Sini

Velhonuoret-sarja on ehtinyt kolmanteen osaansa. Korkeinta velhoutta ei ole nimestään huolimatta ole puhtaasti fantasiaa, vaan muistuttaa enemmänkin tieteiskirjallisuutta. Pääosaan nousee Nitan pikkusisko Dairine, joka myös vannoo Velhojen Valan, hieman ajattelemattomasti. Hän saa uuden mallisen Velhojen Käsikirjan, sen tietokoneversion ja päättää kokeilla sitä ensimmäiseksi avaruusmatkailuun ja katoaa jäljettömiin. Matkallaan hän joutuu tulikokeeseensa, jossa hänen velhonkykynsä punnitaan ja joka on aina vaarallinen nuorelle, vaikkakin erittäin vahvalle, velholle. Nita ja Kit lähtevät etsimään häntä, voidakseen auttaa.

Apua Dairine tarvitsisikin, sillä hän ei ole ehtinyt opiskella sitäkään vertaa kuin Nita ja Kit ennen tulikoettaan. Onneksi Dairine paljastuu teinineroksi, joka on nopeaoppinen ja jolle koneiden käyttö on helppoa. Mutta tulikokeessa jokainen velhokokelas on yksin, vaikka apu ennättäisikin paikalle ajoissa. Paljastamatta liikaa on vaikea kertoa mitään kirjan lopusta, mutta varsin pohdiskelevana ja filosofisena se on paikoin aika vaikea ymmärtää. Lukuvauhtia pitää ehdottomasti hidastaa ja ajatella. Koska sitä ennen tarina on kulkenut henkeäsalpaavaa vauhtia planeetalta toiselle ja mitä kummallisimpia elämän muotoja esitellen, se on vaikeaa. Edellisessä Velhonuoret-kirjassa oli sama ongelma.

Edellisessä kirjassa aloitettu Nitan perheen esittely jatkuu tässä kirjassa, kun velhouden paljastetaan periytyvän hänen isänsä suvusta, vaikkei perinteisellä taikuudella ole tässä kirjassa juuri sijaa. Siinä missä Nita ja Kit suorittavat taikansa loitsujen, kuvioiden ja esineiden avulla (tosin tarkkojen laskelmien jälkeen) Dairinen Velhojen Käsikirja on tietokone, jonka avulla taikojen tekeminen ainakin vaikuttaa huomattavasti yksinkertaisemmalta. Kone kyselee tarvittavat asiat, eikä niitä tarvitse itse laskeskella. Minulle tuo ainakin sopisi huomattavasti paremmin! Tietokoneversio tuntui kovin tutunoloiselta ja ihmettelin, miten se onkin kestänyt ajan hammasta noin hyvin – alkuperäisteos on sentään kirjoitettu 1990. ”Onhan se velhojen tietokone,” mietin, ennen kuin muistin Duanen Star Trek –taustan, hän on kirjoittanut useita Trek-novelleja. Sen jälkeen kone mielestäni puhuikin Majel Barrettin äänellä. Tähtien sota –faneille löytyy myös hupia tästä kirjasta, sillä Dairine halusi päästä taistelemaan Darth Vaderin kanssa. Sen sijaan vastaan asettuukin tutusti Yksinäinen Voima.

Toivottavasti seuraavassa kirjassa olisi joku muu vastustaja kuin Yksinäisen Voima, vaihteeksi, vaikka toivo taitaa olla turha – velhot ovat vannoneet taistelevansa juuri Yksinäistä Voimaa ja sen eri olomuotoja vastaan. Se, että myös Dairinesta on tullut velho, ja jopa vahvempi kuin Nitasta, lupailisi kiintoisia sisarussuhteiden selvittelyjä myöhempiin osiin. Edelleen Duanen kirjoja voi suositella: huumoria ja kiperiä paikkoja on sopivasti, eikä lopusta todellakaan selviä ajattelematta. Mikäli WSOY jatkaa näiden kääntämistä, saamme nauttia vielä pitkään Velhonuorten vaiheista – englanniksi on ilmestynyt kahdeksan osaa.

Ensimmäiseksi Rajalla-kirjasta huomaa sen kannen. Kuten alkuperäisessä englanninkielisessäkin, etukansi on vain puoleen väliin asti ja takakansi jatkuu eteen asti. Varsin käyttökelpoinen lieve vaikka kirjanmerkkinä. Sen kestävyys jatkuvassa käytössä jää kyllä kirjastossa työskentelevää mietityttämään.

