Aarni

Jääskeläisen novellikokoelma Taivaalta pudonnut eläintarha on sikäli tyypillinen lajinsa edustaja, että taso vaihtelee, paljonkin, mutta jokaikinen novelli helposti on tunnistettavissa nimenomaan Jääskeläisen kirjoittamaksi. Tyylillisesti liikutaan maagisen realismin, scifin ja fantasian seutuvilla ja novellit ovat kautta linjan muotokelpoja ja sujuvasti kirjoitettuja.

Vahvimmillaan kokoelma on novelleissa Kummitustalo, rakettitehtaankatu 1 ja Missä junat kääntyvät, mutta on oireellista että jälkimmäinen on melkein ainoa, jota koskaan Jääskeläisen novelleista mainitaan. Hienoista ideoista huolimatta useaa muuta vaivaa liika pitkitys, lukijan vieraannuttaminen tarpeettoman kauas ja erityisesti se, että novellista toiseen toistuu sama henkilögalleria, ikään kuin Jääskeläinen ei osaisi kirjoittaa kuin noin kolme eri henkilöhahmoa. Alkuperäisessä ilmestymismuodossa, silloin tällöin pienlehdissä julkaistuna, tämä ei liene haitannut, mutta yhteen koottuna tällainen yksipuolisuus häiritsee pahasti. Siirappista romanssia ja lapsikuvausta pusketaan vuorotellen ja tuntuu että ainoa muuttuja ovat hahmojen nimet.

Huomionarvoista on myös se, että Jääskeläistä tuntuu paitsi hänen julkisen esiintymisensä, myös Esipuhe-novellin perusteella riepovan se, ettei hän saa mielestään ansaitsemaansa huomiota ja myyntilukuja ja joutuu vieläpä karsinoiduksi johonkin lajityyppiin. Narsistisia, mutta silti työssään onnistuneita taiteilijoita on ollut maailman sivu, mutta Jääskeläisen Esipuheessa suorittama kotimaisen spefi-skenen päälle paskantaminen menee mauttomuuden puolelle ja olisi saanut jäädä tekemättä, ellei sitten tarkoitus ole ollut nimenomaan ärsyttää.

Kaiken kaikkiaan lukukokemus kääntyi selvästi positiivisen puolelle, mutta on vaikea olla ajattelematta hukattua potentiaalia, kun itsessään aivan hyvät novellit kaatuvat yhteen koottuna yksipuolisuuteen, joka olisi korjattavissa ja luultavasti jäänyt syntymättä, jos kirja olisi alkujaankin kirjoitettu yhdeksi teokseksi eikä koottu täysin erillisistä novelleista.

Aaveet on osa projektiani palata pikkuhiljaa kauhukirjallisuuden pariin luettuani lähemmäs vuosikymmenen aivan muuta. Koontz itse ymmärtääkseni harmittelee Aaveiden menestystä, koska profiloitui sen myötä kauhukirjailijaksi, vaikka hän itse kokee omaksi genrekseen jännityksen.

Ei ole varsinaisesti ihme, jos Aaveet on aikoinaan myynyt tolkuttomasti, sen verran hyvää siinä on. Erityisen vahva on romaanin alkupuoli, jolla tunnelmaa ja juonta rakennellaan kiitettävän pitkään ja fyysisen väkivallan osa pysyy marginaalisena. Loppupäässä Koontz kuitenkin sortuu kauhulle ilmeisesti tyypilliseen Ghostbusters-henkiseen toimintapläjäykseen ja ellei aivan onnelliseen, niin ainakin toiveikkaaseen loppuun. Kauhukirjallisuuden arvioinnissa nimenomaan kauhukirjallisuutena on itselleni ollut merkittävä kriteeri se, jääkö vielä lukemisen jälkeen mieleen kummittelemaan tunne, että maailmassa voisi sittenkin olla jotain perustavalla tavalla pielessä tai ihmisen eettisen ymmärryksen tuolla puolen. Aaveiden tapauksessa näin ei käynyt, vaan kirjan sulkemisen jälkeen tarina pysyi turvallisesti kansien välissä.

