Matti Karjalainen

Waverly Placen velhot on Disney Channelin ja Nelosen esittämä televisiosarja. Beth Beechwoodin nimiin merkitty "Hullunmylly" (Sanoma Magazines, 2010) on kyseisen televisiosarjan kahdesta jaksosta muokattu nuortenkirjan irvikuva.

Jos maailmassa olisi tippaakaan oikeutta, niin yksikään kirjasto ei hankkisi tätä sarjaa hyllyihinsä, sillä lapsen on parempi pysytellä tyystin muiden harrastusten parissa kuin väärinkäyttää lukutaitoaan tämmöistä roskaa lukemalla.

Enrique Moriel -salanimen taakse kätkeytyvän kirjailijan "Ajattoman kaupungin varjojen" (Bazar, 2010) perusidea kutkuttaa mielikuvitusta; kuolematon vampyyrikertoja kulkee läpi Espanjan värikkään historian ja nivoutuu osaksi hyvän ja pahan välistä taistelua monenlaisia mysteerejä varjoisille sivukujilleen kätkevässä Barcelonassa.

Lopputulos on sitten huomattavasti vaisumpi. Kahdessa eri aikatasossa kulkevassa romaanissa ei ole oikein punaista lankaa - toisin sanoen kunnollista juonta - eikä henkilökuvauskaan oikein toimi. Morielin harjoittama toisto alkaa nopeasti kyllästyttää (naispäähenkilön säärien kuvailu, vakuuttelu siitä että vampyyrikertoja on todellakin ehtinyt nähdä ja kokea vaikka mitä) ja mitäänsanomattomaan paljastukseen huipentuva opus käy loppua kohti niin puuduttavaksi, että hieman yli 400-sivuisen romaanin loppuun lukemisesta pitäisi antaa pieni palkinto.

Jos tämäntapainen kirjallisuus kiinnostaa, niin kannattaa lukea mieluummin Perez-Reverten "Yhdeksäs portti".

"Sanokaahan, toveri komissaari, mitä marxismi-leninismi sanoo päättömistä mutanteista?"

Ydinasein käyty kolmas maailmansota on pistänyt paikat Venäjällä pahemman kerran remonttiin ja tappava säteily on pakottanut ihmiskunnan viimeiset rippeet pakenemaan Moskovan metroverkostoon, jonka asemille on rakentunut erilaisten uskonnollisten kulttien ja poliittisten yhteisöjen muodostama pienoismaailma.

Nuoren Artjomin VDNH-kotiasema on joutunut salaperäisten mustien olentojen toistuvien hyökkäyksien kohteeksi. Tilanteen alkaessa käydä sietämättömäksi lähtee päähenkilömme hakemaan apua metroverkoston keskuksesta, Poliksesta. Siitä saa alkunsa helkkarinmoinen savotta läpi vaarallisten metrotunnelien. Matkallaan Artjom törmää muun muassa Suuren Madon kulttiin kuuluviin kannibaaleihin, Neljännen valtakunnan perustaneisiin natseihin, petomaisiin kirjastonhoitajiin, Interstationaalin nimiin vannovaan trotskilaiseen taisteluryhmään, säteilyn luomiin hirviöihin ja muihin enemmän tai vähemmän miellyttäviin tuttavuuksiin. Kremlissäkin pistäydytään ja opitaan jotakin pentagrammin ja punatähden välisestä yhtäläisyydestä.

Dmitri Gluhovskin "Metro 2033" (Like, 2010) -romaanin suosio on maailmalla ollut ilmeisen suurta, ja Internetissä alunperin julkaistun romaanin pohjalta on tehty myös ilmeisesti kohtalaisen suosittu konsolipeli. Ja mikäs siinä, Gluhovski onkin kirjoittanut varsin viihdyttävän scifi-romaanin, jonka post-apokalyptiset visiot jaksavat viihdyttää. Välillä tulee tosin mieleen, että kustannustoimittajasta olisi ollut apua sillä pientä tiivistämistä tarina olisi kaivannut. Juonen pointti tahtoi aika ajoin hukkua.

