Eija

Kerronnassa on värikästä ja kuvailevaa kielenkäyttöä. Paikoin se tuntuu hieman kliseiseltä, mutta ei häiritsevällä tavalla. Tarina on erittäin sujuvasti seurattava. Kirjan alkupuolisko on vahvasti toiminnan täytteinen, mutta tarinan edetessä syvällisempi sisältö nousee esiin ja kokonaisuus paranee koko ajan.

Sarjan voi halutessaan lopettaa tähän osaan: se saa tyydyttävän päätöksen eikä vaadi muiden osien lukemista, mikä on iso plussa. Koska tämä osa veti niin hyvin, saatan kuitenkin kokeilla myös jatko-osia.

Trilogian viimeinen osa paketoi sarjan hienosti ja oli koko kokonaisuuden paras osa. 

Aiemmissa osissa tutustuttiin henkilöihin ja maailmaan, ja tarina kulkee useiden näkökulmien kautta. Oli ilo huomata, että henkilöhahmot myös kehittyivät sarjan aikana, ja viimeinen kirja toi mukaan uutta mielenkiintoa sen sijaan, että olisi vain pyöritellyt samoja asioita, kuten monissa sarjamuotoisissa teoksissa usein käy. Lukemista riitti pienellä fontilla 830 sivun verran - todellakin koko rahan edestä.

Tässä romaanissa kerronta etenee tarkoituksellisen epäjärjestyksessä. Ensimmäinen puolisko sijoittuu tulevaisuuden maailmaan vuoteen 2119, ja vasta kirjan loppuosassa pureudutaan lähemmin menneisyyden tapahtumiin vuoteen 2014. Tutkijaparin työn kohteena on kuuluisan Francis Blundyn elämä sekä mysteeri, joka liittyy Blundyn runoon “Korona sinulle, Vivien”. Runo oli lahja runoilijan vaimolle Vivienille tämän syntymäpäivänä. Tutkijoiden työ nojaa vahvasti runon tulkintaan, mutta vähitellen käy selväksi, ettei heidän käsityksensä sen merkityksestä ja taustasta ole aivan niin selvä kuin he olettavat. Kun menneisyyden kerrokset avautuvat, syntymäpäiväillallisen todellinen asetelma osoittautuu monisyisemmäksi kuin heidän tutkimuksensa antaa ymmärtää.

Kirja on scifiä siinä mielessä, että 2100‑luvun maailma on kokenut ydinsodan ja ympäristökatastrofin. Silti teos ei kuvaa selviytymistaistelua, vaan yhteiskuntaa, jossa kulttuuri ja historia ovat edelleen merkityksellisiä ja tutkimisen arvoisia.

Tämä oli ensimmäinen lukemani McEwanin teos. Kirjoitus on sinänsä moitteetonta, mutta koin tarinan melko raskaaksi — ehkä aihe ei vain jaksanut kiinnostaa tarpeeksi. 

Tarinaa kerrotaan vuoroin menneessä ja nykyhetkessä. Palokylän yhteiskuntarakenne poikkeaa muun maailman normeista: siellä naiset ovat isokokoisia, vahvoja ja kunnioitettuja. Niin on myös kirjan päähenkilö Peija — pelkkää lihasta, voimaa ja viisautta — johon koko kylä tukeutuu ja luottaa. 

Kylä on eristäytynyt ja ulkopuolisia vieroksuva, eikä sen väki mielellään vieraile Gamlakarleby stadissa, vaikka välillä on pakko, sillä kylä ei ole täysin omavarainen. Palokylän naiset lähetettiin sotaan miesten sijasta. Kirjan yliluonnollinen sisältö liittyy Peijan paluuseen sodasta.

Tarina on paikoin jopa hauska. Kirja on luokiteltu kauhuksi, mutta kauhu toimii lähinnä mausteena eikä hallitse kokonaisuutta.

Aika pitkään sai odotella, milloin se kauhu oikein alkaa. Kirjassa on paljon pohjustusta – muusasta ja mytologiasta keskustelua illanistujaisissa taiteilijasuvun tilalla, mikä oli välillä puuduttavaakin. Juoni alkoi vetämään vasta puolenvälin hujakoilla.

Tarina pääsi ihon alle lapseen kohdistuvan uhan kautta. Uhrin puolesta tuntuva pelko syntyy siitä, että lukija tietää enemmän kuin uhri itse. Henkilökuvaus on onnistunutta: esimerkiksi äidin ja erityisen vilkkaan lapsen välinen kommunikointi on luontevaa, ja lapsen naiivius sekä täydellinen ymmärtämättömyys tilanteen vaarasta tuntuvat uskottavilta.

Myös tarinan pahis on kuvattu epätyypillisesti. Hänen mielenterveyden ongelmansa eivät synny tyhjästä, vaan juontuvat menneisyydestä ja perheestä, jossa pahuus ja kauhu olivat arkea — ja juuri tämä tausta tekee kuvauksesta riipaisevan.

