Dyn

Jännittävä ja viihdyttävä dekkari, joka tempaisee mukaansa! Enkeleillä ei mässäillä liikaa, mikä on minusta vain hyvä asia - kirja toimisi ihan ilman suurempia yliluonnollisia elementtejäkin. Tukholman historiaan viittaavat pätkät olivat hyvin viihdyttäviä.

Koko arvosteluni ilmestynee Tähtivaeltajassa 2/2012.

Jyrki Vainosen "Lasin läpi" saa suurimman plussansa siitä, että se on novelleista koostuva kirja, ei kokoelma hajanaisia novelleja. Näillä teksteillä on yhteinen teema, tekemistä toistensa kanssa, niissä häiritsevät ja viihdyttävät melko pitkälle samat asiat. Kukin novelli on kirjoitettu valaisemaan omalla tahollaan Vainosen painottamia seikkoja: yksinäisyyttä, outoutta maailmasta, jopa jonkinlaista perverssiä elämän koomisuutta.

Ensimmäinen novelli lupaa paljon. Toinen on hyvä. Kolmannessa lössähtää, ja neljännen jälkeen jo huokaisee helpotuksesta, ettei näitä kuitenkaan ole niin kovin montaa. Loppua kohden tasapaksuuteen turtuu. Tietyssä mielessä novellit ovat niin samanlaisia, että toisen etu heijastuu heti toisen puutteeksi.

Kuten takakannen mainostekstitkin lupaavat, Vainosen kertojanääni on omaperäinen. Tekstien ideat ovat erittäin mielenkiintoisia ja luovia, ja nostavat jo sinällään arvion kolmeen tähteen. Tietty surrealistisuus, melkein-fantasia, toimii hyvin ilmaisukeinona. Eikä se kotimaisuuskaan koskaan ole miinukseksi.

Suosittelen kaikille niille, jotka tykkäävät lyhyistä, selkeistä ja silti todella oudoista teksteistä, mutta eivät kuitenkaan mistään liian oudosta. Kansitaide on kaunis, joten myös vihreän värin ystäville. ;)

Sanoisinko heti alkuun, että älyttömän mielenkiintoinen kirja. Koska tällä myös on olevinaan jonkinlainen kulttimaine, luettujen kirjojen joukossa se on oikein itseoikeutetulla paikallaan. Eikä suotta. Puoltaisin kirjan lukemista kaikille (kaunokirjallisen)yleissivistyksen ystäville ja niille, joiden aikatauluista ei löydy tilaa isolle tiiliskivelle, mutta haluavat silti lukea laadukkaan ja viihdyttävän kirjan.

Kauheaksi, pelottavaksi tai ahdistavaksi tätä ei voi sanoa. Tosin mieltä kutkuttaa ajatella, miltä tämä on tuntunut vuoden 1886 lukijasta... Kirja on ajatuksiltaan kutkuttava, omaleimaisella tavallaan hiukan hurja ja yksinkertaisesti kannattava teos lukea.

Mutta huomio, vain brittikirjallisuuden ystäville. Aikakausi ja kotimaa paistavat läpi kuin akvaariota katsoisi.

"Varjoissa vaeltaja" on jo hiukan kokonaisempi ja eheämpi tarinana kuin sarjan ykkösosa. Jotain pohjoisen maailman mystisyydestä ehkä menetetään, kun maisemat ovat jo käyneet tutummiksi, mutta henkilöistä saadaan enemmän irti ja tarina pääsee varsinaisesti kunnolla vauhtiin. Ennen kaikkea kirja on oikeasti kutkuttavan jännä. Kolmatta osaa odottelee tämän jälkeen vesi kielellä.

"Metsän henget" on pelottavampi kuin sarjan ensimmäinen osa "Alkumetsä", syväluotaavampi kuin muut lukemani Holdstockin kirjat ja ehdottomasti niistä ahdistavin. Miten niin monista aivan viattoman oloisista asioista voi saada irti jotain niin selkäpiitä kylmäävää?

