Kasaripopin helmet ja timantit

Taannoin kun sophisti popista puhuttiin jäi mainitsematta yhtye nimeltä The Blue Nile. En voi sanoa tietäväni heistä juurikaan muuta kuin että ovat skotteja. Kasarilla julkaistut albumit [i]A walk across the rooftops[/i] ja [i]Hats[/i] ovat erittäinkin hyviä. Laulaja on nimeltään Paul Buchanan ja hänen äänensä miellyttää korvaa omaperäisyydellään. Suosikkibiisini [i]Tinseltown in the rain[/i] oli ilmeisesti poppoon isoin hitti v. 1984, muttei mikään iso hitti yleisesti ottaen.   [url]https://www.youtube.com/watch?v=IiywjYj2BEc[/url]   Ja kun omaperäisistä kasariäänistä puhutaan, en voi olla mainitsematta Norjan suurta poikaa Morten Harkettia. Hänen äänensä on ihan tajuton. Viisi oktaavia vähintään, olen antanut kertoa itselleni. Katselin aiemmin tänä vuonna A-hasta kertovan suht tuoreen dokkarin ja siinä kerrottiin että Harkett ei ole koskaan opiskellut laulamista, mikä tekee hänen taidostaan vieläkin vaikuttavamman. [i]Take on me[/i]:n tuntee kai koko maailma ja koiransa, joten pistetään tähän jotain vähemmän tunnettua mutta ei yhtään vähemmän hulppeasti laulettua:   [url]https://www.youtube.com/watch?v=KLJdE6SPKrQ[/url]   Kolmas erikoisemman äänen omaava herra, jonka haluan mainita on Talk Talkin Mark Hollis. Bändi kai tunnetaan nykyään parhaiten siitä, että No Doubt coveroi heidän biisinsä [i]It's my life[/i] v. 2003. Heidän pari ensimmäistä albumiaan oli helpommin lähestyttävää syntsapoppia, mutta kasarin puolivälissä tyyli vaihtui taiteellisemmaksi. Albumit [i]The colour of spring, Spirit of Eden[/i] ja [i]Laughing stock[/i] ovat monilla best ever -albumilistoilla, mutta itse en ymmärtänyt niiden hienoutta ollenkaan. Tykkään enemmän niistä syntsapoppilevyistä. Mark Hollis julkaisi yhden kiitetyn sooloalbumin vuonna 1998, vetäytyi sitten alalta ja julkisuudesta kokonaan ja meni edes 2019.   [url]https://www.youtube.com/watch?v=TNm4lM-FBHE[/url]

[youtube]UMPC8QJF6sI[/youtube]En tiennytkään että No Doubt on coveroinut It's my lifen. Ei hassumpi cover itse asiassa, mutta alkuperäinen on omassa luokassaan. Talk Talkin suhteen olen samoilla linjoilla siinä, että heidän alkupuolen syntsapoppinsa on erinomaista ja jälkipuolen taiderock/post-rock on kyllä ihan mielenkiintoista kuunneltavaa, muttei innosta minuakaan lainkaan samalla tavalla. Ymmärrän kriitikoiden hehkutusta kolmelle viimeiselle albumille sikäli, että olihan toki rohkea ja omaperäinen manööveri kääntää selkänsä syntsapopille keskellä 80-lukua, kun oli ensin myynyt sillä kultaa ja platinaa. Kaiketi oma taiteellinen linja oli Hollisille ja kumppaneille tärkempää kuin kansansuosio. Minulle olisi kyllä sopinut, että olisivat syntsapoppailleet vähän pidempääkin - tai ei sen puoleen, olisin toki suonut pidemmän taiderock-urankin Hollisille jos se olisi minusta kiinni...   Miesten äänialakisoissa ei voine ohittaa Alphavillen Marian Goldia. Kaikki lienevät kuulleet syntsapop-klassikon Forever young, joten tässä ääniakrobatiaa eri kappaleesta:   [youtube]sUz2DK-ucWc[/youtube]   Koko Alphavillen eka albumi on klassikkokamaa, eikä pelkästään laulupuolen ansiosta, vaan maininnan arvoisia ovat myös hienot synasoundit. (Olkoonkin että äänimaailma hieman kylmä, mutta niin kasarin alkupuolella usein oli. Syytän kylmää sotaa.)   Alku-kasarin kylmyyttä on tässäkin Visagen klassikossa:   [youtube]UMPC8QJF6sI[/youtube]   Eighth Wonder edelliseltä sivulta jäi kommentoimatta. Patsy Kensitin hunajaisesta äänestä huolimatta olen tykästynyt enemmän Pet Shop Boysin versioon I'm not scaredista, johon tutustuin jo varmaan lähemmäs parikymmentä vuotta sitten. Mutta Eighth Wonder on tehnyt muitakin hyviä kappaleita, kuten tämän:   [youtube]mi8XSJWz1R4[/youtube]   Tämän kasarin loppupuolen tanssisoundin tahtiin on hyvä lämmitellä, ettemme tyystin feidaa harmauteen marraskuun keskellä!  