"Metro 2033" on viihdyttävä romaani vähän kevyemmän scifin ystäville. Yläkoululaisillekin tätä voisi suositella.

Philip K. Dickin "Oraakkelin kirja" (WSOY, 1992) oli ensimmäinen kosketukseni tieteiskirjallisuuden suuren nimen tuotantoon. Lähtökohdat romaanille olivat mitä oivallisimmat: ajatusleikki siitä, miltä dystopinen Yhdysvallat näyttäisi mikäli toinen maailmansota olisikin päättynyt akselivaltojen voittoon.

Lyhyehkö romaani kerrotaan monen eri henkilön näkökulmasta; mukana kuvioissa ovat niin vanhoja amerikkalaisia antiikkiesineitä myyvä kauppias, maansa poliittiseen peliin sekaantuneita saksalaisia kuin juutalainen koruntekijäkin. Näiden tarinat sekoittuvat osaksi suurempaa kuviota, jossa myös yijing-ennustuksilla ja Abendsenin kirjoittamalla vaihtoehtohistoriallisella romaanilla "Heinäsirkat peittävät maan" on oma roolinsa.

En oikein onnistunut saamaan kiinni romaanista, joka alkaa kyllä lupaavasti ja sisältää hirvittävästi kiinnostavia aineksia, mutta jättää sitten puolitiehen, eikä oikein toimi yksinomaan vaihtoehtoisena tulevaisuuden kuvauksenakaan. Oliko se muka tässä vai jäikö minulta jotakin oleellista ymmärtämättä? Niin tai näin, pienoinen pettymys tämä oli.

Sari Peltoniemen "Haltijan poika" (Tammi, 2013) on jokin aika sitten ilmestyneen "Kuulen kutsun metsänpeittoon" -romaanin mainio jatko-osa. Lukiolaispojan ja hänen sisarensa nuoruuden ilot ja ahdistuksen aiheet sekoittuvat pohjoissuomalaiseen kansanperinteeseen, jossa on aineksia niin fantasia- kuin kauhukirjallisuudestakin.

Peltoniemi vie lukijansa noitarummun säestyksellä aliseen, panee heidät niin pelkäämään hyytävän kekriyöhön kulkijoita kuin tutustuttaa hautausmaan portilla odottelevaan Krideenkin. Erityisesti kohtaaminen lapsena kuolleen eahparasin kanssa jää hyytävänä mieleen.

Huvittavaa kyllä, kotimainen fantasiakuvasto tuntuu taasen eksoottisemmalta ja sitä kautta paljon kiinnostavammalta kuin nuortenkirjallisuudessa puhkikuluttu angloamerikkalainen vastineensa.

Erinomaista suomikummaa on tämä!

Suomalainen steampunk-kirjallisuus taitaa olla vielä laskettavissa yhden käden sormilla, mutta spekulatiivisen fiktion ystävien iloksi on myös tämän tyylilajin kirjallisuutta alkanut ilmestyä kiihtyvää tahtia kirjastojen ja kirjakauppojen hyllyille.

Luin jo aikaisemmin ensimmäisen Osuuskumman kustantaman novellikokoelman, joka osoittautui lupauksia herättäväksi mutta aavistuksen verran epätasaiseksi julkaisuksi, joka jätti kuitenkin toivomaan jatkoa. Eikä turhaan, sillä Helsingin kirjamessuille sopivasti ilmestynyt "Steampunk! — Höyryä ja helvetinkoneita" (Osuuskumma, 2013) on edeltäjäänsä parempi ja kiinnostavampi kokonaisuus.

Steampunkia on ollut perinteisesti hieman vaikea sulloa pieneen muottiin, ja niinpä näissäkin novelleissa on löydettävissä aineksia niin lovecraftilaisesta kauhusta kuin westerneistäkin. Lohduttomat, traagisia elementtejä saavat ihmiskohtalot ja epäonniset rakkaustarinat tuntuvat nousevan voimakkaasti esille, tosin en osaa varmaksi sanoa johtuuko se tarinoiden määräenemmistöstä vai siitä tosiseikasta, että ne jäävät vain parhaiten mieleen.

