuu ja ihmiset saavat myös erilaisia kykyjä. Lukijan näkökulmasta tauti ei oikein tunnu aiheuttavan suurempaa uhkaa sen enempää kantajalleen kuin muillekaan, mutta erilaisuudesta ja sen pelosta kai tässä halutaan pohjimmiltaan kirjoittaa. Jollakin tapaa lähtöasetelma tuo mieleen Ryhmä-X -sarjakuvan mutantteineen.

Tarinaa kerrotaan kolmesta eri näkökulmasta: ääneen pääsevät niin luolastoihin lähetetty p-ihminen Pilvi, hänen veljensä Petri ja ensiksi mainitun ex-poikaystävä, aktivisti-Tuomas. Keskeisimmäksi hahmoksi kohoaa joka tapauksessa Pilvi, pojat jäävät vähän etäisemmiksi.

Lukijan mielikuvituksen varaan jätetään paljon. Kaikkiin herääviin kysymyksiin ei myöskään tarjota vastauksia, mikä on positiivista. Plussaa täytyy antaa myös siitä, että romaanissa jätetään kerrankin romanssit taka-alalle, vaikka pientä kolmiodraamaa rakennetaankin genren konventioiden mukaisesti.

Aivan täydellisesti "Pelko ihmisessä" ei kuitenkaan onnistunut minua vakuuttamaan. Suurin syy oli ehkä henkilöhahmoissa, jotka eivät oikein herättäneet suurempia tuntemuksia puoleen tai toiseen.

Kirjailijalle on kuitenkin nostettava hattua, sillä "Pelko ihmisessä" on ainakin aidosti erilainen nuorten aikuisten dystopia, ja tulee varmaan pyörimään mielessä pitemmänkin aikaa, toisin kuin monet angloamerikkalaiset formaattiromaanit.

Syyskuu-nimisen tytön ikkunasta pölähtää eräänä päivänä sisään vihreään tupakkatakkiin pukeutunut, leopardilla ratsastava Vihreä tuuli, joka pyytää tyttöä matkustamaan kanssaan Satumaahan. Siitä alkaa merkillinen seikkailu, jonka aikana Syyskuu kohtaa muun muassa louhikäärme A-L:n, pikkuruisen Kuoleman, maridipojan nimeltä Lauantai, saippuasta tehdyn golemin ja julmiin otteisiin tarvittaessa turvautuvan Satumaan hallitsijan, Markiisittaren.

Catherynne M. Valenten "Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla" (Gummerus, 2013) on merkillinen ja takuulla käännetyn fantasian valtavirrasta poikkeava romaani, jota itse Neil Gaiman on kehunut verraten sitä "modernismin ja viktoriaanisen sadun" välimaastoon sijoittuvaksi "loistoteokseksi".

En oikein tiedä, mitä romaanista pitäisi viime kädessä ajatella. Kesti aikansa ennen kuin pääsin tarinaan sisälle. Lewis Carrollista muistuttavien kummallisten hahmojen marssi ei oikein vetänyt puoleensa, mutta loppua kohti kirja parani kun tarina alkoi saada synkempiä piirteitä. Lisäksi osa henkilöistä, kuten kirjastoa isänään pitävä louhikäärme A-L ja Kuolema, olivat varsin kiehtovia.

"Kuka sinä olet"
"Olen Kuolema", sanoi olento. "Eikö se ole ilmiselvää?"
"Mutta olet niin pieni!"
"Vain siksi, että sinäkin olet pieni. Olet nuori ja kaukana kuolemastasi, ja niinpä minäkin näytän joltakin, jonka näet pitkän matkan päästä - pieneltä ja harmittomalta. Olen kuitenkin aina lähempänä kuin miltä näyttää. Kun kasvat isoksi, minä kasvan kanssasi, kunnes lopussa seison valtavana ja synkkänä vuoteesi äärellä, ja sinä suljet silmäsi, jotta et näkisi minua. (s. 209)

Valenten romaania on verrattu ainakin edellä mainittuun "Liisaan ihmemaassa", eikä aivan syyttä. Kuvituksestakin kyseinen klassikkoteos tuli mieleen. Lukiessani tulin ajatelleeksi myös Michael Enden "Tarinaa vailla loppua", joskin sen lukemisesta on niin paljon aikaa, etten voi olla ihan varma pitävätkö mielikuvani lainkaan paikkaansa.

Romaanin ensisijaisen kohderyhmän määrittely on vähän vaikeaa, ja erityisen mielelläni kuulisin lapsilukijoiden kommentteja kirjasta. Luulisin itse, että tästä innostuisivat eniten vähän varttuneemmat lukijat.

Sami lähtee eräänä lumisena päivänä auttamaan isoäitiään Amaliaa, ja törmää hänen talonsa ulkopuolella omituiseen, silinteripäiseen mieheen, Severi Kukkoon, jonka hymy tuo mieleen "niskaan pudonneen karvaisen hämähäkin, jonka halusi ravistaa yltään mahdollisimman nopeasti". Amalia on ostanut mieheltä vanhan taskunauriin, kolmentoista hetken kellon, jossa on maagisia voimia. Ja pian sen jälkeen Amalia katoaa...

