Nefrin tytär

Tarinassa on valtavasti uusia paikkoja ja hahmoja, joka tekee kirjasta vain entistä koukuttavamman. Loppua kohden päästäessä tulee paljon uutta tietoa, joka selkeyttää koko sarjaa alusta alkaen. Monet asiat hyppäävät kuitenkin vauhdilla luettaessa yllättävällä tahdilla silmille ja piti oikein välillä pysähtyä ajattelemaan, mitä kaikkea oli juuri lukenut. Teoksen lopussa sarja on samalla selkeytynyt, mutta myös omalla tavallaan muuttunut monimutkaisemmaksi. 

Voisin kirjoittaa vaikka kuinka paljon vielä tästäkin teoksesta, mutta lopetan nyt sanomalla, että suosittelen kirjaa (ja koko sarjaa) lämpimästi kaikille fantasian ystäville. Teos on ehdottomasti parasta kotimaista laatua.  

Klaani on viimein saanut Aleian kiinni ja on viemässä häntä kohti Thelluriaa. Samalla sota jatkuu Seleesiassa ja Corildon uusien ja vanhojen tuttavien kanssa lähtevät pelastamaan Aleiaa. Thelluria on kaksoisauringojen maailmassa tähän mennessä kehittynein valtio. Thellurialaiset ovat keksineet niin lentolaitteet, valokuvauksen kuin sähkövalon, eikä kehitys ole aikeissa jäädä tähän. Kehitystä aletaankin tavoittelemaan hinnalla millä hyvänsä.

Myönnettäköön, että olen koko trilogian alkuosien ajan ollut hieman hämilläni huonojen tuulten merkityksestä ja siitä miten ne käytännössä liittyvät Aleiassa olevaan lumoukseen. Niin sen varmaan kuuluikin olla, eihän kukaan kirjan hahmoistakaan tiennyt asiasta mitään. Viimein trilogian päätösosassa siihen saadaan vastaus.

Luin kirjan paljon lyhyemmässä ajassa kuin kuvittelin ja loppua kohden kirjaa oli jopa vaikea laskea käsistään. Pidin entistä enemmän vanhoista hahmoista ja olisin jopa halunnut tietää lisää Corildonin perheen voinnista Seleesiassa. Mitä taas uusiin hahmoihin tulee minulle on paljon erilaisia tuntemuksia heistä. Rakastin inhota kartaagien kuningatarta, välittömästi säälin herra Numia ja olisin halunnut takoa järkeä kaksin käsin keisari Aleksiksen päähän.

Voisin kertoa vielä vaikka mistä, kuten nefreistä ja niiden merkityksestä tai seleeseitä kohtaavasta ennakkoluuloista ja vihamielisyydestä, joka ei voi jättää lukijaa tunteettomaksi. Näin lyhyen aikaa kirjan lukemisesta minun on vielä kuitenkin vaikea kuvata tunteitani tai ajatuksiani. Nefrien todellinen merkitys tuli ehkä hieman puskista mukaan kirjan tapahtumiin, mutta se ei haitannut minua ja oikeastaan oli ehkä hyväkin, että tapahtumilla oli eräänlainen “yliluonnollinen” merkitys. Solain ajatukset seleeseistä sai minut lähes raivon valtaan. Ehkä meidänkin olisi syytä muistuttaa itseämme, ettei se mitä joskus kauan sitten oli välttämättä enää vastaa todellisuutta.

Corildonin ja Aleian tarinan päätös oli ehkä paras mahdollinen juuri tällaisenaan, kumpikin pääsee viimein jatkamaan elämäänsä. Aleia on viimein oikea, oma itsensä ja Corildon on jättänyt surun taakseen ja katsoo onnellisena kohti tulevaisuutta.

Erika Vik on luonut uskomattoman maailmaan, jonne haluaisin palata vielä uudestaan.

Kahteen edelliseen osaan verrattuna Nefrin tytär oli ajoittain hieman sekava vauhdikkaan juonensa lomassa, mutta Vik tuo lopulta sarjansa hyväksyttävään päätökseen.

Henkilökohtaisesti olin hieman pettynyt Corildonin ja Aleian eriäviin kohtaloihin, heidän viimeisten sivujen kohtaamisessa oli tiettyä suloisuutta ja jätti pienen katkeruuden lukijan sydämeen ohi menneestä potentiaalista näiden kahden välillä. En välttämättä edes tarkoita romanttista yhteyttä, parin keskinäisen kemia kannalta olisin vain toivonut hieman enemmän yhteneväisempää loppua.