Täytyy nyt vielä tarkentaa ettei kaikki kasarin alkupuolen musiikki toki ollut kylmäsoundista. Samaan aikaan kuin postpunkkarit ja uusromantikot synkistelivät syntikoidensa ääressä, toisaalla roihusi 70-luvun jäljiltä vielä täysi diskoinferno. Esimerkiksi nämä velikullat eivät olleet tosiaankaan feidaamassa harmauteen:   [youtube]tPBDMihPRJA[/youtube]   Menemättä vielä syvemmälle kasaridiskon maailmaan, Alphavillestä ja persoonallisista äänistä saa aasinsillan Laura Braniganiin, joka on versioinut hienosti Forever youngia:   [youtube]gGApsZk0N_U[/youtube]   Branigan tunnetaan kuitenkin paremmin hitistään Gloria sekä tästä kappaleesta, jossa mopo meinaa lähteä käsistä yöelämässä:   [youtube]RP0_8J7uxhs[/youtube]   Hieno kappale ja amerikkalaisen artistin kappaleeksi oikeastaan huomattavan italodiskotyylinen, mikä selittyi tarkemmin tutkiessani sillä että [url=https://en.wikipedia.org/wiki/Self_Control_(Raf_song)]se on alun perin italialainen[/url].   Kasarifanitus on 2020-luvulla usein vähän haikeaa, kun niin moni aikakauden muusikko on jo poistunut keskuudestamme. Niin Laurakin, mutta musiikki jää elämään.  

Itseäni kyllä viehättää juurikin se kylmänviileämpi kasarimusiikki. Suuret Tunteet musiikissa tai muissakaan taidemuodoissa ei oikein iske meikäläiseen. Mitä tunteettomampaa sen parempaa, sanon minä. Aitoon ja alkuperäiseen discoon en ole onnistunut yrityksistä huolimatta tykästymään. Biisit ovat yleensä turhan pitkiä, yksitoikkoisia ja itseään toistavia. Genren parhaat edustajat tähän asti ovat olleet Sylvesterin biisi [i]You make me feel [/i](1978) ja Change-nimisen kokoonpanon albumi [i]The glow of love[/i] vuodelta -80. Tässä vähän maistiaisia (raita on instrumentaali, mutta muilla lauletaan kyllä):[url]https://www.youtube.com/watch?v=9R4qw2Ejne4&list=OLAK5uy_k4f7oMpb9osM-q-RIUy_oKL0eHV6XETw4[/url] Nile Rodgers on tuottanut monia suosikkiartistejani kasarilla ja alunperin 70-luvullahan hän oli discoyhtye Chicin jäsen. Se on juuri sellaista discoa, johon en ole päässyt sisälle, mutta Rodgersista saa sopivan aasinsillan biisiin, jonka hän tuotti Carly Simonille v. 1982. Kerrassaan upea ääni hänelläkin. Enpä olisi tähän helmeen koskaan törmännyt, jos en olisi nähnyt Teemalla Rodgersista kertovaa dokkarisarjaa joitain vuosia sitten.[url]https://www.youtube.com/watch?v=w7hJSr6v20A[/url]   Ja kun kerran taas hulppeisiin ääniin päästiin, niin nolottaa melkein että pääsi unohtumaan Tears For Fearsin Roland Orzabal. Siinäpä herra jota on siunattu vaikuttavilla palkeilla. Suosikkibiisini TFF:ltä esittää tosin Curt Smith ([i]Everybody wants to rule the world[/i]), mutta tämä tulee hyvänä kakkosena:[url]https://www.youtube.com/watch?v=5dCD1p0zPbs[/url] [quote]Kasarifanitus on 2020-luvulla usein vähän haikeaa, kun niin moni aikakauden muusikko on jo poistunut keskuudestamme. Niin Laurakin, mutta musiikki jää elämään.[/quote] Tämä. Voisimmepa kaikki olla forever young... Tai no, pääni sisällä olenkin, mutta peili ja kroppa alkaa olla vakavasti eri mieltä asiasta. Uutta levyä siis lautaselle ja pakoon elämän mälsiä tosiasioita.