Juha-Pekka Koskisen "Haavekauppiaassa" (Karisto, 2013) oli älyttömän jännittävä alku, mutta loppujen lopuksi pieni fantasiaromaani ei sitten kuitenkaan onnistunut tempaisemaan minua mukaansa. Jotenkin tarina tahtoi lässähtää siinä vaiheessa kun seikkailun olisi pitänyt varsinaisesti alkaa.

Koskiselle täytyy antaa tunnustusta onnistuneista henkilöhahmoista ja ihan kiehtovasta vaihtoehtoisesta, vähän Neil Gaimanin mieleen tuovasta maailmasta, joita molempia olisi voinut hyödyntää enemmänkin. Ehkäpä lastenkirjalle on luvassa jatkoa?

Erin Hunterin nimellä kirjoittavan kollektiivin "Matka alkaa" (Jalava, 2013) on kertomus kolmesta karhunpojasta (mustakarhusta, jääkarhusta ja harmaakarhusta), jotka lähtevät kukin suurelle vaellukselle ja kokevat sen aikana erilaisia vaaroja. Surulta ja suoranaiselta tragedialtakaan ei vältytä, ja erityisesti perheen menettämisen tai hajoamisen teema on voimakkaasti esillä. Sarjan edetessä karhujen polut tulevat todennäköisesti kohtaamaan, ja nytkin ne ehtivät jo pienimuotoisesti risteytyä.

En ole koskaan oikein ymmärtänyt, mikä tekee "Ruohometsän kansan" kaltaisista eläinromaaneista fantasiaa, ja aluksi näytti siltä ettei näiden karhujen elämöinti myöskään olisi genrekirjallisuutta. Loppupuolella mukaan astui kuitenkin melkoisen yllättävä elementti, joka omalta osaltaan keikautti vaa'an vahvasti genrekirjallisuuden puolelle.

Suositella tätä voisi kai eläimistä pitäville alakoululaisille nelosesta ylöspäin.

Jacques Tardin "Adele ja hirviö" (Jalava, 1988) on fantastisia aineksia sisältävä seikkailusarjakuva 1900-luvun alkupuolen Pariisista, jota terrorisoi ilmasta käsin esihistoriallinen lentolisko.

Nuorempana pidin sarjakuvasta melkoisesti, mutta näin jälkikäteen mietityttää hieman: juoni on nimittäin sen verran sekava ja vaikeaselkoinen, että siitä on hieman vaikea päästä kärryille, etenkin kun jatko-osaa ei meillä julkaistu koskaan albumimuodossa, vain Kansan Tahto -lehdessä jatkosarjana. Lieneekö lapsena sitten riittänyt, että mukana on dinosauruksia? Itseni tuntien - hyvinkin mahdollisesti!

Kolmetoistavuotiaalla Charlie Benjaminilla on poikkeuksellinen kyky avata unissaan portteja erilaisten hirviöiden asuttamaan Hornaan. Kaiken tämän seurauksena Charlie löytää itsensä Painajaisakatemiasta, jossa hän opettelee muiden samanikäisten lasten kanssa erilaisia taistelu- ja manaustaitoja, joilla pimeyden asukkeja voi pitää kurissa. Ja jottei homma kävisi ihan liian helpoksi, löytyy vastusta niin koulun sisältä kuin syvältä Hornastakin, jossa suuri ja paha alkaa nostaa hitaasti päätään.

Dean Loreyn "Painajaisakatemia" (Otava, 2010) on uuden, todennäköisesti samaa nimeä kantavan, fantasiaa ja kauhua yhdistelevän kirjasarjan avausosa. Lorey kirjoittaa kohtalaisen jännittävästi, toimintaa on runsaasti ja kirjassa käsittellään lasten ja nuorten pelkoja - vanhempien hyväksynnän tarvetta, yksinäisyyttä ja muuta sen sellaista - parhaimmillaan ihan oivallisesti, mutta loppujen lopuksi "Painajaisakatemia" ei tarjoa mitään uutta tai edes kovin ihmeellistä. Lukija voi löytää kirjasta kaikuja niin Harry Pottereista, Percy Jacksoneista kuin vähemmälle huomiolle jääneestä Korppikartanon salat -sarjastakin: erityisiä voimia hallitseva nuori/lapsi, uusi oppilaitos, uudet ystävät (joista toinen tyttö ja toinen poika) ja voimiaan keräävä pahuus... Niinpä niin.

Erityisesti petraamista olisi henkilöhahmoissa, jotka eivät ole erityisen kiinnostavia.

Naomi Novikin "Jadevaltaistuin" (WSOY, 2010) jatkaa historiallista seikkailua ja fantasiaa näppärästi yhdistelevää Temeraire-sarjaa, joka kertoo englantilaisen kapteeni Will Laurencen ja hänen lohikäärmeensä Temerairen vaiheista Napoleonin sotien aikaan.