Joka tapauksessa kirja on yksinkertaisen loistava. Sen lumo ei piile "Alkumetsän" tavoin kielen yhdistyneessä tieteellisyydessä ja myyttisyydessä. Nyt mennään syvemmälle nimenomaan jälkimmäiseksi mainittuun. Kirja on hyvin vangitseva, ja ehkä siinä yksi pelottavimmista piirteistä: teos käsittelee aihepiireiltä jotain niin inhimillistä ja ihmisluontoon kuuluvaa, että vaikka se suorastaan etoo, kirjaa ei voi jättää kesken.

Suosittelen kylmänväreistä huolimatta - tai ehkä juuri niiden takia. Itse ainakin pidin teoksen aihepiirejä mielettömän kiehtovina.

"Sysilouhien sukua" on melko omanlaisensa tapaus suomalaisen fantasian piirissä. Sitä väitetään kovasti lastenkirjaksi, mutta se tarjoaa varmasti kokemuksellisia hetkiä aivan kaiken ikäisille.

Kirjan suurimpia vahvuuksia on omaperäinen, systemaattiseksi koottu fantasiamaailma - josta huomio, arvon kanssalukijani, ei suinkaan ole kerrottu kerralla kaikkea mahdollista. Paljon mielenkiintoa kutkuttavaa jää vielä peittoon seuraavien osien varalle. Talviset maisemat aiheuttavat vilunväreitä ja ikikliseeksi nousseista lohikäärmeistä saadaan kerrankin jotain sykähdyttävämpää irti.

Mukana pyörii yksi symppisjääkarhu, mielenkiintoisia taikuuden muotoja ja hyviksiä, joista ei oikein tiedä, ovatko he sittenkään niin hyviä tyyppejä. Suosittelen.

Herkullista, viihdyttävää perusfantasiaa. Mausteita löytyy sopivasti ja juuri sellaisista kohdista, jotka tekevät tarinan sujuvaksi, nautittavaksi lukukokemukseksi. Williamsille melkeinpä tyypilliseen tapaan yksityiskohtia ja taustatietoja piisaa, mikä minunlaiselleni pilkunviilaajalle on tietenkin aina ilo.

Joistakin oudoista ristiriidoista annan miinusta, mutta värikkäät - ja kerrankin jotain muuta kuin ennalta arvattavat - henkilöhahmot keräävät paikkaavat plussat. Toivottavasti tarina jatkuu yhtä mielenkiintoisena, eikä sorru esimerkiksi ylenpalttiseen pituuteen tai tapahtumien venyttelyyn.

"Tigana" kokonaisuudessaan on mukavaa perusfantasiaa, jonka voi skaalalla millä hyvänsä asettaa hiukan keskitason yläpuolelle. Siksi se kannattaa lukea - ei kirjan itsensä takia niinkään, sillä ei se sentään niin erikoinen ole, vaan siksi että on olemassa paljon sitä huonompia kirjoja.

Suomennetun teoksen jakaminen kahteen osaan tuntuu järjettömältä (ok, ei niinkään jos tässä pystyisi katsemaan kustantajan pankkitilejä), ja voisin väittää, että tällainen osittelu jopa haittaa lukemista. Sitä alkaa etsimään 'omia' piirteitä osista, jotka todellisuudessa ovat vain kahdessa palassa painettu yksi kirja. Kun tarina on näinkin pitkä, ajoittain jopa puuduttava, osien välissä on yllättävän helppo lopettaa lukeminen.

Tarinassa, mutta ennen kaikkea maailmassa, on paljon hyviä ideoita. Tekstiä lukee mielikseen; joskus on syötävä sitä leipääkin leivonnaisten ohella. Tämä on ehdottomasti leipää, oikein tukevaa ja ravitsevaa sellaista. Ja jyviä päällä.

Kun on lukenut 1800-luvun ranskalaisten kirjailijoiden kuvauksia 1600-luvun hovielämästä, McIntyren vastaava kuvaus on suoraan sanottuna laimeaa. Kyllä "Aurinko ja kuu" esittelee laajalti etikettia ja käyttäytymissääntöjä, mutta miksei kirjailija huomioi niitä henkilöidensä käytöksessä?

