Jussi

Seitsemän kuningaskunnan ritari muodostuu kolmesta pienoisromaanista, jotka ovat alun perin ilmestyneet vuosina 1998–2010. Hienoa, että ne ovat lopultakin saatavilla myös suomalaisille lukijoille. Dunk ja Egg ovat olleet pitkään osa Tulen ja jään laulun maailmaa, sillä Puskaritari julkaistiin Valtaistuinpelin ja Kuninkaiden koitoksen välissä. Kokoelman lopussa Dunkin ja Eggin tarina ei saa päätöstä, ja Martinin tarkoituksena onkin kirjoittaa useita tarinoita lisää kaksikon seikkailuista, aina Suvisalin tragediaan saakka.

Seitsemän kuningaskunnan ritari on kirjoitettu samalla tyylillä kuin Tulen ja jään laulun varsinaiset osat. Erona on vain se, että nyt näkökulma pysyy koko ajan samana. Jotkut ovat sitä mieltä, että Dunk ja Egg -tarinat ovat parasta Westerosiin sijoittuvaa fiktiota, jota Martin on koskaan kirjoittanut. Itse en ajattele samoin. Annoin kokoelmalle arvosanaksi neljä ja puoli tähteä, kun Tulen ja jään laulun varsinaiset osat ansaitsevat täydet viisi. Nautin enemmän pääsarjan eeppisestä otteesta. Toisaalta on kiva lukea myös tällaisia pienemmän mittakaavan kertomuksia.

Seitsemän kuningaskunnan ritari sisältää alukielellä Gary Giannin laajan mustavalkokuvituksen, jota katselisi mieluusti myös suomennoksesta.

Kuninkaiden viimeinen keino oli selkeästi Ensimmäinen laki -trilogian paras osa. En vielä ensimmäinen kirjan jälkeen arvannut, että tarinan päätöksestä tulee näin hyvä. Sotimista ja suuria taisteluja löytyi nyt paljon, mieleeni jäivät erityisesti pari todella rajua Veriysi-kohtausta. Vaikutteita näihin oli taidettu ottaa Michael Moorcockin Elricin riehumisesta Myrskyntuoja-miekkansa kanssa.

Sarjan lopetus oli kuin märkä rätti vasten kasvoja perinteisen eeppisen fantasian ystäville. Sodastakin kirjailija poisti kaiken sankarillisuuden. Yllättävien paljastusten ja viimeisten lukujen jälkeen oli mahdoton sanoa, ketkä olivat "hyviä" tai "pahoja". Bayaz oli aivan jotain muuta kuin Belgarath-kopio, ja hänen puheensa antoivat uuden merkityksen trilogian nimelle.

Kuninkaiden viimeisessä keinossa Jezalin kehitys jatkui, ja pidin yllättävän paljon hänen näkökulmaosuuksistaan. Myös Logenista paljastui uusia puolia, jotka syvensivät hahmoa, vaikkeivät myönteisessä merkityksessä...

Vaikka trilogia on ohi, niin seikkailut Ensimmäisen lain maailmassa jatkuvat. Toivottavasti seuraavatkin kirjat saadaan suomeksi, sillä meno vain paranee.

Paimenen kruunu on heikoin kaikista Kiekkomaailma-romaaneista ja ansaitsee arvosanaksi vain kolme ja puoli tähteä. Teoksen ongelmana on sen jääminen keskeneräiseksi Terry Pratchettin terveydentilan heikennyttyä. Kyllähän kirjassa lopetus on, mutta siitä jäi pois paljon sisältöä, jota Pratchett ei ehtinyt lisätä. Esimerkiksi tärkeä kohtaus Muori Säävirkkuun liittyen. Monin kohdin tuntui siltä, kuin lukisi juonirunkoa eikä varsinaista tekstiä.

Jos kirjailijan terveys olisi kestänyt ja hän olisi pystynyt viimeistelemään Paimenen kruunun kunnolla, olisi teos varmasti ollut laadukas, sillä tarinassa ei ole mitään vikaa. Kirjan paras osuus on ensimmäiset luvut. Niistä löytyy yllättävä ja tunteisiin vahvasti iskevä käänne, joka spoilataan surutta suomennoksen takakansitekstissä. Alkupuoli on myös valmiimman tuntuinen kuin loput kirjasta. Olen Kiekkomaailman suuri fani, mutta sille tosiasialle ei voi mitään, että Paimenen kruunu jää keskeneräisyytensä takia vajavaiseksi lopetukseksi sarjalle. Kirjailijan sairastuminen näkyi toki jo edellisessä Kiekkomaailma-romaanissa Täyttä höyryä, mutta se oli paljon onnistuneempi teos.