Koontzille on kuitenkin ehdottomasti annettava kiitosta sekä maltista pantata sitä, mistä lopulta on kyse, satoja sivuja että esitellä lukijalle anomalioita, joissa on selvästi jokin vialla, vaikkei alkupäässä oikein osaa sanoa, mikä. Kirjan päähirviö on tuttu ja nähty, mutta siihenkin Koontz saa tieteellishenkisen spekulaation kautta mukaan tuoreutta. Samalla teoksen ongelma on kuitenkin loppupäässä ilmenevä liika alleviivaus hirviön suhteen sekä paperinohuet henkilöhahmot, jotka ovat kuin keskinkertaisesta teinikauhuelokuvasta. Nimenomaan henkilöhahmojen syventäminen olisi voinut nostaa Aaveet aivan uuteen ulottuvuuteen, mutta valitettavasti tällä kertaa hyvät ovat kaikin puolin hyviä ja pahat niin pahoja että minulle lukijana tuli välillä tunne että kyse on parodiasta – Koontzin jenkkikristilliseen ihmiskuvaan tämä varmasti sopii, muttei hyvän romaanin ainekseksi.

Suomennokseen suhtauduin hyvin kaksijakoisesti: toisaalta se oli enimmäkseen sujuvaa ja kaunista suomea, mutta säännöllisesti tuli vastaan suoraan englannista käännettyjä sanontoja, joista tuli tunne että kääntäjä on työskennellyt sanakirja kädessä ilman käytännön ymmärrystä englannin kielestä. Esimerkiksi valinta suomentaa ”save our asses” muotoon ”pelastaa pyllymme” ilmentää paitsi puutteellista suomen kielen keinojen tuntemusta, myös turhaa sievistelyä, ja antaa lähinnä koomisen vaikutelman – ei lainkaan toivottavaa kauhuromaanissa.

Eli ihan okei kirja, mutta kannattaa ehkä valita jotain muuta ellei ole nimenomaan kauhuharrastaja.

Aiempi kokemukseni Dan Simmonsista ulottuu Hyperion-sarjaan ja Ilium/Olympos-duologiaan, joten oli kiinnostavaa nähdä, olisiko hänellä annettavaa tieteiskirjallisuuden ulkopuolella. Kyllä olisi. Simmonsin esikoisromaani Kalin laulu on niin sujuvasti ja tyylitajuisesti kirjoitettu ja rakenteeltaan harkittu, ettei lainkaan ihmetytä että vain muutamaa vuotta myöhemmin Hyperionissa mentiin jo todella kunnianhimoisissa sfääreissä.

Alussa väläytetyn amerikkalaisen kirjallisuuslehden toimituksen arjen jälkeen päälle puskee välittömästi hyvin elävältä tuntuvaa Intia-kuvausta. Kirjan Intia on länsimaiselle rationaaliselle mielenlaadulle vieras, ahdistava ja hallitsematon paikka. Päähenkilö, runoilija ja parin kirjallisuuslehden avustaja Robert Luczak tempautuu heti öiseen Kalkuttaan saavuttuaan siellä vallitsevaan mielipuolisuuden ja väkivallan uhan ilmapiiriin. Kirjan jännite syntyykin pitkälti tästä länsimaisen ja intialaisen kulttuurin välille esitetystä perustavasta erosta – Luczak on vieraassa maassa kielitaidottomana ja vailla sellaista kulttuurista kompetenssia, joka auttaisi häntä suunnistamaan iljettävältä näyttävien tapojen ja epäluotettavalta tuntuvien ihmisten keskellä. Hänen kokemuksiaan Kalkutassa hallitsee painostava tunne siitä, että jokin on vialla, ja sivistyksen häivähdyksiä nähdään vain harvakseltaan päiväsaikaan sekä komisario Singhin hahmossa.