Felix on matkustaa Etelä-Amerikan vedenjakajalle, vuoren huipulle Costa Ricassa, josta vedet virtaavat toiselta puolen Tyyneen mereen ja toiselta puolelta Atlanttiin. Sinne päästyään hän pyörtyy ja herää toisessa maailmassa, jossa asuu mm. nurjakaisia, vaskoja, hurjatteja ja virnuleita. Felix kärsii sydänviasta ja pelkää kuolevansa lääkkeidensä loputtua, mutta tämän maailman yrteistä on osaavien käsissä moneksi. Tiede on heille tuntematonta, mutta taikuus tuttua. Voiko taikuus auttaa parantamaan Felixin kokonaan? Entä onko paluu vanhempien luokse omaan maailmaamme mahdollista matematiikan avulla? Yhdessä nurjakaistyttö Kyntelin kanssa Felix lähtee tutustumaan uuteen ja kiehtovaan maailmaan, joka on aivan erilainen kuin meidän tuntemamme.

Kayn rinnakkaismaailmasta löytyy lapsukaisille mukavia olioita ja hauskoja vitsejä ja vanhemmille lukijoille kiinnostavia vertailukohtia omaan maailmaamme sekä vakaviakin aiheita. Felixin sairaus sekä yleisesti kuolemaa koskevat ajatukset ohitetaan kuitenkin varsin pienellä maininnalla, mihin hieman petyin. Liekö tullut pelko, ettei lasten- ja nuortenkirjassa voida näistä asioista puhua? Toisaalta se ei ehkä olisi sopinut kirjan muuten pirteän iloiseen tyyliin. Tarina kulkee sujuvasti ja loppu jää sopivasti avoimeksi, joten en yllättyisi jatko-osista.

Tätä kirjaa voin hyvällä omallatunnolla suositella kaikille noin kymmenvuotiaille ja myös hieman vanhemmillekin maiskuille. Onnistunut makupala.

Kirjan päähenkilöt ovat Arianrhod eli Roddy ja Nichothodes eli Nick. Roddy asuu Onnellisten saarilla, Nick omaa maailmaamme muistuttavassa todellisuudessa. Roddy ja hänen ystävänsä Grundo ovat ainoat todistajat tilanteessa, jossa salaliittolaiset suunnittelevat Onnelan tuhoamista - vaikka heille se on vain vallan halua. Valtakunnan aikuiset velhot on joko huumattu tai he ovat suunnitelmassa mukana, joten nuorten sankareidemme harteille jää heidän maailmansa pelastaminen. Nick puolestaan on aina halunnut magidiksi ja matkustella muissa maailmoissa, mutta kun hänen jälkimmäinen toiveensa toteutuu, hän huomaa, ettei se ehkä olekaan niin helppoa ja hauskaa. Maailmoista toisiin matkustavien säännöt määräävät hänet Roddyn avuksi.

DWJ on kertonut Nickin elämän aiemmista vaiheista jo kirjassa Deep Secret, 1997 (ei suomennettu). Sarjojen suhteen tarkkana lukijana minua harmittaisi, jollen tietäisi Nickin aiemmista vaiheista, vaikka ne eivät tämän kirjan lukua varsinaisesti haittaakaan. (Paitsi että te ette ehkä edes tietäisi, että niistä on kerrottu, jollen minä sitä tässä paljastaisi. Anteeksi.)

Tässäkin kirjassa DWJ käyttää monia eri rinnakkaismaailmoja, mutta järjestelmän toimivuuden tarkempi esittely jätetään vähälle ja mietityttää pysyvätkö uudet lukijat mukana vauhdissa. Vauhtia kirjasta ei todellakaan puutu ja Roddyn ja Nickin kommentointivuorot vaihtuvat tiheään tahtiin. Kertojan vaihdunnan huomaa paitsi otsikoista, myös erilaisesta kirjasintyypistä, mikä on mielestäni mukava ratkaisu, jos vain Roddyn käyttämä fontti olisi helppolukuisempaa. Vauhti toisaalta houkuttaa ahmimaan kirjaa, mutta kuinka paljon siitä silloin jää mieleen ja muistaako kaikkia tapauksia? Itselleni jäi ainakin epäselväksi, miten noin kymmenen vuoden aikaharppaus selitettiin.

