Taru Väyrynen

Varhaisnuoruuteni kauhuelämys! Hyytävää jännitystä varsinkin sellaiselle, joka pelkää koiria, ja tehoa riittää muutenkin. Hyvin kirjoitettu, ehjä tarina, ja sherlockholmesmainen ratkaisu, jossa palaset asettuvat paikoilleen. (Tehoaa muuten uudelleen luettunakin, vaikka jo tietää loppuratkaisun. Kauhutunnelma on luotu niin tiiviiksi.)

Hyvin piirrettyä ja hauskaa sarjakuvaa, jossa on sekä huumoria että draamaa. Siis Tinttiä parhaimmillaan.

Tämä on Tinttiä parhaimmillaan, hyvin kerrottua ja hyvin piirrettyä. Varsinkin Milou avaruuspuvussaan on todella vaikuttava.

Minulla oli tämä kirja lapsena. En pitänyt sen huumoria hauskana eikä kirja ollut mielestäni kovin hyvä, mutta luin sitäkin, sillä luettavaa oli aina tarjolla liian vähän. Vasta aikuisena opin ymmärtämään kirjan lempeää hymyilyä ihmisten heikkouksille. Vika ei varmaan ollut kirjassa vaan minussa, olin lapsena melkoinen tosikko, mutta on myös niin, että kaikki aikuisen mielestä hauska ei ole sitä lapsen mielestä.

Ihana kirja, jota luin usein lapselleni, ja jonka runoja minä ja luultavasti hänkin yhä osaamme ulkoa. Tove Janssonin tapaan tarinassa on syvyyttä ja symboliikkaa, mutta runon käännös ei vastaa alkukielistä silloinkaan, kun käännös on sinänsä hyvä, niin kuin tässä.

Tämä oli ensimmäinen muumikirja, jonka luin. Olin nuori aikuinen silloin, enkä tiedä miksi tartuin tähän, mutta viehätyin kovasti. Symboliikassa on syvyyttä aivan riittävästi askarruttamaan aikuistakin ja herättämään oivalluksia. Myöhemmin luin kirjaa tyttärelleni ja myös hän viehättyi siitä niin että se kuului hänen rakkaimpiin kirjoihinsa. Lapsenlapselleni luin Taikatalven tarinoita sarjakuviksi siirrettyinä, kun hän oli kaksivuotias, ja huomasin hänen niiden vaikutuksesta leikkivän jäätyneen oravan elvyttelyä.

Korppien kestit kärsii hiukan siitä, että juoni leviää kovin laajalle, ja yhteen sitovia aineksia on vähän. Mutta tavallaan tällaisen teoksen arvosteleminen erillisenä on epäoikeudenmukaista, sehän on osa suurempaa kokonaisuutta, josta tähän mennessä vasta alku on hahmottunut.

Tämä on Burroughsin Mars-sarjan aloittaneen trilogian päätösosa. (Tarkoitus oli siis aluksi, että sarja ei enää jatkuisi.) Tässä taistelijasankari saa suurimman voittonsa vapauttamalla ihmiset uskonnollisista ennakkoluuloistaan ja johtamalla Marsin eri rodut keskinäiseen sopuun.

Burroughs kirjoittaa sujuvaa viihdettä, jonka pohjana on myytti taistelijasankarista. Tämän kirjan erityisansio on, että se kuvaa ihmisten uskonnollisia luuloja sellaisella kriittisyydellä, joka sai minut noin kymmenvuotiaana oivaltamaan sekä uskontojen vallan ihmismieliin että niihin sisältyvän mahdollisuuden houkutella, pelotella ja alistaa ihmisiä. Kirjassa kuvataan myös kauniisti mahdollisuutta ystävystyä, vaikka kuulutaan hyvin erilaiseen ihmislajiin, kuten John Carter ja vihreä kuusiraajainen Tars Tarkas.

Burroughs kirjoittaa sujuvaa ja vauhdikasta tekstiä, joka pohjautuu ikiaikaiseen myyttiin taistelijasankarista. Muistan tämän kirjan ja sen jatko-osat lapsuuteni suurena lukuelämyksenä, mutta olen myös myöhemmin tehnyt yleisen kirjallisuustieteen lisensiaatintutkimuksen Mars-sarjan aloittavasta trilogiasta. Hyvän viihteen tavoin kirja kuvaa ihmisen (lähinnä miehen) päiväunia, mutta ne ovat hyvän ja oikeudenmukaisuutta puolustavan miehen päiväunia, joihin tytön ja naisenkin on helppo eläytyä.

Platonin Valtion voisi tietenkin ajatella utopiakirjallisuutena, mutta kyllä sekin on filosofista pohdintaa, ei kertomakirjallisuutta. Se on kuitenkin aika hauska luettava alkaen siitä, kuinka valtion perustamista pohtiva joukko osuu koolle, kaikkine sanailuineen jo ennen kuin päästään varsinaiseen aiheeseen. Platonia luettaessa on muistettava, että hän on hyvin leikkisä. Monet ryppyotsaisina lukevat eivät huomaa sitä, ja hänestä tehdään tulkintoja varsin löyhin perustein. Kannattaa tutustua itse! Tämä Platonin teos ei ole aloittelijallekaan vaikea, ja ennakkoluulottomasti lukien voi kumota monia Platonista esitettyjä vääriä käsityksiä. Niin, ja mukana on kuuluisa luolavertaus! Ainakin se kannattaa etsiä ja lukea.

Näitä pidetään Platonin myöhäistuotantoon kuuluvina, ja niissä esitetyt kertomukset elävöittävät filosofisia periaatteita. Antamani arvosana on siis filosofille, fantasiakirjailija Platon ei ole eikä pyri olemaan. Kirja on täällä ilmeisesti siksi, että siinä on keskeneräiseksi jäänyt Kritias, jossa esitetään kuuluisaksi tullut kertomus Atlantiksesta. Sehän on sitten poikinut monta fantasiakirjaa.