Wicked-Willie

Tykkäsin tästä ensimmäisellä lukukerralla sen verran, että annoin arvosanaksi 8. Nyt toisen lukukerran jälkeen tiputin arvosanan seiskaan, eli on ihan kelpo teos edelleenkin.

Miljöö on ankeaa, enemmän tai vähemmän. Ehkä vielä hiukan enemmän olisi voinut kuvailla tulevaisuuden näkymiä, vaikka tarinaa kuljetettiinkin hienosti keksityissä paikoissa. Toimintaa oli riittävästi, kekseliäs juoni eteni reippaasti ja pääosin uskottavastikin. Isoimman miinuksen romaani saa henkilöhahmoistaan: päähenkilö Uno Louner on kuvattu hyvin ja hahmolla on ihan taustaa ja syvyyttäkin, mutta loput henkilöt ovat melko latteita. Sotaveteraanien keskustelutyyli on järjestään niin Suomi-äijää, että se alkoi jo häiritsemään.

Kritiikistä huolimatta ehdottomasti lukemisen arvoinen teos!

Tarinat on kirjoitettu 70-luvulla, mutta lajityyppi kestää aikaa erinomaisesti. Eri kirjailijoiden tekemiä lyhyitä, mukavan mutkattomia miekka & magia -kertomuksia, joiden pääosissa olevat hahmot ja tapahtumapaikat ovat samoja kirjoittajasta riippumatta. Hieno konsepti, harmi ettei näitä ole suomennettu enempää kuin tämä ensimmäinen osa.

Poliittinen trilleri, joka ei mielestäni kuuluisi Risingshadowiin. Tapahtumat sijoittuvat Suomeen, ja ns. scifiä edustavat ainoastaan kuvitteellinen poliittinen tilanne ja henkilöt. Tämä tiputti yhden tähden arviossani.

Juoni tarjoaa käänteitä vähän liiankin paljon ja välillä lipsahdetaan epäuskottavankin puolelle. Loppuhuipennuksen paikkeilla mieleen nousivat vanhat Bondit ja SMERSHin suuruudenhullut pahikset. Myös kirjailijan tapa pihdata yllätysten paljastamista alkoi ärsyttämään, varsinkin kun osan kykeni jo arvaamaan.

Jos tykkäät poliittisista, suurimmalta osaltaan uskottavista trillereistä, niin tämä on hyvä valinta. Jos taas haluat lukea "oikeaa" spefiä, niin ehkä kannattaa kokeilla jotain muuta.

Sekavan ensimmäisen osan jälkeen odotukset eivät olleet järin korkealla kun aloin lukemaan 'Hallintaa'. Tarina alkoi kuitenkin varsin mukavasti eri näkökulmasta kuin aiempi osa, liittyen siihen kuitenkin selvästi. Valitettavasti edellistä osaa vaivannut sekavuus oli läsnä tässäkin osassa. Onneksi tällä kertaa henkilöhahmot olivat suuremmassa roolissa, mutta tuntui kuin kaikki hahmot olisivat olleet suurimman osan ajasta jollain lailla huumehoureiden läpi kuvattuja.

Kerronnan edetessä edellistä tarinaa saatiin vedettyä mukaan, mutta varsinaisia ahaa-elämyksiä ei tarjoiltu. Loppua kohden juoni tiivistyi mukavasti antaen vielä innostusta tarttua sarjan viimeiseen osaan. Tosin kahden ensimmäisen osan huuruisuus ei varsinaisesti anna toivoa viimeisen kirjan tyylin muuttumisesta.

Kirjasta jäi jotenkin irrallinen ja sekava vaikutelma. Välillä kone yskähteli jo lupaavasti käyntiin lähtöä enteillen, mutta sitten tarina taas lässähti. Punaista lankaa ei oikein tahtonut löytyä, vaan juoni pompahteli aiheesta toiseen saamatta oikein kunnon otetta mistään. Potentiaalia X-alueessa kyllä tuntuu olevan vaikka mihin, harmi ettei siitä saatu kuin pari kolme rippusta sovitettua tarinaan.

En ole vielä lukenut trilogian kahta muuta teosta, toivottavasti kokonaisuus kuroo tarinan tiukempaan pakettiin.

Kuuntelin tuossa taannoin Tähtivaeltajan kolmannen podcastin, jossa käsiteltiin perusfantasiaa. Vaikka R.A. Salvatoreen suhtaudutaan usen hiukan vähätellen ja naureskellen, niin juuri perusfantasiaa hän tuottaa oikein hyvin. Sitä edustaa tämäkin kirja, joka avaa Keihäänkantajan tarun.

Tarina kulkee ehkä hiukan liiankin nopeasti eteenpäin juonen edetessä melko kaavamaisesti. Dialogi on toisinaan aika lapsellista ja taistelukohtauksien kuvaukset ovat piinallisen epäuskottavaa luettavaa. Yksinkertaisessa juonessa on kuitenkin oma viehätyksensä ja aika useasti kirjan tapahtumat onnistuvat naurattamaan huumorillaan. Tätä voisi hyvin verrata Dungeons & Dragons -leffaan, niin hyvässä kuin pahassakin.

Kirjalta ei kannata odottaa kovin syvällistä sisältöä, mutta viihdyttävää tarinaa kylläkin. 

Nova Swing lupasi paljon, mutta antoi vähän. Tapahtumamiljöö oli kiehtova, mutta kirjailija ei hyödyntänyt sitä juuri ollenkaan. Henkilöt jäivät pinnallisiksi ja enemmän tai vähemmän sekopäisen oloisiksi.

Juoni on sekava ja varsinainen punainen lanka tuntuu puuttuvan tyystin. Kertomus poukkoilee milloin missäkin ja takakansitekstin asioita sivutaan oikeastaan hyvin vähän.

Kaiken kaikkiaan tämä oli heikko esitys, jopa vitosen kirjaksi.

Morgan Blood suitsutti ylistystä, mutta itse en tykännyt kirjasta.

Kokonaisuutena kirja oli sekava, pilviveikot varmasti tykkäisivät unen ja valveen välillä polveilevasta, päämäärättömästä kerronnasta. Tarinan sisällä olevassa tarinassa olevan tarinan seuraaminen alkoi jossain vaiheessa tuntumaan tylsältä, kun kirjan varsinainen juoni ei edennyt ollenkaan.

Kuvaukset Kairosta olivat hienoja, samoin tykkäsin kuvituksesta. En ole itämaisten kulttuurien asiantuntija, joten en tiedä oliko kirjailija pistänyt omiaan tapahtumakuvauksissa, mutta ainakin ne tuntuivat vakuuttavilta mikä lienee pääasia.

Kolmen euron hankintahinta ei aivan ylittänyt kipukynnystä, kun kyseessä on kuitenkin ulkoasultaan kaunis ja hyväkuntoinen kirja... Yhtään enempää en olisi tuosta valmis nyt maksamaan.

Hyvin kirjoitettu, mukaansa tempaava scifi-tarina. Paikka paikoin Isomäki ajautuu hiukan pitkäpiimäisiin filosofisiin pohdintoihin, jotka tuntuvat jotenkin päälle liimatuilta koko romaania ajatellen.

Erityisesti avaruudessa tapahtuvan toiminnan kuvaus on ollut joka lukukerralla miellyttävää ja realistisen tuntuista. Avaruudessa toimitaan fysiikan lakien mukaan, kuten kunnon scifiin kuuluukin.

Loppuratkaisu on hiukan laimea, mutta tarjoaa siten lukijalle mahdollisuuden omiin pohdintoihinsa aiheesta.