Olen törmännyt Changeen aiemmin, mutten juuri The End -kappaleeseen. Joka onkin aivan huikea. Mystinen. Maaginen. Kosminen. Siinä 70-luvun Giorgio Moroderin disko ja 90-luvun trance lyövät kättä ajan ja avaruuden halki. Täytyi kuunnella tuo aika moneen kertaan, ennen kuin maltoin jatkaa koko albumiin (joka on kyllä muilta osinkin oikein hyvä, mutta viimeinen raita on silti omissa sfääreissään). Kiitän ja kumarran tästä hämmästyttävästä löydöstä!   Sitten takaisin maan pinnalle... Edellämainitusta kappaleesta on kyllä paha pistää paremmaksi, mutta jos hyvä riittää, niin nämä siskokset toimittavat:   [youtube]7qyL2yN88pI[/youtube]   Sledgen siskosten suurimmat hitit taisivat olla 70-luvun puolella, mutta hyvää tämä 80-luvun tuotantokin on. Ja Pöhkön Punkkinsa kuunnelleet saattavat tunnistaa edellisessä kappaleessa jotain tuttua. Spoilerivaroitus: [img]/media/kunena/emoticons/rs_smile.png[/img]   [youtube]lBSWw7RdZLk[/youtube]   Oma reittini 70/80-lukujen diskoon oli juurikin se, että sitä samplattiin minkä ehdittiin vuosituhannen vaihteen housessa. Joskus kekseliäästi, joskus taas kappale oli kaiken velkaa diskosamplelle eikä oikeastaan samplattua kappaletta parempi. Daft Punkin suhteen olen vähän kahden vaiheilla, koska Ranskan riiviöt rakensivat sampleistaan ikimuistoisen tarttuvia hittejä, mutta moni samplatuista biiseistä ansaitsisi myydä kultaa alkuperäisasussaankin.   Ja onko tämä kaikki nyt sitten diskoa, vaiko post-discoa, funkkia, soulia, boogieta, R&B:tä vai mitä... en tiedä, minä vaan kuuntelen.   [youtube]t3ca2eAH9co[/youtube]   (Sivuhuomiona Daft Punkista saa aasinsillan takaisin Nile Rodgersiin, koska hän oli tuottamassa DP:n Random Access Memories -albumia, joka tekee kunniaa DP:n aiemmilla albumeillaan ratsaamille 70-80-lukujen vinyylihyllyille.)  

Joulu on jo ovella ja tänään tuli lunta oikein kunnolla. Hangessa paarustellessa tuli mieleen eräs tietty joululaulu, joka sopii tähän aiheeseen täydellisesti:   [url]https://www.youtube.com/watch?v=It2mIY24cKg[/url]   Keksittekö lisää kasaripoppijoululauluja? Sellaisia joita ei ole soitettu radioaalloilla kuoliaaksi (Last Christmas / Do they know it's Christmas nyt pari mainitakseni)? Happy X-Mas everybody!

Vaikka elämme jo post-joulua, ehkä tähän kehtaa silti vielä vastata. Ensi joulun varalle jos ei muuten. Yritin etsiä kasaripoppijoululauluja, mutta en löytänyt kovin paljon hyviä, tai sitten ne menivätkin ysärille, [url=https://www.youtube.com/watch?v=QzOc8vpZP9o]kuten Cocteau Twinsillä[/url]. Mutta jotain sentään, kuten tämä armoitettujen kasaripoppareiden Hallin ja Oatesin kappale:   [youtube]5vyMuxxLsD0[/youtube]   Ei nyt ihan kaksikon parasta materiaalia, mutta mukava joululaulu kuitenkin.   Run DMC:kin jouluiloittelee:   [youtube]OR07r0ZMFb8[/youtube]   Eurythmicskin on coveroinut Winter wonderlandin (muok: joka siis olikin juuri tuossa yllä [img]/media/kunena/emoticons/rs_blush.png[/img] ), mutta minusta Annie Lennoxin ääni menee siinä ihan hukkaan, joten heitän mieluummin tämän, joka ei varsinaisesti ole joululaulu, mutta sopii tunnelmaan:   [youtube]RCdneDxFRYQ[/youtube]   Kasarintäyteistä uutta vuotta kaikille pophelmien kalastajille!  