Nickin, Roddyn ja Grundon lisäksi DWJ sirottelee mukaan laajan joukon karikatyyrisiä sivuhenkilöitä, joista kiintoisimpia luomuksia ovat Roddyn maailman kaupunkien henkilöitymät ja hirvittävimpiä Roddyn serkuspari - heitä et tahtoisi ikinä tavata. Eivätkä he ole edes kirjan pahiksia.

Tämä ei ole missään nimessä huono kirja, mutta ei DWJ:n parhaita teoksia. Toivoisinkin kustantajan harkitsevan hänen vanhemman tuotantonsa suomentamista (esim. Chrestomanci-sarja) ja uusintapainoksia niistä kolmesta viime vuosituhannella suomennetuista (Kyylän kyydissä, Tuli ja myrkkykatko, Noidan veli). Olisin myös toivonut, että kirja olisi julkaistu suuremmassa koossa, nyt kirja on todella paksu (528 sivua) ja varsinkin Roddyn kirjoittamat kohdat vaativat erityistä keskittymistä, koska teksti on niin pienikokoista. Ei siis suositella pimeässä peiton alla taskulampun kanssa luettavaksi, mutta paremmassa valaistuksessa kyllä. Jonesin keskinkertainenkin kirja on huomattavasti laadukkaampaa kuin moni muu käännetty fantasiakirja.

Kaksikymmentä vuotta sitten olisin ollut innoissani tästä kirjasta. Sen ainaisen kuninkaanpojan sijaan kuninkaantytär joutuukin seikkailuihin ystävänsä noitapoika Oskanin kanssa! Ovatko he ihastuneita? Tietty isäkuninkaan kuolema oli ikävää, mutta kyllähän neljätoistavuotias Thirrin pärjää kuningattarena, vaikka ylivoimaisen vahva vihollinen haluaakin valloittaa Jäämaan. Hänhän on loistava hallitsija, taistelija, strategi ja diplomaatti, joka saa puhuttua avukseen ihmissudet, jättiläislumileopardit ja vampyyrit…

Ikävä kyllä arvostelija on nyt jo yli kolmekymppinen eikä ole enää innoissaan jokaisesta vastaantulevasta fantasiakirjasta. Vuonna 1986 olisin ollut, mutta silloin niitä ei montaa ollut saatavilla. Olkaa onnellisia, te nykyajan lapset ja nuoret. Teillä riittää luettavaa, vaikka laatu ei ehkä aina olekaan aivan priimaa. Eihän sillä ahmimisiässä edes ollut väliä, kunhan oli paljon juonenkäänteitä ja komea sankari ja kaunis sankaritar. Kaikkea tuota tästä kirjasta kyllä löytyy.

Nuorena sitä nautti tällaisestakin tarinasta, kun ei ollut vielä tutustunut satoihin paremmin kirjoitettuihin tarinoihin ja kliseetkään eivät vielä haitanneet. Kliseitä ja aukkoja logiikassakin löytyi enemmän kuin nykyisin jaksan sietää. Kuinka ihmissusilla muka kesti niin hirmuisen kauan ennen kuin ehtivät apuun? Ja jäikö Jäämaahan oikeasti henkiin yhtään nuorta miestä, kuka siellä tekee työt ja siittää seuraavan sukupolven, koska vihollisen lahtaus tuntui niin perusteelliselta verrattuna Jäämaan kokoon. No jatko-osahan sen tietysti selvittää, valitettavasti. Tai sitten ei. Eiköhän siinäkin ole sujuva juoni ja lisää outoja otuksia. Plussaa tässä kirjassa olivatkin ainoastaan ne jättiläislumileopardit.

Suositellaan ahmimisiässä oleville fantasian harrastajille. Enemmän lukeneet, hankkikaa parempaa luettavaa ja pysykää kaukana.

Fantasian monet maailmat -kirja koostuu kymmenestä luennosta, jotka on pidetty Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen ja Englannin kielen laitoksen yhteistyönä keväällä 2003. Fantasiaa tutkitaan useammassakin artikkelissa kansantarinoiden ja myyttien kautta ja osoitetaan niiden merkitys fantasian historiassa.