Kirjassa on kiehtovia aiheita ja kerronta etenee mukavasti. Teksti on 'helppoa luettavaa', välipala raskaamman kirjallisuuden lomassa. Silti se ajoittain tuntuu junnaavan liiankin kanssa paikallaan. Entäpä päähenkilö... ketä kiinnostaa lukea useampi sata sivua tytöstä, joka on kaikessa täydellinen, kaiken osaava, ihana, kaunis, salaperäinen, sievä, sankarillinen...?

Viihdyttävää ollakseen viihdettä. Plussaa siitä, että turhaa ajatustyötä teos ei lukijaltaan edellytä.

"Orjattaresi" on oikea taidonnäyte siitä, mitä kaikkea kerronnalla voi saa aikaan. Atwood avaa tapahtumia hyvin, hyvin tihaasti, pala kerrallaan, jopa tuskastuttavalla tavalla lainkaan selittämättä. Asioita vain tulee - lukijan tehtävä on muodostaa niistä kokonaiskuva, päättää, mikä on totta, mikä kunkin kuvitelmaa, mikä propagandaa, mikä muistelmaa, mikä unta ja mikä todellisia tapahtumia. Eikä tässä kaikki: kirja itsessään osaa vielä keikauttaa itsensä päälaelleen. Muistakaa lukea viimeinen luku, mutta ehdottomasti vasta viimeiseksi! Sen jälkeen lukekaa kirja uudelleen, alusta asti. Näin saatte rikkaimman annin.

Kirjassa piilee todellinen Koukku. Tarinaa on mahdoton jättää kesken, kirjaa huomaa pian kantavansa mukanaan ruokapöytäänkin. Kirjan kuvaamassa maailmassa on jotain pahasti vialla. Mitä se on? Kirja ei vastaa, ainakaan heti. Tarina alkaa keskeltä. Vai alkaako? Mitä tapahtui aiemmin? Miksi näin tapahtui? Kuka on kuka? Mikä on mikä?

Ihastuttavaa, rikasta, kauhistuttavaa, tenhoavaa, mukanaan vievää, pelottavaa, todellista, koskettavaa. Loistava kirja.

Otetaan vanha kunnon fantasiatarina nuoresta sankarista ja suuresta vaarasta (plus kylän poltosta ja vanhasta, kaiken pelastavasta taikuudesta), sijoitetaan se kissamaailmaan ja lopputulos on... itse asiassa yllättävän hyvä. "Varjak Käpälän" pelastaa sen syvään juurtunut kissamaisuus, ei niinkään itse tarina. Tiettyä aforisminomaisuuttakin on ripaus mukana, plussaa siitä.

Kuvitus on suorastaan mahtavaa, samoin tekstin asettelu kuvien lomaan. Karkeilla, yksinkertaisen oloisilla viivoilla luodaan ihastuttavaa kissafantasiaa.

Kirja on mukavan muotoinen pidellä käsissä; ensimmäinen pitkään aikaan, joka ei sängyllä luettuna aiheuta niska- ja käsivarsisärkyä. Jumalattoman suuresta fontista joku saataa ehkä pitää, itse pääduin lukemaan teosta puolen metrin päästä. Vaikutelmaksi jäi, että vähän liian lyhyeksi kirjoitettu tarina on yritetty pukea mahdollisimman suuren kirjan muotoon. Pienempi fontti ja enemmän kuvia, kiitos!

"Univieraiden kivi" on tyttöfantsun ystävien kirja, jossa suurimmaksi ongelmaksi muodostuu se, että lukijaa pidetään jokseenkin tyhmänä. Kaikki, viimeistäkin yksityiskohtaa myöten, tuodaan esiin syvällisten pohdiskelujen ja lukuisten näkökulmahenkilön vaihdosten kautta. Kirjan lopputulos ei ole muuta kuin ennalta-arvattava.

Tietyllä tavalla maailmassa on jotain omaakin, mikä ei tee teoksesta aivan ö-tason kirjaa. Kuitenkaan tuskin muille kuin alakouluikäiselle, juuri fantasiaan hurahtaneille tytöille kirja ei tarjoa ihmeempiä elämyksiä. Ja heitäkin kohtaan teos saattaa osoittaa jonkinlaista halveksuntaa helppoudellaan.

Seikkailuhenkisyydestä kohtuullista plussaa.