Uusi vuosi, uudet musakujeet. Tai siis vanhat. Olen viime aikoina sattumalta kuunnellut useammankin vuonna 1984 julkaistun albumin ja päätin tutkiskella mitä muuta kivaa tuona orwellianisena, pyöreitä täyttävänä vuonna on tehty. Oli aika vaikea valita mitä loppujen lopuksi nostaisin esiin. Ainakin Madonnan [i]Like a virgin[/i] -pitkäsoitto ja Leonard Cohenin biisi [i]Dance me to the end of love[/i] ovat henk. koht suosikkeja. [i]DMTTEOL[/i] on yksi varhaisimpia musiikkimuistojani. Kun olin ihan natiainen, muistan että sen videota esitettiin jossain lauantai-illan viihdeohjelmassa ja se kiehtoi minua suunattomasti. Lempparilevyni, joka on julkastu -84, on silti Japan-yhtyeen laulajan David Sylvianin ensimmäinen soololevy [i]Brilliat trees[/i]. Japanilla ja Sylvianilla on erityinen paikka sydämessäni, koska löysin heidät aikoinaan ihan itse ilman kenenkään muun myötävaikutusta. Heidän musiikkinsa myös poikkesi aika tavalla silloin, 20+ -vuotiaana kuuntelemastani musasta ja olin oikein yllättynyt että tykästyin siihen niin paljon. [url]https://www.youtube.com/watch?v=7tTX49CjAgo&pp=ygUYZGF2aWQgc3lsdmlhbiByZWQgZ3VpdGFy[/url] Opin hiljattain (Dylan Jonesin kirjasta [i]The eighties – One day, one decade[/i]), että Simple Mindsien tunnetuin biisi [i]Don't you (forget about me)[/i] ei olekaan bädin itse kirjoittama, vaan se kynäiltiin elokuvaan [i]Breakfast club[/i] ja tarjottiin heille. Eivät kuulemma aluksi innostuneet. Pitäisi ehkä katsoa kyseinen leffa ihan vaan että näkisi kuinka se siihen sopii. Oma suosikkibiisini bändiltä on tämä: [url]https://www.youtube.com/watch?v=T7b27t7lxCw&pp=ygUec2ltcGxlIG1pbmRzIHVwIG9uIHRoZSBjYXR3YWxr[/url] Laitetaan lopuksi vähän gootteilua. Löysin joskus kirjastosta ison boksin goottimusaa ja yksi mieleenjäävimmistä biiseistä sillä oli The Danse Societyn [i]Heaven is waiting[/i]. En tiedä bändistä mitään, mutta se on ilmeisesti vielä toiminnassa ja viimeisin albumi julkaistiin 2020. Kuuntelin kyllä [i]Heaven is waiting[/i] -albuminkin aikoinaan, mutta sillä oli valitettavasti vain se yksi hyvä raita. Joka onkin sitten älyttömän hyvä. [url]https://www.youtube.com/watch?v=uk_KtWGeXJw&pp=ygUfZGFuc2Ugc29jaWV0eSBoZWF2ZW4gaXMgd2FpdGluZw%3D%3D[/url]

En ole päässyt oikein sisälle Japaniin, tosin myönnän että syy voi olla ennen kaikkea yrityksen puute omalta puoleltani. [i]Quiet life[/i] on kuitenkin aika mukava kappale ja minulla taitaa olla se jollain kasarikokoelmaceedeelläkin. Tosin kokoelman tekijät ovat vähän huijanneet, koska se on oikeasti vuodelta 1979. (No, veikkaisin että Petsien [i]Being boring[/i] ja Depparien [i]Enjoy the silence[/i] löytyvät myös joiltain "kasari"kokoelmilta...) Japanin [i]I second that emotion [/i]on kuitenkin ihan oikeaa kasaria... vai onko? Se nimittäin julkaistu 1980, mutta on cover [url=https://www.youtube.com/watch?v=zp32JdgG6hg]60-luvun kappaleesta[/url]. Vaikeaksi menee kasaripurismi.   Vuodesta 1984 ja Eurythmicsistä aasinsilta suorastaan rakentaa itse itsensä Eurythmicsin vuoden 1984 albumiin [i]1984, [/i]joka sisältää vuoden 1984 [i]1984[/i]-elokuvaa varten tehtyä musiikkia. Albumi on muuten tukevasti popin puolella seisovan duon loikka kokeellisempaan suuntaan. Hyvin loikattu, koska vaikka mukana ei olekaan [i]Sweet dreamsin [/i]tapaisia kuolemattomia hittejä, kokonaisuus on varsin jännä ja ehkäpä duon paras albumi. Syntsasoundit ovat suorastaan tuplaplushyviä ja vetävät vertoja Deppareiden kulta-ajoille.   [youtube]TxMt2Tz8SOg[/youtube]   [url=https://www.youtube.com/watch?v=jDNoyf1h9G0]Score[/url] on vielä kauempana tyypillisestä Eurythmics-soundista. Huikeaa kamaa (ja sanon tämän Annien ja Daven popimman soundinkin ystävänä). Harmi, ettei kaksikko tehnyt enempää elokuvamusiikkia, mutta ehkäpä asiaan vaikutti se, että [i]1984:n[/i] ohjaaja antoi musiikille aika jäätävän vastaanoton.   Vuodesta 1984 päästään vielä Van Halenin vuoden 1984 albumiin [i]1984, [/i]jota en itse asiassa ole kuunnellut kokonaisuudessaan, mutta sillä on kappale, jossa on yksi kasarin legendaarisimmista synasooloista:   [youtube]SwYN7mTi6HM[/youtube]   Jos elämä tuntuu välillä liian dystooppiselta, [i]Jump [/i]piristää mukavasti.   Joululauluhin palatakseni löysin vielä pari mukavaa kasarisellaista, mutta ehkäpä jätän ne odottamaan ensi joulua. Pysykää kanavalla. [img]/media/kunena/emoticons/rs_grin.png[/img]  

