Tunturien yöpuolta sisältää 15 Samuli Paulaharjun osin vanhahtavalla pohjoisen murteella kirjoittamaa tarinaa yliluonnollisten voimien sävyttämästä entisaikojen lapinelämästä. Tarinoiden henkiin herättämä pohjoisen elämä on armotonta ja yliluonnollinen maailma vielä armottomampi: ”Sillä tunturienmaan kirot ovat kamalat ja pyörtämättömät.” Tarinat eivät rajaudu pelkästään Suomen Lappiin, vaan ulottuvat Jäämeren rannoille asti, joten poropaimentolaisten ... (lisää)
ja erämiesten lisäksi tarinoissa seikkailevat totiset merenkävijät. Tärkeässä roolissa ovat myös useasti pahansisuiset lapinnoidat. Esimerkiksi ”Kutturi ja Nakkula” kertoo kahden noidan kamppailusta, jossa maineensa ja henkensä säilyttääkseen on toisen lähettämä paha lähetettävä aina takaisin entistä pahempana. Tarinoissa oli noitien osalta kenties liikaakin toistoa, sillä viimeistä tarinaa lukiessani aloin epäillä, että yhden äkämystyneen noidan tavattuani olen tavannut jo ne kaikki.
Ennen kirjan lukemista toivoin pääseväni tutustumaan lappilaiseen uskomusperinteeseen, ja tämä toive täyttyikin. Lapin yössä liikkuu jos jonkinlaisia olentoja ja sijattomia sieluja: manalaisia, maahiaisia, staaluja, keijulaisia… Suurinta osaa niistä on pienen ihmisen syytä pelätä, mutta joitain kohtaan tunnetaan myös sääliä. Tarinoiden yliluonnollista puolta ei jätetä lukijan oman tulkinnan varaan, vaan yliluonnollinen ja sen olennot ovat tarinoissa yhtä todellisia kuin elävät ihmispäähenkilötkin. Lukiessa oppi luottamaan henkilöhahmojen vaistoon: mikäli he arvelivat jonkin yliluonnollisen olevan läsnä, oli lukijankin syytä jo aavistella pahaa. Tai esimerkiksi: jos joulun sanotaa olevan vaarallinen juhla, se sitä todellakin on. Tarinahenkilöiden arjessa sekoittuvat kristinusko ja alueen aiemmat perinteet varsin omaleimaiseksi sielunmaisemaksi, joskaan tarinat eivät jätä arvailujen varaan, mitkä mahdit vievät konfliktitilanteessa voiton.
Kiinnostavien aiheiden lisäksi tarinoita oli ilo lukea siksikin, että Paulaharju on taitava tarinoitsija ja kielenkäyttäjä, joka osaa tarinoissaan ottaa ja käyttää oman aikansa tunnelmanluontiin ja jännityksen nostattamiseen. Aivan omanlaisensa tunnelman luo Paulaharjun tarinoissaan käyttämä pohjoinen murresanasto. Lopussa on sanasto ”Oudoista sanoista”, mutta en sieltäkään löytänyt läheskään kaikkia itselleni vieraita sanoja. Aluksi murteen lukeminen oli haastavaa, mutta totuin siihen nopeasti. Kielenkäyttö on muutoinkin riemastuttavan voimallista, esimerkiksi rauhattomasta pappivainajasta kertovassa tarinassa ”Kieruan vanha pappi” asiaankuuluvan tulikivenkatkuista: ”Vanha väsynyt pappi riepu, perkeleen nimeen siunattu Kristuksen veren häpäisijä, painuu vapisten yhä kymärämpään, kun Kalsan pappi häntä manaa maan lepoon.”
Osa tarinoista on oikeasti karmivia, osa enemmänkin surullisia. Pelottavimpana pidin tarinaa ”Paksujalka noita-vainajan ajomiehenä”, jonka öinen tunturimatka revontulien räiskeessä on vertahyytävää kyytiä. Tässä kuten kirjan muissakin tarinoissa suuressa osassa on komea luontokuvaus. Yksi kirjan suosikkitarinoistani on niin ikään karmiva ”Jorpa-Ollin kuolema”. Kyseessä on sinänsä melko perinteinen kertomus miehestä, joka on tehnyt sopimuksen paholaisen kanssa, ”merkitty riettaan pykällyspuuhun”. Kuolinvuoteellaan nyt makaavan miehen ahdinko on onnistuneen piinallisesti kuvattua ja lukija saakin yhdessä miehen kanssa jännittää, ennättääkö paikalle ensiksi pappi antamaan synninpäästöä vaiko paholainen perimään sille luvattua sielua... ”Eikä pappia vain kuulu.”
Paulaharju ei häpeile vedota lukijan tunteisiin ja tarinat ovat parhaimmillaan paitsi kauhistuttavia myös liikuttavia. Näin myös toinen suosikkini, ”Onnen lammas”, jossa köyhä paimen uskoo maahisten lampaan viimein tuovan vaurautta perheelleen. Usean muun kirjan tarinan tavoin tämäkin etenee juonensa puolesta varsin suoraviivaisesti, mutta tunnetason syvyys yllättää. Tarinoiden maailmassa elämä ja onni ovat kiinni vähästä ja jatkuvasti alttiina onnettomuuksille. Ylpeys ja ylenkatse sekä varallisuuden ja maineen tavoittelu johtaa tarinoissa turmioon. Myös kateellinen naapuri, kilpakumppani taikka joku muutoin pahansuopa henkilö voi olla halukas ja noitakonstien avulla myös kykenevä varsin perusteellisesti pilaamaan tarinahenkilöiden elämän. Luonto ja sitä hallitsevat yliluonnolliset olennot koettelevat ihmistä ja voivat hetkessä ottaa pois kaiken, minkä ovat antaneetkin. Ainakin näin nykylukijan näkökulmasta henkilöhahmojen kohtalot tuntuivat välistä kohtuuttomankin kovilta: tuntui, että pelkkä paremman elämän toivominenkin oli pahasta. Rakastuminen ainakin on pahasta.
Tarinoista kolme on omalla tavallaan paranormaalia romantiikkaa, jossa onnettoman ihmismiehen tunteiden kohteena on yliluonnollinen neito. Näistä ”Haavruuva huutaa” on pohjoisen karuihin vesiin asettunut merenneitokertomus ja ”Raunan Piera taajoo manalaisen kanssa” jälleen enemmän kauhutarina. Suurin suosikkini koko kirjassa on ”Lussin Pieti ja kuninkaantytär”, jossa hieman toisaikainen mutta syvästi tunteva poropaimen etsii elämänsä rakkautta, ihmeen ihanaa kultakruunuista neitoa. Ihastuin tarinan tunnelmaan, joka on haikea, paikoin jopa ylimaallisen harras: ”Mutta erämaiden paltsarajainen poropaimen yhä seisoo ja hartaana kädet ristissä, vesissä silmin katsoo, vain katsoo, kun valkeaan verhottu ihana kuninkaan tytär aamuruskon punertaessa hänen edessään tievalla keijuu…” Kaiken kaikkiaan pidin tarinoita tunnelmallisina ja mielenkiintoisina. Vaikka jotkin tarinoista tuntuivatkin toistavan toisiaan, oli osa todella mieluisia lukulöytöjä.