Kiinalaiset tahtovat palauttaa Temerairen takaisin synnyinsijoilleen eikä Englanti uskalla vaarantaa diplomaatti- ja kauppasuhteitaan mahtavaan idän suurvaltaan. Niinpä Laurencen ja Temerairen on suunnattava vastentahtoisesti kohti Aasiaa. Purjehdus ei ole helppo, sillä matkalla vaanivat monenlaiset vaarat, joista Ranskan laivasto ei suinkaan ole pienin. Lisäksi diplomaattiset juonittelut ja hovissa käytävät valtapelit mutkistavat tilannetta entisestään.

"Jadevaltaistuin" on oivallinen sekoitus C.S. Foresterin ja Patrick O'Brianin meriromaanien suolaisen kiehtovaa tunnelmaa, johon lisätty fantasiamauste tekee kirjasta omaperäisen ja kiinnostavan. Novik ei oikein osaa kuvata sivuhenkilöitä, mutta Laurencen ja Temerairen välistä lämmintä ystävyyttä kuvataan sen sijaan kauniisti.

Väittäisin Temeraire-sarjan edustavan parasta lukemaani fantasiakirjallisuutta vähään aikaan. Jatkoa on sitten luettava englanniksi, koska WSOY päätti lopettaa sarjan suomentamisen. Kiitos vaan...

Jules Vernen "Robur Valloittaja" on niitä kirjailijan tieteis- ja seikkailuromaaneja, joita en tullut lapsuudessani lukeneeksi. Muistelisin aloittaneeni kirjan, mutta keskenhän se jäi.

Hyvä pieni minä! Vuonna 1886 ensimmäisen kerran julkaistu romaani on nimittäin harvinaisen puiseva tapaus, jonka lukeminen näin aikuisenakin oli teettää tenän.

Olisin kovasti halunnut pitää kirjasta, lennetäänhän siinä sentään aikaansa edellä olevalla ja mielikuvitusta hivelevällä ilmalaivalla pitkin maailman mantereita aina etelänapaa myöten, mutta kun ei niin ei. Seikkailun tuntua ei pääse syntymään, vaan kirjailija käyttää ruutia enemmänkin Roburin komentaman ilma-alus Albatrossin alapuolella näyttäytyvien maisemien kuvailuun. Muutamat toiminnallisemmat kohtaukset ovat melko hengettömiä nekin.

Nimihenkilö jää etäiseksi, hieman kapteeni Nemoa muistuttavaksi hahmoksi, josta ei saada tietää juuri mitään. Myös kirjan kaksi amerikkalaista päähenkilöä jäävät melko ohuiksi ja heidän mustaihoinen palvelijansa on puolestaan eräänlainen rasististen stereotypioiden koostuma, mistä Verneä on kuitenkin oman aikakautensa lapsena paha käydä moittimaan.

Jos tämä olisi ensikosketukseni Verneen, niin viimeiseksi se saattaisi myös jäädä. Onneksi niin ei kuitenkaan ole.

Joe Haldemanin "Loputon sota" kertoo ihmiskunnan ja tauruslaisiksi kutsuttujen avaruuslaisten välisestä sodasta. Romaanin keskushahmo on William Mandella, joka joutuu olemaan mukana alusta loppuun.

Vuonna 1974 ilmestynyttä romaania pidetään scifiklassikkona, ja se on palkittu niin Hugolla kuin Nebulallakin. En henkilökohtaisesti jaksanut innostua kirjasta lainkaan, vaan sen lukeminen tuntui loputtomalta sodalta, jonka taistelin kyllä loppuun asti, mutta josta en saanut yhtään mitään irti.

Haldemanilla on hetkensä. "Loputtomassa sodassa" on muutama mielenkiintoinen ajatus maapallon tulevaisuudesta ja ihmisen seksuaalisuudesta. Luonnollisesti siinä kritisoidaan myös sodan mielettömyyttä, olihan kirjailija itse tuore Vietnam-veteraani, mutta melko mitäänsanomattomasti ja osoittelevasti verrattuna moniin muihin pasifistisiin teoksiin. Lisäksi henkilöhahmot koin jotenkin köyhiksi ja mitäänsanomattomiksi aina päähenkilöä myöten.

Terry Pratchettin ties monennessako Kiekkomaailma-romaanissa muori Säävirkku, Nanny Auvomieli ja muut noidat joutuvat vastakkain Lancren kuningaskuntaa havittelevan vampyyrijoukon kanssa. Onko vaarnoista ja valkosipulista enää apua, kun elämäntapaansa vauhdikkaasti modernisoineet verenimijät astuvat kehiin?

"Carpe Jugulum" ei ole uusi "Noitia maisemissa", mutta ihan mukiinmenevä lukukokemus nyt kuitenkin. Synkempiä sävyjä on mukana, vaikka huumorin määrä on edelleen vakio.

Pratchettille on kuitenkin annettava pisteitä siitä, että tällä kertaa hänellä on aidosti muutakin annettavaa kuin ne hieman maneerinomaiset huumoripalansa: kirjan sivuille on ripoteltu ihan toimivaa kritiikkiä erilaisia uskontoja kohtaan.