Mielestäni kiinnostavin artikkeli löytyi heti alusta: Johanna Sinisalon esittely fantasiasta lajityyppinä sekä fantasian vaikutusta hänen omien kirjojensa kirjoituksessa. Esittely olisi perusluettavaa kaikille genrestä kiinnostuneille. Sinisalon kaavio fantasian alalajeista on ajatuksia herättävä niin kokeneelle kuin uudellekin fantasian lukijalle. Toinen kiinnostava oli Irma Hirsjärven selvitys science fictionin suosiosta Suomessa aiemmilla vuosituhansilla. Ennen kuin suomeksi oli ilmestynyt mitään, suomalaiset lukivat utopioita ja muita genren ensimmäisiä teoksia latinaksi tai ruotsiksi.

Pakollinen Tolkien-artikkeli on historiallinen tapaus, sillä se on kirjoitettu jo 1971, ennen kuin yhtään hänen kirjoistaan oli suomennettu. Ehkäpä sitä olisi voinut ajanmukaistaa käyttämällä nyt jo vakiintuneita suomalaisia käännöksiä, sillä ennen kuin ymmärsin artikkelin historiallisuuden, ja että artikkelin kirjoittaja, Sirkka Heiskanen-Mäkelä, on itse kääntänyt termit, Shire, Baggins ja erityisesti "keijut" häiritsivät pahasti.

Sabine Wienker-Piepho tutustuttaa meitä J. K. Rowlingin nerouteen ja kuinka hän käyttää vanhoja myyttisiä olentoja Harry Potter -sarjassa. Aiheestahan on kirjoitettu kokonaisia kirjoja, mutta tästäkin saa hyvän käsityksen ja se ehkä innostaa Potter-faneja hakemaan lisätietoja. Toinen artikkeli, josta löytyy laajemminkin tietoa, jos kiinnostui, on Suvi Niinisalon keijukaisten historia - lokakuussa ilmestyi hänen kirjansa tästä aiheesta Atenan julkaisemana.

Kirjan päättää Jean-Yves Malherve kertomalla fantasiasta ranskankielisten näkökulmasta. Tätä artikkelia voi suositella kaikille kaunokirjallisuutta lukeville, joita kiinnostaa ranskankielinen kirjallisuus.

Muissa artikkeleissa yhteisenä nimittäjänä on fantastisten elementtien analysointi, esimerkiksi oman todellisuutemme ongelmien heijastamiseen. Maria Ihonen käsittelee niitä lasten ja nuorten kirjallisuudessa ja Matti Savolainen käyttää esimerkkinään Delanyn Nevèrÿon-sarjaa. Wienker-Piepho vertaa kansantarinoiden ja satujen tapoja nykyfantasian tapaan käyttää niitä; Jyrki Vainonen kertoo omista kirjoistaan, joiden fantasiaelementit hän näkee surrealismina.

Pienenä ongelmana näen sen, että eräässä alun artikkelissa tulee esille selittämättä Tzvetan Todorov ja hänen selityksensä fantasian suosiosta - jollet ole jo perehtynyt fantasian tutkimukseen, Todorov ei merkitse sinulle mitään. Se olisi ollut hyvä selittää viitteessä, joita suurimmassa osassa artikkeleita on paljon ja erittäin mielenkiintoisia nekin, ei pelkästään lähdeteoksia. Todorovia selitetään vasta viimeisessä artikkelissa.

Tästä kirjasta on varmasti iloa niin vähän kuin paljonkin fantasiaa lukeneelle, koska se käsittelee niin monia aiheita. Jokainen voi valita oman kiinnostuksen kohteensa. Toivottavasti Fantasian monet maailmat -kirja löytää sellaisiakin lukijoita, joille fantasia ei ole tuttu genre. Suositellaan tasapuolisesti sekä fantasian harrastajille että muuten vaan kirjallisuudesta kiinnostuneille.

Syvintä velhoutta on toinen osa Nitan ja Kitin seikkailuista kertovaa Velhonuoret-sarjaa. Suosittelisin lukemaan ensimmäisen osan, vuonna 2003 ilmestyneen Haluatko velhoksi ennen tähän kirjaan tarttumista. Sen verran tiiviisti juoni tässä jatkuu.