[youtube]UM68ZL42hp0[/youtube]Tuli kuunneltua tuo Van Halenin albumikin. Lyhyestä albumi kaunis ja hyväntuulista rokkiahan se. Synaa olisi saanut kyllä olla enemmänkin, koska introraita asettaa odotukset sen suhteen aika korkealle:   https://www.youtube.com/watch?v=UM68ZL42hp0   Intron ja Jumpin syna on [url=https://www.vintagesynth.com/oberheim/ob-xa]Oberheim OB-Xa[/url], yksi kasarin maineikkaimmista (tai ainakin epäilemättä massiivisimmista) analogisyntikoista. Intron ja Jumpin coverointi näyttää olevan suosittua YouTuben syntsanörttien keskuudessa...   Edesmenneistä puheen ollen, Eddie Van Halenkin näkyy siirtyneen pilven reunalle pomppimaan. Harvapa taitaa osata tiluttaa suvereenisti niin synalla kuin skeballakin (vaikka jälkimmäisestä hänet toki paremmin muistetaan).   Siirtyäksemme orwellilaisuudessa eteenpäin, vuonna 1984 isoveli valvoi myös jenkkimuusikko Rockwellia. Tunnistakaapa huviksenne kuka (paljon kuuluisampi) muusikko laulaa tässä taustoja:   [youtube]7YvAYIJSSZY[/youtube]   Tästä hitistä huolimatta Rockwellin ura ei oikein lähtenyt lentoon. Ainakin ensimmäinen albumi on silti varsin mukavaa funkahtavaa ja rockahtavaa syntsapoppia. Tai jotain sinne päin, vetäydyn taas vastuusta genrerajojen ylitysten suhteen.  

Muistan vieläkin kun muksuna ysärillä nauhoitin telkkarista pari jaksoa dokkarisarjasta [i]The history of rock 'n roll[/i]. Toinen jaksoista kertoi 70-luvusta ja puhuvina päinä oli monia legendoja. Eddie VH kertoi kuinka nuorena harjoitteli omin päin kitaransoittoa sängyllä istuen. Isoveli lähti treffeille, palasi aamuyöstä ja Eddie istui edelleen samassa paikassa jammailemassa. Sitten näytettiin pätkä miehestä soittamassa [i]Eruptionia[/i]. Taisi harjoittelu kannattaa.   Ei ole vähään aikaan tullut vastaan mitään uutta kivaa kasaria, joten kaivelin vähän arkistoja. En muista missä yhteydessä joitain vuosia sitten törmäsin uuteenseelantilaiseen bändiin nimeltä Split Enz, mutta tykästyin heidän 80-luvun tuotantoonsa. Alussa he soittivat progea ja mikin takana seisoi Tim Finn. 1977 solisti vaihtui velipoika Neiliksi ja soundi new waveksi. Myöhemmin jätkät perustivat laajempaa menestystä nauttineen Crowded Housen. [url=https://www.youtube.com/watch?v=wiqBlKnb91A]https://www.youtube.com/watch?v=wiqBlKnb91A[/url]   Viime vuonna kun tein taas kerran Helmetin musahaastetta törmäsin Landscapen biisiin [i]Einstein a-go-go[/i], johon tykästyin. Se kylläkin tuo mieleen aika lailla Thomas Dolbyn, joka on myös oikein kiinnostava artisti. Mahtaisiko hän olla kokoonpanossa mukana... En jaksa tarkistaa.   [url=https://www.youtube.com/watch?v=10bx6Wf73to]https://www.youtube.com/watch?v=10bx6Wf73to[/url]   Helmetin leffahaasteessa taas piti viime vuonna katoa eteläafrikkalainen elokuva ja katsoin [i]Poika nimeltä Spud[/i]. Siinä heti alkumetreillä oli kiinnostava biisi, joka piti käydä tarkistamassa perästä päin. Osattiin sitä näköjään Afrikassakin.   [url=https://www.youtube.com/watch?v=kqiX6B_XH24]https://www.youtube.com/watch?v=kqiX6B_XH24[/url]

