Matti Karjalainen

Kate McMullanin "Uusi oppilas" (Sanoma Magazines, 2010) aloittaa uuden Lohikäärmeakatemia -kirjasarjan, jonka ensisijainen kohderyhmä löytynee alakoulun pienimmistä oppilaista (kakkoset, kolmoset).

Sarjan päähenkilö on kaksitoistavuotias Wiglaf-poika, joka asuu yhdessä isänsä, äitinsä ja yhdentoista veljensä kanssa pienessä röttelössä. Kun kiertelevä trubaduuri ennustaa, että Wiglafilla on edessään loistava tulevaisuus sankarina, tulee hän pestautuneeksi akatemiaan, josta valmistuu urhoollisten lohikäärmeiden tappajia. Hieman hankalaksi tilanteen tekee kuitenkin se, ettei Wiglaf pysty itse tekemään pahaa kärpäsellekään, mutta siitä huolimatta jonkun pitäisi tehdä selvää ilkestä Gorzil-lohikärmeksestä...

Sarja sisältää ensimmäisen osansa perusteella hyvin perinteisiä ja sinänsä ihan kiinnostavia fantasia-aineksia (taikamiekka, puhuva porsas, erilaisia salaisuuksia ja niin edelleen), mutta jättää ne vähän puolitiehen, eikä turhan lyhyeksi ja pintapuoliseksi jäävä tarina ole kovinkaan ihmeellinen tai hauska, vaikka humoristiseksi kai se on tarkoitettu.

"Olla tahtoisin alla mainingin
tuolla tursaan puutarhassa turvassa [...]
Me tsimmattais, ja gimmat sais
korut koralleista syvyyden
Joka boitsu, giltsi olis ihan et voi piltsi
kun hiffaisivat mestan hyvyyden [...]
Niin se on joo, ei kukaan oo
ees tursaan puutarhassa turvassa
ei edes tursaan puutarhassa turvassa..."
(Freud, Marx, Engels & Jung: Tursaan puutarhassa)

Kat Fallsin "Veden alla" on kohtalaisen onnistunut nuorten scifi-romaani, jossa lähitulevaisuuden maailmaa on kohdannut pahemmanlaatuinen ekokatastrofi; jäävuoret ovat sulaneet ja melkoinen osa maailmaa on jäänyt veden alle. Niinpä pieni osa ihmiskunnasta onkin siirtynyt merenalaisiin siirtokuntiin, joissa he kuvainnollinen hiki hatussa viljelevät merilevää ja kasvattavat tonnikalalaumoja.

Siirtokuntien asukkaiden elämä ei ole muutenkaan järin helppoa, sillä esivalta on kelvotonta ja meret kätkevät syvyyksiinsä ikäviä salaisuuksia, mutta suurinta kauhua herättää kuitenkin Krottiliigaksi kutsuttu lainsuojattomien joukko, joka ei kaihda veritekoja ja jota johtaa kammottava Hämyksi kutsuttu mies. Tähän seikkailuun tempaistaan mukaan 15-vuotias Ty-poika sekä pinnan yläpuolelta saapunut, kadonnutta veljeään etsivä Gemma-tyttö.

Nopealukuisessa ja viihdyttävässä romaanissa teemoja etsitään niin ekoscifin kuin perinteisen western-kuvastonkin puolelta, ihan söpöä rakkaustarinaa unohtamatta. Suositellaan seiskaluokkalaisista ylöspäin.

Suomalaisessa kauhukirjallisuudessa elävät kuolleet eivät ole sanottavammin juhlineet, joten Juri Nummelinin toimittama "Tuhansien zombien maa" iskee tässä suhteessa sopivaan kirjalliseen rakoon.

Nummelin on valikoinut mukaan kaksitoista Suomeen sijoittuvaa zombinovellia. Tasoltaan vaihtelevan kokoelman parasta antia edustavat Johannes Sohlmanin lakoninen esikoisnovelli "Lenkkipolulla" ja Jussi Katajalan ihastuttavan lovecraftilainen "Lemminkäisen kuolema", jonka taustalla loimuavat kansalaissodan liekit. Mike Pohjola ei sen sijaan onnistu kovin hyvin oivaltavan kiantolaisesti nimetyssä mutta terältään ruosteisessa "Limaisenvihreässä viivassa" - ministerin seksiskandaali on aika väsynyt yhteiskunnallisen kritiikin kohde, ja lopun "punchline" on sanalla sanoen hölmö.