Tällaisessa paikalliskuvauksessa on helppo nähdä yhteyksiä vaikkapa kauhun suurnimeen H. P. Lovecraftiin, jonka teoksissa länsimainen sivistys näyttäytyi samaan tapaan uutena, ohuena ja helposti murtuvana, ja sen takana päilyi maailmankaikkeuden välinpitämätön tai länsimaalaisen kannalta jopa vihamielinen perusluonne. Vaikka Lovecraft-tyyppistä juonikuviota ei Kalin laulussa nähdä, Luczak ei kuitenkaan palaa Kalkutasta turvallisesti entiseen elämäänsä vaan näkee maailman uudessa valossa, mutta tästäkin huolimatta elämä jatkuu.

Kauhukirjallisuuteen sopivasta metafyysisestä perustasta huolimatta Kalin laulu ei aiheuttanut minussa niitä väristyksiä, joita kauhulta haen, vaan oli pelkästään hyvää kirjallisuutta. Teos olisi saattanut olla pelottavampaa luettavaa, jos kuolemankultit olisivat itselleni vieraampi asia tai mikäli minulla olisi omia lapsia. Tässä voidaankin erottaa samankaltainen keino tuoda tarinaan jännitettä vanhemmuuteen liittyviä pelkoja käsittelemällä kuin Simmonsin myöhemmässä Hyperion-romaaniin sisältyvässä Oppineen tarinassa. Jälkimmäisessä se oli kuitenkin toteutettu sikäli onnistuneemmin, että minun oli helpompi samastua isän suhteeseen aikuiseksi kasvavaan tyttäreensä kuin koko Kalin laulun ajan seitsenkuukautisena pysyvään, käytännössä kommunikointikyvyttömään ja persoonattomaan lihamyttyyn, kaikella kunnioituksella jokaista tätä lukevaa vauvaa kohtaan.

Vaikka kyseessä on Simmonsin esikoisteos, kirjan tunnistaa Simmonsiksi muustakin kuin edellisestä. Hyperionin ja Iliumin tapaan myös Kalin laulussa runoudella on keskeinen osa ja todellisiakin runoilijoita on hyödynnetty miellyttävästi. Tässä tapauksessa ei kuitenkaan ole kyse mainittujen tieteisromaanien kaltaisesta intertekstuaalisuuden ilotulituksesta, mikä on hyvä paitsi vaihtelun vuoksi, myös siksi ettei kyseinen keino ala tuntua sirkustemppuilulta. Simmons jättää myös hienostuneesti puhkiselittämisen sikseen ja lukijalle spekuloitavaa – esimerkiksi yliluonnollisia elementtejä voi olla mukana tai sitten ei, eivätkä eri juonilankojen yhteydet toisiinsa ole yksiselitteisiä.

Hieno kirja.

Boris Hurtan toimittama Lovecraft-tribuuttiantologia Kultainen naamio on monipuolinen ja epätasainen paketti. Kirjan ulkoasun ja takakansitekstin luomien mielikuvien pohjalta odotin vakavahenkistä Lovecraft-tribuuttia – siis sellaista joka pyrkisi oikeasti olemaan kauhua eikä vain kierrättämään Lovecraftin tunnetuimpia elementtejä ja olentoja. Suurimmaksi osaksi sainkin mitä odotin, ainakin tavallaan.

Useimmista novelleista välittyy aito pyrkimys kirjoittaa hyvä kauhutarina, mutta kun tehdään varta vasten pastisseja, alkuperäisestä asiasta paljastuu uusiakin vahvuuksia. Kultaisen naamion novelleissa myytos-hirviöitä tuntuu hyppivän esiin vähän joka nurkan takaa ja ilman kovin pitkää kehittelyä, mihin verrattuna Lovecraftin kärsivällisyys ja varsinaisten myytos-novellien lopulta maltillinen osuus koko tuotannosta tuntuvat paitsi tyylikkäältä myös kauhun luomisen kannalta paljon toimivammalta ratkaisulta. Pidempi mitta olisi todennäköisesti syventänyt ja parantanut useampaakin novelleista.