Crowded Housesta tulee mieleen ainakin hitti [i]Don't Dream It's Over,[/i] joka on ehdottomasti yksi kasarin helmiä. Joskus yksinkertainen popballadikin vaan osuu kohdalleen. Mielenkiintoista, että tyypit ovat tehneet musiikkia vähän eri tyylillä jo aiemmassa kokoonpanossa.   Landscape olikin minulle uusi tuttavuus ja kieltämättä yhtäläisyyksiä Dolbyyn löytyy (mutta D ei ole mukana, tarkistin). Sattumalta tai algoritmin johdattamana törmäsin jokin aika sitten vähän samanhenkiseen puolalaiseen syntsapoppiin ja [url=https://www.discogs.com/master/142521-Marek-Bili%C5%84ski-Emc%C2%B2]albumin nimikin[/url] on einsteinilainen (tai tarkemmin ottaen anti-einsteinilainen...):   [youtube]kYK2v-QqE4A[/youtube]   Tiedenörtteilevä syntsapop/elektropop taisi olla jonkinasteinen trendi kasarin alkupuolella. No, Kraftwerkia siitä kai voi syyttää tai kiittää.   Laitetaanpa vuoden 1984 dystopiakappaleista vielä tämä, ihan aikansa hittikin. Videon dystooppisessa yhteiskunnassa pitää pitää arskoja yölläkin.   [youtube]X2LTL8KgKv8[/youtube]   Torilla tavataan -detaljina mainittakoon, että itsekin kasaripopin kasvatiksi tunnustautunut Jori Hulkkonen alias Zyntherius [url=https://www.youtube.com/watch?v=r0pwil37RX8]coveroi tämän laulaja Tigan kanssa[/url] jo ...aika pelottavan kauan sitten. Tämä elektrompi cover on aika hauska myös ja luullakseni ensimmäinen kuulemani versio tästä kipaleesta.   Kanadalaisen Corey Hartin tuotannossa tuntuu noin muuten olevan vanhan mantereen sofistikoitunutta syntsasoundia kaihoaville korvilleni himpun verran liikaa rosoista rokkia ja särökitaraa, mutta kyllä hän synasoundien päällekin selvästi ymmärtää:   [youtube]n1QOxms_yvI[/youtube]   (Ja eipä skittaa pakoon pääse tässäkään, mutta älköön sitä miinukseksi laskettako hyvässä kappaleessa)