Vaikka novellit Suomeen sijoittuvatkin, on useassa niistä nähtävissä ulkomaisten esikuvien vaikutusta -mieleen tulevat ainakin George A. Romeron genreklassikko "Dawn of the Dead" ja Bob Clarkin surumielinen "Painajainen". Romeronkin harjoittama yhteiskuntakriittisyys näkyy novelleissa, kuvaavathan niiden aiheet mm. perheväkivaltaa ja liiallisuuksiin asti menevää poliittista korrektiutta.

Novellikokoelman alusta löytyy myös Nummelinin kirjoittama esipuhe, jossa käsitellään zombeja populaarikulttuurissa.

Kaksitoistavuotiaan Mollyn äiti on uusine miehineen ostanut vanhan kirkon maaseudulta ja niinpä edessä on muutto uuteen asuinympäristöön. Elämä voisi olla mukavaa ja idyllistä, ellei seitsenvuotias sisarpuoli Heather tekisi Mollyn ja hänen veljensä elämästä suoranaista helvettiä. Heather suhtautuu avoimen vihamielisesti uusioperheen muihin jäseniin, ja toivoo pääsevänsä heistä eroon mitä pikimmin.

Edellä kuvattu on kuitenkin pientä siihen verrattuna mikä odottaa kun Heather löytää lähistöltä samanikäisenä kuolleen Helen-tytön haudan. On aivan kuin tyttö keskustelisi jonkun kanssa, ja asiaan ainoana perheenjäsenenä vakavasti suhtautuva Molly saakin pian kuulla sisarpuolensa pahaenteisen uhkauksen: "Odotahan kunnes Helen tulee. Silloin saat katua kaikkea mitä olet tehnyt minulle..."

Mary Downing Hahnin "Kunhan Helen tulee : kummitustarina" on nuortenkirja, joka yliluonnollisten elementtiensä kautta sivuaa myös uusioperheiden sisäisten skismojen, sisaruskateuden, mustasukkaisuuden ja kauan mukana kannetun syyllisyyden kaltaisia teemoja. Nopealukuinen ja parhaimmillaan aidosti hyytävä kummitusromaani ei ole henkilökuvauksensa ja osin epäuskottavien juonenkäänteidensä puolesta aivan täysosuma, mutta puutteistaan huolimatta ajaa asiansa esiteini-ikäisten kauhuromaanina.

Verenhimo : suomalaisia vampyyritarinoita (Teos, 2011) -novellikokoelma sisältää parisenkymmentä kotimaista kertomusta verenimijöistä. Juri Nummelinin toimittamassa teoksessa julkaistujen novellien tekijäjoukkoon lukeutuvat nykykirjailijoistamme mm. Harri István Mäki, Sari Peltoniemi, Johanna Sinisalo. Lisäksi mukaan on otettu muutamia arkistojen aarteita menneiltä vuosikymmeniltä; novellikokoelman vanhin edustaja on Mika "Kristian Korppi" Waltarin Egypti-aiheinen "Muumio" vuodelta 1926.

"Verenhimo" on kokonaisuutena hieman epätasainen, aivan kuten Nummelinin äskettäin toimittama zombi-antologiakin, mutta siitä huolimatta varsin mielenkiintoista luettavaa. Erityisesti varhaisimmat kirjoitukset saattavat nykylukijasta tuntua hieman kömpelöiltä, ovat nekin kiinnostavia ja luullakseni melko harvalle tuttuja alaviitteitä kotimaisen genrekirjallisuuden historiaan.

Vampirismia on kokoelman novelleissa käsitelty monesta näkökulmasta; esimerkiksi Sinisalolla verinen myytti vertautuu työpaikkakiusaamiseen eli edustaa ns. psyykkistä vampirismia. Joukkoon on mahtunut niin scifi- tarinoita, ajankohtaisiin ja yhteiskunnallisiin aiheisiin nojaavia novelleja kuin perinteisempääkin vampyyrikuvastoa.

Jos novellikokoelman kolme parasta kertomusta pitäisi nimetä, niin luultavasti minun valintani olisivat Christine Thorelin "Uhanalaiset", Heikki Nevalan "Juotikkaat" ja Jussi Katajalan "Korpin silmät kaiken näkevät".

Puolalaisen Andrzej Sapkowskin "Viimeinen toivomus" (WSOY, 2010) on toisiinsa enemmän tai vähemmän linkittyviä kertomuksia sisältävä fantasiaromaani noiturin epäkiitollista ammattia harjoittavasta Geraltista, joka ratsastaa paikasta toiseen ja listii erilaisia hirviöitä rahasta. Eräänlainen "Vuokrattava miekka", siis.