Samalla tuntuu, etteivät kaikki kirjoittajat ole aivan saaneet koppia siitä, kuinka voimaton ja heitteillä ihminen Lovecraftin maailmankaikkeudessa on: kun moderni ihminen parissakin tarinassa valjastaa myytos-hirviöt palvelemaan omia tarpeitaan ja parissa muussa ne peitotaan toimintaelokuvamaisen helposti, alkaa koko kokoelma asettua enemmän osaksi populaarikulttuurin laimentamaa pehmolelu-Cthulhu-kuvastoa kuin Lovecraftin novellien henkeä ja kauhukirjallisuutta. Kuitenkin myös parodisella otteella on saatu aikaan hieno novelli, Johanna Sinisalon Me vakuutamme sinut, vaikkei se olekaan sitä mitä tältä kokoelmalta hain ja toivoin.

Esipuheessa oikean myytoksen ja parodian välille selvän eron tekevä S. Albert Kivinen vastaa ehdottomaan parhaimmistoon kuuluvasta Maan höngästä, joka pysyttelee hyvän maun rajoissa ja riittävän utuisena, vaikka siihenkin on monen muun novellin tapaan ollut jostain syystä pakko pistää mukaan ”PHN'GLUI M'GLNAFH CTHULHU R'LYEH W'GAHNAGL”, joka kärsii melkoisesta inflaatiosta kun niin moni kirjoittaja on kokenut tarpeelliseksi sijoittaa sen novelliinsa. Joka tapauksessa Kivisen novelli on mainio ja hengeltään lovecraftilainen, vastaavia lukisi mieluusti enemmänkin. Muita huippukohtia ovat Kari Nenosen Poeta kanavoiva lyhyt Ravintola sekä Sauli Santikon vanhaa ajankuvaa tyylikkäästi henkivä Rajamaa. Vastapainoksi mukaan mahtuu myös muutoin ansiokkaan Boris Hurtan harjoitelmamainen Tulvavuoksen jumalat, joka olisi saanut jäädä pöytälaatikkoon.

Muutama novelli viittaa Lovecraftin lisäksi myös ristiin toisiinsa, mikä on hauska ja kokoelmaa yhteen sitova ratkaisu. Kaiken kaikkiaan kyseessä on melko onnistunut antologia, jos onnistuu sysäämään mielestään Lovecraftin, jonka henkeä ei löydy kuin muutamasta novellista, kauhua vielä vähemmän. Näin 22 vuotta Kultaisen naamion julkaisun jälkeen olisi edelleen täyttämättä paikka kotimaiselle antologialle, joka kunnioittaa Lovecraftin perintöä riittävän vähäeleisesti ja kauhu, eivät sikamageet monsterit, edellä.

Pasi Ilmari Jääskeläisen toiseen romaaniin tarttui mielenkiinnolla, maaginen realismi tosielämästä tutussa, mutta kirjallisuudessa harvinaisessa miljöössä ei ole huono lähtökohta. Kirjan spekulatiivinen aines ei tunnu puhkikulutetulta ja lomittuu kauniisti realistisen maailman sekaan. Jääskeläinen kirjoittaa ammattilaisen ottein, töksähtelemättä ja valitsemassaan tyylissä pysyen.