Genren perinteinen miljöö mielletään vahvasti viktoriaaniseen Englantiin, mutta "Höyryä ja helvetinkoneita" -kokoelman kertomukset sijoittuvat niin sisällissodan repimään vaihtoehtohistorialliseen Ruotsiin, Magdalena Hain Kerjäläisprinsessan tutuksi tekemään Keloburgin kaupunkiin, maapallon läpi vajoavalle sukellusalukselle ja moniin muihin mielikuvitusta hiveleviin paikkoihin.

Ensimmäisen lukukerran perusteella suosikeiksini novellikokoelmista muodostuivat Shimo Shuntilan veikeästi cthulhuileva "Valkean naisen palvelija", Magdalena Hain sydäntävääntävä "Siivekäs mies Isaac" ja Hanna Morren koskettava "Rafael".

Aiemmin tänä vuonna lukemani Philip Reeven "Kävelevät koneet" -scifiromaani teki hillittömän vaikutuksen, ja sen seurauksena oli lukulistalle lisättävä myös kaikki jatko-osat.

Kaikesta huolimatta unsin oloni hieman hermostuneeksi tarttuessani "Kadotettuun mantereeseen" (Karisto, 2005). Sarjan avausosa olisi nimittäin toiminut myös erinomaisesti yksittäisenä teoksena kutkuttavan avoimeksi jäävine loppuineen. Tilannetta ei yhtään helpottanut se tosiseikka, että moni kirjasarja on lässähtänyt erinomaisen avausosan jälkeen - terveisiä esimerkiksi Suzanne Collinsin suuntaan.

Nyt voin todeta olleeni turhaan huolissani. Tom Natsworthyn ja Hester Shaw'n vaiheet jatkuivat edelleen yhtä jännittävinä ja mielikuvitusta kutkuttelevina kuin aikaisemminkin.

Nuortenromaaniksi kirjasarja on edelleen kohtalaisen väkivaltainen, mikä ei ole silti päälleliimattu elementti, vaan tekee dystopiasta todellisen dystopian: kirjan maailma on pelottava, vaarallinen, ahdistava ja monin paikoin toivoton, eivätkä hyvät teot ja aikomukset johda välttämättä minnekään muualle kuin helvettiin.

Sarjan viehätyksestä vastaavat pitkälti sen henkilöhahmot, joissa on rosoa enemmän kuin monissa muissa kaunokirjallisissa kollegoissaan. Tom saattaa tosin jäädä hieman statistiksi "omassa" kirjassaan, siinä missä Hesteristä kasvaa ikimuistettava sankaritar, jonka toimintaa ohjaavat myös epäitsekkäät ja raadolliset mutta siitä huolimatta ymmärrettävissä olevat motiivit.

Carlos Ruiz Zafonin toinen suomennettu romaani "Enkelipeli" oli ensikosketukseni kirjailijan tuotantoon. Se muistutti hieman Arturo Perez-Reverten "Yhdeksättä porttia", jossa yhdistyivät rikosjuoni, yliluonnollisuus sekä rakkaus kirjoihin ja kirjoittamiseen.

"Enkelipeli" on äärimmäisen taitavasti ja kauniisti kirjoitettu, ja henkilöhahmojen käymä dialogi on parhaimmillaan kutkuttavan hersyvää verbaalista ilotulitusta. Loppujen lopuksi melko veriseksi käyvä pääjuoni ei kuitenkaan jaksa kiinnostaa ihan viimeisille sivuille asti, vaan siihen nivoutuvat sivutarinat ovat kiinnostavampia.

Luettava ja suht viihdyttävä, vaan ei elämää suurempi romaani.

Edgar Rice Burroughsin "Kauhea Tarzan" on itsenäinen jatko-osa edelliselle apinamies-romaanille "Talttumaton Tarzan", jonka päätteeksi sankarimme ryhtyi etsiskelemään ensimmäisen maailmansodan tuiskeissa saksalaisten vangiksi joutunutta Jane-puolisoaan.