Sapkowski kirjoittaa aika perinteisen oloista fantasiaa, jossa miljöö muistuttaa keskiaikaista Itä-Eurooppaa, sankari tarvitsee niin miekkaa kuin magiaakin ja seikkailuun nivoutuu mukaan genren arkkityyppejä: hallitsijoita, velhoja, pappeja, haltijoita ja niin edelleen. Lukija voi rivien välistä löytää myös pieniä viittauksia kansansatuihin, lievää melankoliaa sekä sanailun muodossa ilmenevää huumoria.

Lukiota käyvä Rebecca "Becks" Wolff huomaa eräänä iltana, että hänen ikkunansa alla seisoo vieras muukalainen, jota kohtaan hän tuntee ennenkemätöntä vetoa - ja pienin askelin käy ilmi, että tunne on molemminpuolinen. Kukahan mahtaa olla tämä salaperäinen muukalainen?

Saksalaisen Isabel Abedin "Lucian" (Otava, 2010) uponnee parhaiten niihin lukijoihin, joiden mielestä Stephenie Meyer on maailmankaikkeuden paras kirjailija, ja saksankielisiä arvioita silmäilleenä kirja onkin monen nuoren naisen mielestä todella wunderbar. En ilmeisesti kuulu kohderyhmään, sillä minusta kirja oli kohtalaisen mukaansatempaavan alun jälkeen aika donnerwetter.

"Lucian" jaksaa tosiaan kiinnostaa parisataa ensimmäistä sivua, mutta sitten alkaa homma tökkiä ja teini-iän ohittanut lukija huomaa ajattelevansa, etteikö yliluonnollista rakkaustarinaa tosiaan voi tiivistää kolmeensataan sivuun. Rakkaudessa räydytään, angstia podetaan ja sitä rataa. Hoh hoh hoijaa. Lopussa, tapahtumien siirtyessä Atlanttin toiselle puolelle, homma menee sitten täysin epäuskottavaksi. Suurimmaksi ongelmaksi muodostui kuitenkin se, ettei kirjan kannalta kahden rakastavaisen välille rakennettu este oikein tunnu uskottavalta.

Abedin kunniaksi on sanottava, että hänen sivuhenkilöissään on mukavasti ruutia. Salaperäisen ja tapahtumien kannalta kohtalisen merkittävää roolia englanninopettajan hahmo oli suorastaan kiinnostava.

En tosiaankaan ole kohderyhmää, mutta kirjan voi niputtaa ihan hyvällä omallatunnolla "Mitä lukea Houkutuksen jälkeen" -kategoriaan yhdessä "Väristyksen", "Ilki-ihanan" ja muiden vastaavien nuortenromaanien kanssa.

Kahden ensimmäisen lastenkirjansa perusteella allekirjoittaneen suurimpien suosikkien joukkoon kohonneen Reeta Aarnion "Virvatulen vartijat" jatkaa Liinan, Eetun ja Sirin seikkailuja kotimaisissa fantasiaympyröissä. Lukuvuosi on päättynyt, mutta Liinan mielestä kaikkien aikojen kesälomaa tulee sotkemaan Eetun serkku Jani, jolla tuntuu olevan epämieluisa vaikutus ryhmähenkeen sekä outo viehtymys tulta kohtaan. Lisäksi paikkakunnan koruliike ryöstetään, eivätkä lähiseutujen taikaolennotkaan suostu pysymään aluillaan, vaan mittaa joudutaan ottamaan muun muassa aarrettaan mustasukkaisesti vartioivasta kratista.

"Virvatulen vartijat" soveltuu mainiosti suunnilleen kymmenvuotiaille ja sitä hieman vanhemmille fantasiakirjallisuuden ystäville; mukana on sopivasti jännitystä ja hyviä teemoja, jotka käsittelevät mm. ystävyyttä, mustasukkaisuutta sekä oikean ja väärän käsitteitä. Sormeaheristelevään saarnaamiseen kirjailija ei kuitenkaan sorru. Lisäksi mukana on myös kevyitä ihastumis- ja tykkäämiskuvioita, joista vastaavat Janiin pihkaantuva Siri sekä aikaisemmista osista tuttu tonttu Niruknirun.