Sanotaan nyt vielä kuusikielisten ystäviemme puolustukseksi, ettei särökitarassa ole sinänsä mitään pahaa ja saa sitä syntikkaankin yhdistää, kuten Van Halen näytti edellä. Uuden mantereen valtavirtakitarapoprock nyt vaan tuppaa olemaan vähän tylsää ja ankean kuuloista minun makuuni, kasarillakin. Kunnon reipas kasarihevi sen sijaan on maukasta, mutta sitä tunnen sen verran huonosti etten osaa suositella muita kuin ilmeisimpiä Iron Maideneita, Manowareja ja Metallicoja. Vinkkejä otetaan vastaan etenkin Iron Maidenin tyylisestä soitannasta ja laulannasta :)   Mutta siirrytään eteenpäin eli 40 vuotta taaksepäin, jolloin Australian lahja tälle ja tuonpuoleiselle maailmalle, Dead Can Dance, julkaisi eponyymin esikoisalbuminsa. Joskin musiikillisen uransa yhtyeen ydinkaksikko Lisa Gerrard ja Brendan Perry ovat tehneet lähinnä Brittein saarilla ja toki myös kiertueilla kautta maailman ja DCD:n tyyli on jokseenkin mahdollisimman kaukana siitä, mitä aussimusiikin voisi kuvitella stereotyyppisesti olevan. Lähinnä darkwaveksi luokiteltavan mutta raja-aitojen läpi aaveen lailla lipuvan yhtyeen musiikki nojaa muinaisuutta huokuviin sävellyksiin ja kaksikon toisiin maailmoihin kurkotteleviin lauluääniin. (Tosin ekan albumin voisi luokitella ennen kaikkea vähän taiteellisemmaksi postpunkiksi eikä soundi ole monissa kappaleissa valtavan kaukana Cocteau Twinsin saman aikakauden tuotannosta.) Yleensä suurin suitsutus varataan Gerrardille, ja tietäjät tietää miksi. Tässä liveveto 80-luvulta:   [youtube]e_qWB1wyRA8[/youtube]   Mutta eipä Perrynkään tarvitse hävetä:   [youtube]UJE9Ks3BBMM[/youtube]   Gerrard ja Perry kiistävät olevansa gootteja, mutta toki tunnetusti Flow-festivaaleiltakin on mahdotonta löytää ketään fiksipyörään nojailevaa artesaanioluen siemailijaa, joka tunnustautuisi hipsteriksi. Tosin kaksikko ei näytä gooteilta eikä heillä ei ole mukana mitään itsetarkoituksellista kalmanhajuisuutta tai shokeeraamista, vaan vaikka musiikissa voi aistia kuolleiden henkien läsnäolon, niitä muistetaan kunnioituksella. Ehkäpä ei ole yllättävää, että postpunkin lisäksi ja jälkeen yhtye on hakenut vaikutteita keskiaikaisesta ja niinsanotusti maailmanmusiikista. Ja tämä kaksikko on vielä elossa ja kaiketi hyvissä voimissa ja on palannut nollarilla huilittuaan taas tekemään uutta materiaalia. Toivottavasti saamme pitää heidät vielä tovin keskuudessamme, ennen kuin tuonelan henget vievät omansa.  

Tässä vielä edelliseen liittyen tuubista löytynyt DCD-dokkaripätkä 80-luvulta, jossa myös kuullaan jokunen livekappale. Lisa Gerrard yrittää vakuuttaa toimittajalle, ettei DCD:n musiikissa ei ole kyse mistään mystiikasta vaan sisimmästä kumpuavasta tunteesta. Tai ehkäpä Gerrard ja toimittaja ymmärtävät mystiikan eri tavalla? Gerrard esittää asiansa kuitenkin niin vilpittömästi, että on helppo uskoa, että tällaista musiikkia nyt vaan syntyy, jos on Lisa Gerrard ja matkustelee ympäri maailman Brendan Perryn kanssa.   [youtube]gNFjawZl_Dc[/youtube]   Mystisissä (tai ei-mystisissä, miten vaan) tunnelmissa jatkaen tähän voisi sopia Israelin megatähden Ofra Hazan musiiikki. Hazaa ei voi kokonaisuudessaan sanoa tyyliltään Israelin Lisa Gerrardiksi, mutta voi tavaton kun hänelläkin on laulun lahjat:   [youtube]SJjHOBpmXgc[/youtube]   Tämä kappale nousi kasarin lopulla ihan kansainväliseksi hitiksi (tämäkin video on jostain Hollannin hittimittarista) ja Wikipedian tietojen mukaan kävi Suomessakin listaykkösenä. Alkuperäinen kappale on Hazan vuoden 1984 albumilta Yemenite Songs, jossa hän tulkitsee vanhoja jemeninjuutalaisia lauluja. Albumiversio ei kuitenkaan ole niin elektroninen kuin tämä remiksattu versio. Hazan elämää suuremman äänen lisäksi minua hämmästyttää remiksatun version tuotanto, joka kasarilla harrastettua samplerikikkailua lukuunottamatta kuulostaa kuin se olisi voitu hyvin julkaista 20 vuotta myöhemminkin.   Hazalta luonnistui diskoiskelmäkin vuoden 1983 Euroviisuissa. (Viimeistään tähän yhtymäkohdat Gerrardiin päättyvät.)   [youtube]_XMZJYxb5XU[/youtube]   Haza teki hienoa musiikkia ysärilläkin, mutta menetyi traagisesti vuosituhannen vaihteessa. Nainen ja ääni elävät kuitenkin äänitteillä ja muistoissa.  