Neil Gaimanin mukaan Pratchett ei olisi halunnut, että Paimenen kruunu julkaistaan nykyisessä muodossaan. Mutta loppujen lopuksi minusta on kuitenkin hyvä juttu, että kirjan pääsi lukemaan. Jo pelkästään sen alkupuolen traagisen tapahtuman takia.

Toisin kuin monille muille, minulle Odininlapsi oli pettymys. Odotin varmaan liikaa, sillä kommentit Risingshadow'ssa olivat kehuvia, käyttäjäkeskiarvo kokea tietokannassa ja kirja sai myös Tähtifantasia-ehdokkuuden. Ei romaani kuitenkaan huono ollut, se ansaitsee kolme tähteä, ja Pettersen osasi kirjoittaa ihan sujuvasti.

Ongelmana oli se, ettei Odininlapsi "sytyttänyt" missään vaiheessa, vaan jäi ns. OK-tasolle. Hahmot, maailma ja juoni olivat minusta kaikki kohtalaisia, mutta en innostunut yhdestäkään kirjan osa-alueesta. Tapahtumat oli myös helppo arvata ennakkoon, esimerkiksi Näkijään liittyvän paljastuksen tajusin jo romaanin alkupuolella. Tykkään paksuista kirjoista, mutta Odinlapsessa oli pituutta aivan liikaa tapahtumiin nähden: yli 600 sivua kovakantisena.

En aio lukea Odininlapsen jatko-osia.

Kuten odotinkin, oli Niistäjä hyvä kirja. Se ei kuitenkaan lukeudu sarjan parhaisiin osiin eikä pärjännyt edelliselle Kiekkomaailma-romaanille FC Akateemisille. Teoksen ideana oli, että Sam Vimes lähtee vastahakoisesti lomalle maaseudulle perheensä kanssa ja törmää heti vakaviin rikoksiin. Niistäjässä esitellään Jane Austenin tutuksi tekemää maalaisaateliston elämää, ja hiidet ovat merkittävässä osassa juonessa. Kirja ei sovi uusille lukijoille, sillä aiempiin tapahtumiin on reilusti viittauksia.

Onneksi Niistäjä oli edellistä Vimes-romaania Muks!:ia parempi. Asiassa auttoi se, että Vimes ei ottanut mukaan kartanolleen muita kaupunginvartioston jäseniä. Näin tarina ei mennyt liikaa vanhan toistamiseksi ja siinä tutustuttiin moniin uusiin hahmoihin. Vanhoista henkilöistä Vimesin palvelijaa Willikinsiä syvennettiin mukavasti, kuten myös Sybil-vaimoa. Tykkäsin siitä, että Vimesistä on sarjan edetessä  tullut yksi Kiekkomaailman vaikutusvaltaisimmista ihmisistä, jonka nimi tunnetaan kaikkialla.

Vain puoliksi kuningas on heikoin Abercrombielta lukemani kirja, ja ansaitsee arvosanaksi "vain" kolme ja puoli tähteä. Teos tuntuu jonkinlaiselta kevytversiolta kirjailijan aiemmista romaaneista. Ei minusta Puoliksi kuninkaan perusteella olisi tullut Abercrombien fania.

Toisaalta Abercrombie kertoi halunneensa kirjoittaa jotain erilaista, joka sopii myös nuoremmille lukijoille. En siis voi syyttää häntä siitä, että teos on tyyliltään erilainen kuin aiemmat, kun tämä juuri oli kirjailijan tarkoituksena. Ja jos joku ei tykännyt Ensimmäisestä laista, voi Vain puoliksi kuningas iskeä. Voittihan romaani Locus-palkinnon.

Vaikka kirja luokitellaan fantasiaksi, ei siinä ole mitään taikuutta tai yliluonnollista. Lukija jää pohtimaan, varsinkin kartan perusteella, kuinka Särkyneen meren maailma liittyy meidän maailmaamme.

Pitkä sota on minusta parempi kuin Pitkä Maa. Kirjan juoni on onnistuneempi ja rakenne toimivampi. Jos joitakin ihmetyttivät edellisessä osassa esitellyt useat näkökulmahahmot, tulee näiden merkitys tarinassa nyt selkeämmäksi. Pidin erityisesti siitä, että Pitkää Maata partioiva ja ongelmia ratkova zeppeliinilaivue toi vahvasti mieleen Star Trekin Tähtilaivaston. Kirjan hahmot tajusivat itsekin asian.

Sellaiset ihmiset, jotka lukevat scifiä vain ideoiden takia, saattavat pettyä Pitkään sotaan. Pitkän Maan konsepti esiteltiin sarjan ensimmäisessä osassa, eikä siihen tuoda nyt mitään uutta.