Lyhyt tarina tempaisi täysin mukaansa ja oli tosi jännittävä.

Alkupuoliskossa tarinaa kerrotaan epäjärjestyksessä: ensin kuvataan kohtaus ja vasta sen jälkeen selitetään, miten tilanteeseen päädyttiin. En ole aiemmin Kingiltä huomannut tällaista kerrontatapaa, eikä se tässä teoksessa erityisesti toiminut minulle. Tyyli teki juonenkuljetuksesta tarpeettoman sekavaa.

Huomionarvoista on myös se, että kirjassa toistetaan useita Kingille tyypillisiä elementtejä, joita on nähty jo moneen kertaan — esimerkiksi kiihkouskovaiset pahisten joukossa. Olisin kaivannut tarinaan omaperäisempää ja ennennäkemätöntä otetta.

Teos on perusjännäri ilman yliluonnollisia elementtejä, toisin kuin sarjaan liittyvä Ulkopuolinen, eikä siinä ole kauhuksi luokiteltavaa sisältöä kuten kirjassa Holly. Tämä ei sinänsä ole negatiivinen asia. Pidin paljon Mersumies-trilogian ensimmäisestä osasta Mersumies, joka ei sekään kuulu kauhun piiriin.

Kirja on yhdistelmä kuvakirjaa ja novellia. Kirja on rujoudessaan hieno kun mikä. Rikkinäiset lelu figuurit ja tienposkien mainokset kuvituksessa lisäävät sekä karua tunnelmaa että korostavat hyvin amerikkalaisuutta - tuhoutuneen Amerikan läpi kun tässä matkaa käydään.

Kirja on spekulatiiviseen kehykseen sijoittuva tarina selviytymisestä ja yksinäisyydestä. Yhteiskunnasta eristyminen antaa päähenkilölle uudenlaisen näkökulman elämään. Yksinäisyys ilman lajitoverien seuraa on vuoroin siunaus, vuoroin taakka. Empatia ja huolenpito kohdistuvat eläimiin, mikä teki tarinasta itselleni samaistuttavan.

Kerronta etenee rauhallisesti arjen askareiden ja päähenkilön sisäisten pohdintojen kautta. Tälle tarinalle se riittää.

Vuoteen 2466 sijoittuva kertomus vakuutti heti alussa omaperäisellä otteellaan. Tarina on kiinnostava ja tempaa mukaansa, mutta vauhti kiihtyy edetessään omaan makuuni hieman liikaa, jolloin kirjan erinomainen alku menettää osan terästään. Juoni muuttuu vähitellen tavanomaisemmaksi kissa–hiiri‑asetelmaksi, jossa pahis ja hyvis ottavat mittaa toisistaan, ja mukaan nousee myös odotettuja rakkauskuvioita. 

Loppupuoliskoa olisi voinut tiivistää. Silti kokonaisuus – erityisesti tarinan ideat – nostaa teoksen niiden parhaiden korimaisten scifi‑kirjojen joukkoon, joita olen lukenut.

Tapahtumat sijoittuvat 1930 luvulle. Tuntuu, että oltaisi vielä kauempana menneessä, koska hylkeenpyytäjä seurue tuntui aika takapajuiselta porukalta.

En pitänyt hylkeenpyynti kohtauksista ja niihin liittyvistä turhasta eläimille aiheutetuista kärsimyksistä ja sen kuvailusta. Mutta kai sekin tarinan osa oli kestettävä kokonaisuutta silmällä pitäen. Kohtauksissa tuli selkeästi ilmi henkilöiden luonne, joka pohjusti kertomusta sen edetessä.

Sitä vastoin pidin kirjan luomasta painostavasta tunnelmasta, karusta matkasta, missä henkilöiden välit eivät olleet ihan kunnossa sekä hienovaraisen aavemaisen yliluonnollisuuden mukanaolosta.

Kirjassa on peruskatastrofi juoni ja sen kuvailussa ei ole mitään mitä ei ennen olisi koettu ja luettu. Kuvataan ihmisten käyttäytymistä tilanteessa, jossa infrastruktuuri romahtaa. Kun ei ole sähköä, moni asia käy mahdottomaksi kaupunki olosuhteissa. Ongelmia viemäröinnissä ja juomaveden saannissa. Kauppajärjestelmät romahtavat. Tuoreruoka ja lääkkeiden saanti loppuu jne. Kaikesta tästä seuraa mellakointi ja ryöstely.

Aluksi tuntui, että henkilöitä on liikaa. Nopeasti käytiin alkuasetelmaa läpi ja alku olikin melko pitkäveteistä ja hahmot tuntuivat keskiverto ihmistä tyhmemmiltä.

En tiedä onko syy alkutekstissä vai käännöksessä, kun kirjoitus tuntui välillä kömpelölle. Kuitenkaan en sano, että kirja olisi huono kokonaisuudessaan, mutta jotain omaperäisempää pitäisi olla, että viitsisin jatkoihin tarttua.