Eija

Tarina oli todentuntuinen sillä tapahtumat sijoittuvat naapurimaahan ja maailmanmenossa on vahvasti esillä nykymaailman ilmiöitä. Ilmastokriisi on kuitenkin edennyt jo nykypäivää pidemmälle. Ilman kuumuutta kuvataan niin, että sen ahdistavuuden tuntee. 

Kerronta on makuuni hieman liian hidasta ja ihmissuhde kuviot eivät ole myöskään ominta kiinnostuksen aiheitani. En pitänyt näkökulmahahmoista, tietty pinnallisuus esiintyi ainakin parissa yksilössä. Kerronnassa nykytilanne vaihtuu takaumaksi ja takaisin lennosta, mutta tarina on silti hyvin seurattava.

Kirja on yleisvaikutelmaltaan aika lämminhenkinen, vaikka synkempääkin sisältöä löytyy. Kirjassa käytetään muiden kirjojen hahmoja ja juonen palasia hyväksi. Tarinassa viitataan kirjailijoihin, heidän kirjoihinsa ja hahmoihin sekä erilaisiin satuihin. Ray Bradburyn Paha saapuu portin taa on yksi sellainen kirja, joka sai huomiota. Ihan mukava luettava, vaikka ainakin alussa olisi voinut hieman tiivistää.

Tarinan näyttämönä on uniikin luonnon ja eläimistön omaava Galápagos saaret. Luonnonvalinta onkin merkittävä osa tarinan kulkua. Luonnonvalinta ja sattuma muovaavat sen minkälainen elämä ja ihminen on miljoonan vuoden päästä. Tapahtumien kulussa toisen epäonni on toisen onni ja selviytymisedellytys.

Tarina on Vonnegutille tyypillinen mustalla huumorilla höystetty satiiri. Huumorista huolimatta koin poukkoilevan ja rönsyilevän juonen raskaanpuoleiseksi seurata.

Minä kertojasta on tullut somejulkkis löydettyään ensimmäisenä kaverinsa kanssa avaruudesta kotoisin olevan patsaan. Patsas nimettiin Carliksi. He julkaisivat Carl ilmiöistä videoita You Tubeen. Seurasi rikastuminen, haastatteluja ja tv esiintymisiä. Seuraavaksi oli sitten kirjan tekemisen vuoro.

Alku oli tosi epäkiinnostavaa ja olisin jättänyt kesken ilman lukuhaasteen ”velvoitetta”. Tubettaminen, somejulkisuus ja vastaava nykymaailman hömpötys kun ei kiinnosta yhtään. Kirjan huumorikin oli epähauskaa. Onneksi juoni hieman parani edetessään, vaikka päähenkilö oli yhtä rasittava alusta loppuun.

Erittäin hienosti rakennettu epälineaarisesti kulkeva tarina. Henkilöt ovat aidon tuntuisia ja heidän elämiensä ja kohtaloidensa sivuaminen toisiinsa oli oivallisesti kerrottu. Tarina veti puoleensa niin, että olisi tehnyt mieli lukea tarina yhdellä rupeamalla. Lukiessa oli todella kiinnostunut miten tarinan langanpäät kytkeytyvät yhteen ja miten tarina päättyy.

Tämä elokuvasta tehty kirjaversio oli kömpelö. Ainakin tarinan alku oli sekavasti kerrottu ja suomentajan sanavalinnat ja lauserakenteet oli kummallisia ihan huvittavuuteen asti. Häiritsevää, kun tuli kiinnitettyä liikaa huomiota kömpelöön kirjoitukseen, jolloin itse tarinan seuraaminen kärsi. Ei se tarinan juonikaan ollut kovin kummoinen.

Tarinoissa on suomalaisesta kansanperinteestä kotoisin olevaa uskomusta vainajista, jotka pääsevät palaamaan eri keinoin takaisin elämään. Kalman väki lienee lähtökohtana tarinoiden Puolieläville. Hitonhauta niminen paikka on myös olemassa Keski-Suomessa. Kokoelman tarinoilla on yhtenäinen linja samaan mytologiaan. Tarinat vetivät hyvin puoleensa. Suosikkini tarinoista oli lapsihahmoihin keskittyvä Metsäorpo.

Tarinan alku oli tylsänpuoleinen ja kerronta tuntui jäykältä. Ennen puoltaväliä tarina alkoi käymään kuitenkin vetävämmäksi. Tarinan uskottavuus oli nyt mitä oli, mutta lopulta ihan viihdyttävää luettavaa, kun pääsi ensin vauhtiin.

Sarja oli kokonaisuudessaan varsin hyvä. Tämä viimeinen osa oli makuuni vähiten vetävä, vaikka oli siinäkin hetkensä ja toki niputti tapahtumat päätökseen.

Minulla on kaksijakoiset fiilikset kirjasta. Tarina ja kerrontahan on hyvä, mutta tämä ei oikein ollut minua varten kuitenkaan. Alku veti itselläni tosi hyvin, mutta ilmeisesti väsyin kohtuullisen raskaaseen tarinankuljetukseen, jossa tarinaa ei kerrota aikajärjestyksessä ja lukeminen vaatii kautta linjan tarkkaavaisuutta, jotta tarinasta saa kaiken irti. Raskaalla en tarkoita sitä, etteikö teksti olisi sujuvaa ja ihan nopealukuistakin.

Kokoelmassa on 7 kauhutarinaa, jotka on kirjoitettu vuosina 2011 -2014. Monissa kertomuksissa käytetään puhetyylistä kerrontaa ja aaveet ovat tarinoissa hyvin edustettuina. Omaan makuuni kokonaisuus jäi melko keskinkertaiseksi.

Ehkä paras Andy Weirin kolmesta tähän mennessä suomennetuista romaaneista. Pidin Weirille tutusta kevyestä huumorista ja etenkin empaattisuudesta, mikä tässä kirjassa oli vahvasti mukana.