Seikkailu etenee jouhevasti, vaikka alussa hieman toistoa ja aikaisempien osien kertausta esiintyykin. En myöskään voi olla mainitsematta miten virkistävältä - ja paradoksaalista kyllä, myös eksottisemmilta - suomalaiskansalliset fantasiaelementit tuntuvatkaan kaiken maailman örkkien ja lohikäärmeiden rinnalla!

asmine Galenornin "Noitanainen" (Pauna Media Group, 2010) aloittaa Toinen todellisuus -sarjan, jota varten kustannustoimittajat ovat lanseeranneet ihkaoman termin "pararomantiikka".

"Noitanainen" kertoo kolmesta sisaruksesta, jotka ovat paitsi puoliksi ihmisiä ja puoliksi yliluonnollisia olentoja (keskinkertainen noita, tuore vampyyri ja naiivi muodonmuuttaja-kissanainen), niin myös Toiseksi Todellisuudeksi kutsutun satumaailman tiedustelupalvelun salaisia agentteja.

Juonesta ei kannata liiemmin sanailla, mutta siihen sisältyy vähän kliseistä amuletinmetsästystä, vaarassa oleva maapallo, japanilaissyntyinen kettuhenki, viittauksia erilaisiin taruihin, hupaisasti nimettyjä demoneja (Lucifer-Luke - oikeasti!) ja kaiken huipentumana hurjan iso lohikäärme.

Seikkailun ja muun touhotuksen ohessa ehditään miettiä ihmissuhteita ja harrastaa tarkoitushakuisesti seksiä erilaisten myyttisten olentojen kanssa, jotka ovat toinen toistaan parempia rakastajia. Treffejä voi solmia vaikka Anonyymien Vampyyrien kokoontumisissa.

Jos "Noitanainen" ei olisi niin älytön kuin se on, ei sitä olisi todennäköisesti pystynyt lukemaan loppuun, mutta nyt se meni sujuvasti camp-hömpän kategoriaan. Suositellaan Sookie Stackhousen ja Mustan tikarin veljeskunnan ystäville, jotka eivät ota lukemistojaan liian vakavasti!

Espanjalaisen Laura Gallego Garcian "Vastarinta" (Bazar, 2010) aloittaa Idhunin kronikat -nimisen fantasiatrilogian. Kirjan takaliepeen mukaan viisitoistavuotiaana sarjan kirjoittamisen aloittanut kirjailija on kotimaassaan tavattoman suosittu ja useaan otteeseen palkittu, ja onpa häntä verrattu jopa J.K. Rowlingiin. Lukijalle kasataan siis jonkin verran ennakko-odotuksia.

No, ainakin minä sain pettyä. "Vastarinta" on ylipitkä, epäloogisia tai ennalta-arvattavia juonenkäänteitä vilisevä fantasiatarina, jossa toiminta- ja seikkailuosiot ovat kömpelösti kirjoitettuja.

Lisäksi romaanin keskiöön nouseva kolmiodraama Victoria-tytön, hyvispoika Jackin ja pahispoika Kirtashin välillä jumittaa pahemmin kuin VR pakkasella. Suuria tunteita ja vihaa on mukamas paljon liikkeellä, mutta nekin tuntuvat ilmenevän lähinnä purkauksina, jossa jompikumpi kilpakosijoista vannoo tappavansa toisen osapuolen kun he seuraavan kerran kohtaavat.

"Vastarinta" olisi voinut toimia paremmin, jos kustannustoimittaja olisi lyhentänyt kirjaa rankalla kädellä.

Viisitoistavuotiaat ystävykset Heta ja Sara saavat käsiinsä ouija-laudan ja tulevat spiritismi-istunnon aikana herättäneeksi henkiin jotakin sellaista, mikä olisi voinut jäädä kutsumatta. Tyhmyydestä sakotetaan sitten kovemmalla kädellä.

Mervi Rissasen "Pimeydestä kutsuttu" on iisalmelaisen kirjailijan pelinavaus. Kirja on täynnä tökeröitä, systemaattisesti toistuvia kielioppivirheitä, joista erityisesti "alkaa juoksemaan" -tyyliset kielen väärinkäytökset saavat lukijan hulluuden partaalle. Luultavasti kemiläisellä pienkustantamolla ei ole minkäänlaista oikolukijaa käytössään.

Jonkun taitavamman - ja kielioppisäännöt hallitsevan - kirjailijan käsittelyssä lopputuloksena olisi voinut olla aidosti kiinnostava nuortenkirja, aihepiirissä kun piilee mukavasti potentiaalia pätevään kauhuromaaniin.