Nyt Yksinäinen Voima täytyy pysäyttää meressä. Nitan ja Kitin on jätettävä rentouttava lomansa ja osallistuttava vaaralliseen Kahdentoista laulun rituaaliin yhdessä merten velhojen, valaiden kanssa. Voidakseen tehdä sen heidän on muututtava valaiksi itsekin. Mutta loitsu on vaarallinen ja saattaa saada heidät kokonaan unohtamaan ihmisyytensä. Nitan vanhemmat tuottavat kanssa ongelmia, koska miten nuoret selittävät katoamisensa useaksi päiväksi? Nita joutuu kohtaamaan vanhempansa ja selittämään miksi hänelle on tärkeää jättää perheen yhteinen loma. Vanhempien suojelevat reaktiot ovat hyvin ymmärrettävissä. Uskoisin, että kaikki meistä ovat joskus olleet tilanteessa, jolloin on äärimmäisen tärkeää päästä jonnekin, eivätkä vanhemmat tahdo luottaa vain sinun sanaasi siitä. Olosuhteet eivät liene kenelläkään olleet aivan vastaavat, mutta tilanteeseen voi helposti samaistua.

Kahdentoista laulu on kirjaimellisesti laulamalla esitettävä loitsu ja on varmasti asettanut haasteen kääntäjälle. Hän on selvinnyt urakastaan varsin kiitettävästi. Minua kiinnostaisikin kovasti verrata tältä osin alkuperäistekstiä suomennokseen.

Joissain kohdin kirja on hidas, innokkaimmat toiminnan ystävät saattavat ohittaa kauniit meren kuvailut odotellessaan jotain tapahtuvaksi. Valaiden elämä on esitetty kiinnostavasti ja menee minulle täydestä. Varmasti kirjailija on tutkimustyönsä tässä asiassa tehnyt. Eri lajien erilaisuutta on yritetty korostaa. Kirjailija tuo selkeästi esiin kantansa luonnonsuojelun tärkeydestä.

Luen kyllä mielelläni seuraavankin.

Pidin paljon aiemmasta McIntyren kirjasta Unikäärme (Like 2002). Joten olin odottanut monta vuotta, milloin hänen Nebula-palkinnon voittanut kirjansa Aurinko ja kuu ilmestyy suomeksi. Se oli ollut kustantamon listoilla jo pitkään, viivytys johtui ymmärtääkseni käännösongelmista. Ikävä kyllä jouduin pettymään, sillä en pitänyt tästä kirjasta yhtä paljon kuin Unikäärmeestä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että tämä olisi huono kirja – varsinkaan verrattuna muuhun käännösfantasiaan.

Aurinko ja kuu on vaihtoehtohistoria, joka sijoittuu 1600-luvulle, Aurinkokuninkaan hoviin. Heti kirjan alussa on henkilöluettelo, josta voi tarkistaa, ketkä tarinan henkilöistä ovat oikeasti olleet olemassa. Jo tässä vaiheessa tunsin kaipaavani pientä historian kertausta. Harmittelin heti suomalaista käytäntöä kääntää hallitsijoiden nimet, sillä muuten ranskalaisten nimien keskeltä Ludvig ja Jaakko (Englannin maanpaossa oleva kuningas) pistivät ilkeästi silmiin. Henkilöitä oli niin paljon, että luettelo oli ehdottomasti tarpeellinen.

Marie-Josèphe de la Croix saapuu viattomana neitona luostarista keskelle hovielämää, jossa tanssitaan kuninkaan toiveiden ja oikkujen mukaan. Marie-Josèphe on hieman ärsyttävänkin täydellinen sankaritar, kaunis, viisas ja moniosaaja. Hänen veljensä Yves, jesuiitta ja tiedemies, on hovin uusin sankari: Hän on onnistunut vangitsemaan tarunhohtoisen merikäärmeen ja kuningas toivoo saavuttavansa kuolemattomuuden syömällä sen. Marie-Josèphe huolehtii merikäärmeestä ja huomaa ymmärtävänsä sitä, sillä merikäärme pystyy kommunikoimaan telepaattisesti hänen kanssaan. Kirja alkaa vangitsemiskohtauksella, mutta juonen vauhti hidastuu hoviin saavuttaessa ja muuttuu kuvailevammaksi. Välillä oli jopa vaikeaa palata kirjan pariin, koska juoni eteni niin hitaasti. Onneksi kirjan edetessä esille nousee kreivi de Chrétien, kiehtovan ristiriitainen hahmo, joka toisaalta on kuninkaan arvostettu neuvonantaja, mutta joka tahtoo myös auttaa Marie-Josèphea pelastamaan merikäärmeen.