Tarzanin etsinnät vievät hänet Pal-ul-donin kadonneeseen maailmaan, josta löytyy niin lihaa syöviä (!) triceratopseja ja muita karmeita muinaiseläimiä, hännällisten ja karvapeitteisten waz-donilaisten kaltaisia paikallisheimoja, ihmisuhreja harrastavia pappisuskontoja, keskenään sotivia kaupunkeja sun muuta jännittävää. Ja kun hätä on suurin, löytyy apu yllättävältä taholta...

Lopputulos on melko häkellyttävä Tarzan-romaani, jossa perinteiseen seikkailuun yhdistetään mielikuvituksellisia fantasiaelementtejä. Burroughsin kaavamainen tapa kuljettaa tarinaa tulee tutuksi - kannattaa huvin vuoksi laskea montako kertaa joku ryöstetään kirjan aikana - eikä kaikkia juonenkäänteitä kannata pysähtyä miettimään sen tarkemmin, mutta hyvinhän tämän kirjan parissa viihtyy, siitä ei pääse mihinkään. Että Tarzan-jad-guru vaan kaikille!

Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että kirjailija on myös ns. tehnyt tolkienit ja ryhtynyt kehittelemään Pal-ul-doniin omaa kielioppia, jota selvitetään hieman kirjan alkupuolelta löytyvässä alaviitteessä eikä missään muualla kuin tuossa kyseisessä alaviitteessä:

"Olen käyttänyt pal-ul-donilaista rotkon vastinetta meikäläisessä monikossa, mutta niiden hyväksi, joiden mielenkiintoa tälläiset seikat herättävät, olkoon mainittuna, että pal-ul-donin kielen kaikkien sanojen monikko muodostetaan kaksintamala sanan alkukirjain, esim. k'kor, rotkot, lausutaan kakor. Leijonat olisivat siis j'ja tai miehet d'don." (s. 55, V. Hämeen-Anttilan suomennos vuoden 1946 painokseen).

Owen Shearsin esikoisromaani "Vastarinta" (Otava, 2009) on vaihtoehtohistoriallinen romaani toisesta maailmansodasta. Katastrofiin päättynyt Normandian maihinnousu on kääntänyt sotaonnen päälaelleen: saksalaiset ovat nousseet maihin Englannin etelärannikolla ja aloittavat nyt hitaan mutta varman etenemisen kohti pohjoista.

Pienen walesilaisen laakson naiset saavat eräänä aamuna huomata miehiensä kadonneen kukkuloille, jossa näiden tarkoituksena on jatkaa taistelua miehittäjää vastaan, siitäkin huolimatta että vastarintamiesten elinennusteeksi on annettu vain pari viikkoa maihinnousun alkamisesta.

Epätietoisuuden keskellä elävien naisten on yritettävä jatkaa elämäänsä syrjäisessä laaksossa, raskaita maataloustöitä tehden ja naapuria parhaansa mukaan auttaen. Talven lähestyminen mutkistaa tilannetta entisestään. Mutta kuinka käy kun laaksoon saapuu sotaan kyllästyneen kapteeni Wolframin johtama sotilasosasto? Saksalaisten ja laakson naisten välille syntyy omalaatuinen symbioosi, johon vaikuttavat niin keskenäiset epäluulot kuin ympäröivän maailmanpalon asettamat paineetkin.

Sheers kirjoittaa walesilaisesta laaksosta - omasta kotiseudustaan - ja sen asukkaista kauniisti eikä vaihtoehtohistoriallinen osuuskaan vaikuta epäuskottavalta. Sotatoimien kuvausta odottava tulee todennäköisesti pettymään, sillä kirjassa keskitytään ensisijaisesti kuvaamaan ihmisiä ja heidän tuntemuksiaan sodan, pelon, epätietoisuuden ja puutteen kurimuksessa.

Loppuratkaisu jättää kysymyksiä ilmaan, ja teos saa muutenkin lukijan pohtimaan omia valintojaan vastaavassa tilanteessa.

Ranskalaisen Pierre Pevelin "Kardinaalin miekat" (Gummerus, 2010) on perusidealtaan niin posketon, että siitä on vaikea olla innostumatta. Lohikäärmeitä! Muskettisotureita! Voi pojat, eihän tämä voi olla kuin hyvä...