Kaikesta hyvästä huolimatta Harjukaupungin salakäytävät sai minut tuntemaan, että luen jollekin ihan muulle kuin itselleni suunnattua kirjaa. Stereotyyppinen Jääskeläisen lukija voisi olla jonkinlainen itseään syvällisenä ja taiteellisena pitävä runotyttö, joka halveksii "juntteja". Teos on kuin mittatilaustyö tuollaista yleisöä varten. Positiivisena puolena Jääskeläisen muualla osoittama taipumus imelyyteen ei tässä kirjassa pääse valloilleen, mutta mustavalkoiset henkilöhahmot viestivät ankean elitistisestä maailmankuvasta. Hidas alku korostaa päähenkilö Olli Suomisen elämän harmaata arkisuutta. Tavallinen työpaikka, tavallinen vapaa-aika, tavallinen vaimo ja tavallinen lapsi. Erityisesti vaimo hahmottuu suorastaan jalkaan kahlehdittuna pallona – hän on kiinnostunut arjen pyörittämisestä, ei syvemmin ymmärrä miestään ja on vailla taiteellista mielenlaatua, tuoden mieleen enemmän zombien kuin elävän ihmisen. Ollin elämä kuitenkin muuttuu, kun kuvioihin astuu lapsuuden ajoilta tuttu, ah-niin-ihana runotyttö, joka tempaa Ollin arkisesta vankilasta villin romanttiseen seikkailuun. Ei, Harjukaupungin salakäytäviä ei ole kirjoitettu satiiriksi, vaan Jääskeläinen on ilmeisen vakavissaan.

Teoksen juoni pysyy hyvin kasassa eikä tarpeettomai rönsyjä ole, mutta sen sijaan toiseksi suureksi ongelmaksi nousee liika alleviivaus: kun on jo päivänselvää, mistä kaikessa oikein onkaan kyse, seuraa kymmeniä sivuja lisää vihjailua ja lopulta kaikki vielä sanotaan suoraan, jottei mitään varmasti jää epäselväksi. Puhkiselittäminen ei vielä ole kovin paha juttu, mutta Jääskeläinen onnistuu sen kautta tekemään selväksi, että pitää lukijaa sanalla sanottuna tyhmänä.

Harjukaupungin salakäytävistä tuskin on kirjoitettu mainitsematta vaihtoehtoisia loppuja, enkä minäkään tee poikkeusta. Ratkaisu on innovatiivinen, mutta toinen lopuista tuntuu siltä, että se on mukana vain, jotta kahden loppuratkaisun idea saataisiin toteutettua. Päähenkilö ei toimi linjassa aiempien 350 sivun kanssa ja mahdollisesti koskettavaksi tarkoitettu päätös tuntuu lähinnä lattealta. En paljasta kummasta lopusta puhun, mutta se toinen, kirjan lopusta löytyvästä webbiosoitteesta löytynyt, on minulle ehdottomasti se "oikea" loppuratkaisu.

Vioistaan huolimatta kirja oli sujuvaa luettavaa ja oikein asennoitumalla sekä silmiä siristämällä näyttää "ihan hyvältä", joten en tämän kokemuksen pohjalta voi vielä tuomita Jääskeläistä, vaan suuntaan tulevaisuudessa jonkin muun hänen teoksensa pariin ja toivon että Harjukaupungin salakäytävien ongelmat ovat teos- eivätkä kirjailijakohtaisia.

Scifi-klassikko, josta ei jäänyt itselleni juurikaan käteen. Nivenin päätarkoitus on esitellä iso tyhmä objekti eli rengasmaailma, sekä siinä sivussa pari muukalaislajia ynnä teknologista ideaa. Rengasmaailma itsessään on kieltämättä mittasuhteiltaan vaikuttava, muttei yksinään kanna kokonaisen romaanin mittaa, varsinkaan enää 2000-luvulla kun paljon villimmätkin visiot ovat peruskauraa.

Perustaltaan Rengasmaailma on perinteinen pulp-henkinen seikkailukertomus, jossa henkilöhahmojen tielle vyörytetään tapahtumia, mutta hahmoista puuttuu kaikki syvyys ja juonesta imu: en muista lukemisen aikana hetkeäkään välittäneeni siitä, mihin ollaan menossa. Kieli on mitäänsanomatonta, ajaa asiansa mutta ei Rengasmaailmaa kukaan sen vuoksi lue, joskin pientä läpänheittoa Iain M. Banksin tyyliin löytyy. Ja se naiskuvaus on juuri niin ohutta kuin aina sanotaan.

Kirja jättää ainakin yhden kutkuttavan kysymyksen auki jatko-osia varten avoimeksi, mutta tämän teoksen perusteella se saa minulle jäädäkin auki.