Kirja kuvaa upeasti hovielämää, McIntyre on nähnyt paljon vaivaa tutkimustyössään. Sen aikainen uskontokäsitys kuvataan myös tarkkaan. Onko merikäärmeellä sielu? Miten sen voi todistaa, onko oikein surmata ajatteleva olio vain yhden miehen oikun vuoksi? Näihin kysymyksiin jokaisen pitää löytää itseltään oikea vastaus, kyllä tästä kirjasta ajattelemisen aihetta löytyy. Toisaalta kirja on kuvaus Marie-Josèphen kasvusta aikuisuuteen. Ehkä kuitenkin juuri päähenkilön hahmo pettää pahiten, samoin turhan laaja sivuhenkilöiden kaarti, joita täytyy vain käydä tarkistamassa henkilölistalta. Kreivi de Chrétien ja merikäärme itse tekevät kirjasta kyllä lukemisen arvoisen, mutta turhan dramaattista pukuloistoa tämä joskus muistutti. Ehkä senkin voi katsoa tulkitsevan aikakautta, jota kirja kuvaa.

Kirjan lopussa on myös McIntyren mielenkiintoinen kertomus siitä, mistä tämä tarina oikein sai alkunsa. Suosittelisin Aurinko ja kuu –kirjaa erityisesti historiallisista romaaneista pitäville. Mikäli olet enemmänkin miekka- ja magialinjoilla, ei tämä ole sinulle se oikea kirja. Omat tunteeni ovat varsin ristiriitaiset, pidän joistain asioista tässä kirjassa, mutta toisista en.

Pimeä nousee -sarja päättyy aina kovin äkkinäisen tuntuisesti. Tai sitten jokaisella kerralla kiirehdin sitä lukiessani, enkä koskaan ennätä ajatella lukemaani kunnolla. Cooper sitoo tarinaansa taidokkaasti walesilaisia myyttejä ja hahmoja. Loppuratkaisu kaikessa lopullisuudessaan tuo kyyneleet silmiini jo pelkästään tässä sitä ajatellessani.

"Päivänä kuolleiden, kun vuosikin kuolla saa..." Osaan edelleen ulkoa sarjan ennustusrunot ja yritin opetella kymrin lausumista. Tästä kirjasta on peräisin haluni matkustaa joku päivä Walesiin.
Bran on loistava henkilöhahmo, jolle olisin toivonut suurempaa roolia, ja hänen isänsä rakkaustarina on koskettava.

Nuorempana tämä oli minusta ehdottomasti huonoin Pimeä nousee -sarjan kirjoista, ja monesti jätinkin sen väliin, halutessani mahdollisimman paljon tietoa Ikivanhoista! Nyt arvostan sitä aivan uudella tavalla - vanhemmalla iällä fantasiaelementtien määrä ei ole enää niin merkittävä. Janen kasvun kuvaus kirjassa on mielestäni hienosti kirjoitettu.

Sarjan toisessa osassa tarina muuttuu huomattavasti jännittävämmäksi, kun nuori Will saakin kuulla omaavansa taikavoimia. Ikivanhojen viimeisen täytyy suorittaa tehtävänsä saadakseen kykynsä käyttöön, vaikka Pimeä yrittääkin vastustaa Valon valtapiirin yhdistymistä. Yksi lapsuusaikojeni vaikuttavimmista lukukokemuksista, silloin kun fantasiaa oli suomeksi tarjolla noin viisi kirjaa. Edelleen luen tätä sarjaa uudelleen, kun satun sille tuulelle.

Pimeä nousee -sarjan avausosa alkaa hämäävän pienimuotoisesti. Taustaa vilautellaan niin hetkittäin, ettei sitä ensilukemalla oikein edes huomaa. Fantasiaelementit ovat vähäisiä. Niinpä monesti nuorempana lukiessani sarjaa uudelleen ja uudelleen jätin tämän ja kolmannen osan väliin, koska pidin juuri niiden mystisyydestä - mutta en missään tapauksessa suosittele tällaista strategiaa ainakaan ensimmäistä kertaa sarjaan tarttuvalle.