Lisäksi kirja alkaa kohtauksella, jossa paha velhotar kylpee verellä täytetyssä ammeessa pentagrammin keskellä, mustien kynttilöiden palaessa vieressä. Jehnaa! Lukija on tässä vaiheessa täysin myyty.

Lupaavan alun jälkeen luvassa onkin alamäki, joka osoittautuu pitkäksi ja jyrkäksi. Juoni on sotkuinen, ja ainakin allekirjoittaneen piti toistuvasti selata kirjaa taaksepäin ja tarkastaa kenestä tai mistä oikein olikaan kyse. En myöskään pitänyt opettavaisesta kertojanäänestä, joka alituisesti kuvailee paikkoja tyyliin "vuonna 1633 tällä paikalla ei vielä ollutkaan rakennusta X..."

Suurin mieliharmin aihe romaanissa lienee kuitenkin se, etteivät sen henkilöhahmot herää missään vaiheessa kunnolla eloon: esimerkiksi miekkamiehiä komentava kapteeni La Fargue jää kiinnostavista ominaisuuksistaan huolimatta melko pahviseksi hahmoksi. Dumasin ikimuistoisia muskettisotureita tulee useampaan otteeseen ikävä, etenkin kun kyseiseen suuntaan nostetaan hattua pariin otteeseen. Näyttämöllä piipahtavat muun muassa Rochefort ja Athos -niminen muskettisoturi. Parhaimpina hetkinään kirja on kuitenkin ihan vetävä.

"Kardinaalin miekkoihin" on luvassa jatkoa ainakin parin osan verran ja mene ja tiedä vaikka tahti silloin paranisikin - potentiaaliahan tässä on vaikka minne asti. Historiallisista seikkailuista ja lohikäärmeistä innostuneille suosittelen kuitenkin ennemmin Naomi Novikin mainiota Temeraire-sarjaa.

Philip Reeven "Kävelevät koneet" (Karisto, 2004) maalaa lukijansa silmien eteen huikean maailman, jossa yhden tunnin sota on tuhonnut sivilisaation sellaisena kuin me sen tunnemme ja ihmiskunta elää höyryvoiman liikuttamissa kaupungeissa.

Nuori museoharjoittelija Tom Natsworthy joutuu todistamaan murhayritystä, jonka kohteeksi joutuu hänen idolinsa, historioitsija ja tutkimusmatkailija herra Valentine - ja sen seurauksena hän tempautuu mukaan seikkailuun, jossa roolia näyttelevät muun muassa kiertelevät merirosvot, ihmisen ja koneen välimuodoksi tuomittu raatelukyntinen tappokone Shrike, ilmalaivaansa halki taivaan käskyttävä naiskapteeni Anna Fang ja kostonhimon eteenpäin ajama Hester Shaw, nuori tyttö, jonka kasvot ovat kammottavalla tavalla silpoutuneet.

"Kävelevät koneet" on sarjan ensimmäinen osa, mutta se toimii kyllä myös yksittäisenä romaanina. Seikkailu tempaa mukaansa heti alkumetreiltä lähtien, eikä tahti hidastu missään vaiheessa. Tarina saa paikoitellen aika hurjiakin piireitä. Väkivalta ja kuolema ovat alati läsnä, mikä pudottanee kyllä kaikkein nuorimmat lukijat pois kuvasta, mutta sopii hyvin toivottomaan ja lohduttomaan dystopiaan.

Vaikka perusidea kävelevistä kaupungeistä tuntui alkuunsa vähän hölmöltä, on se kuitenkin yllättävän toimiva. Lisäksi henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja kaikessa epätäydellisyydessään ja kompleksisuudessaan tavattoman rakastettavia ja kiinnostavia, eivätkä näiden kohtalot tunne yhdentekeviltä. Muutamista kirjailijan valinnoista suorastaan järkyttyy...

Kai kirjassa vikojakin on, mutta harvemmin nuortenromaani tekee enää tässä iässä yhtä kovaa vaikutusta kuin nyt. Täydet viisi tähteä.