Ehkäpä sitä tulee aktivoiduttua tässäkin keskustelussa nyt kun olen saanut uuden ja paremman tietsan alle. Vanhalle tämä tuli hyvin raskaaksi ladata videoupotuksineen.   Satuin muutama viikko sitten huomaamaan, että säästeliääseen tahtiin uutta matskua julkaiseva suuri suosikkini Neneh Cherry on v. -22 julkaissut albumin jossa muut artistit coveroivat hänen tunnetuimpia biisejään. Useimmat nimet olivat minulle outoja, mutta Robynin ja Sian sentään tunnistin. En kyllä albumiin ollut järin ihastunut tai ymmärrä miksi se koettiin tarpeelliseksi tehdä. Neneh'n originaalituotanto on läpikotaisin timanttinen. Oli pakko jälkeenpäin puhdistautua kuuntelemalla alkuperäisiä biisejä, etenkin sitä joka naisen uran laukaisi lentoon. [url]https://www.youtube.com/watch?v=JWsRz3TJDEY[/url] Hauska yksityiskohta: yhden coverialbumin biiseistä esittää Neneh'n tytär Tyson, joka tällä videolla on vielä äitinsä masussa. Seuraavan sinkun, [i]Manchildin[/i], videolla pikkiriikkinen Tyson tekee ensiesiintymisensä.   Neneh ponkaisi maailmalle Ruotsista ja kasarilla siellä aloitti myös Roxette, joka oli varsin kova sana lapsuudessani ja ensimmäisiä fanittamiani bändejä. En kyllä heitä edelleenkään huonoina pidä, mutta jäivät jossain vaiheessa vähän paitsioon kun tuli löydettyä kaikenlaista muuta. [url]https://www.youtube.com/watch?v=pdv4XTjBwdQ[/url]   Mitäköhän muuta kivaa Ruotsissa tehtiin kasarilla? Ei nyt tule mieleen kuin Eva Dahlgren ja Europe, mutta [i]täytyihän[/i] sitä olla muutakin moisessa musiikin suurvallassa. Vai onko länsinaapurin populaarimusiikkimaine tosiaan kokonaan Max Martinin ansiota? Hänen uransa taisi alkaa vasta ysärillä.

No ehkä Abban ja Roxetten väliin jää tosiaan muutaman vuoden ajanjakso, jolloin ruotsalaispoppi ei ollut listojen kärjessä ihan kaikkialla maailmassa. Antoivat välillä hyväntahtoisesti vähän tasoitusta muillekin?   Secret Service -niminen kokoonpano teki Ruotsissa kasarilla suht mukavaa syntsapoppia / new wavea, mutta varsinaisesti kansainväliseksi hitiksi ei tainnut nousta kuin yksi kappale (joka kieltämättä on bändiltä kuulemistani paras):   [youtube]nYLawlXKih8[/youtube]   Ottaen huomioon että myöhempinä vuosikymmeninä Ruotsista on kyllä tullut kasarivaikutteista syntsapoppia, luulisi että sitä olisi tehnyt useampikin bändi kasarillakin. Ehkä täytyy jatkaa vielä etsintöjä. Samat nimet vaan tuppaavat tulemaan vastaan, kuten tässä Abban ja Secret Servicen jäsenet:   [youtube]_jC2asFVYpY[/youtube]   Ruotsissa tehtiin myös vallan mainiota italodiskoa:   [youtube]XVoYKTB_sr8[/youtube]   Hittimittarista puheen ollen, huomasin että koko sarja [url=https://areena.yle.fi/1-2843563]löytyy Areenasta[/url]. Eli jos YouTuben kasarikaninkolot eivät riitä, Areena tarjoilee lisää... [img]/media/kunena/emoticons/rs_dazed.gif[/img]  

Jättiläisten varjoon jääneen ruotsalaispopin etsintä tuottaa tuloksia. Cajsa Bergström on aika tuntematon nimi, eikö vain? Tässä voi samalla kerrata popruotsin lyhyttä oppimäärää:   [youtube]hAiP4QwtspY[/youtube]   ... No itse asiassa kappaleen on säveltänyt Roxettesta tuttu Per Gessle, eli piiri pieni pyörii sittenkin. Oikein hyvää syntsapoppia kyllä!   Huomasin, että Abban toinenkin jäsen on kasaripoppaillut:   [youtube]p98PjtSfNWo[/youtube]   Huikea biisi! Tunsin tämän kappaleen nollarilta [url=https://www.youtube.com/watch?v=MSqDIWI__Ew]Bomfunk MC'sin versiona[/url], joka sopii paremmin bailaamiseen kuin angstiin. Alkuperäinen on tehty yhteistyössä Phil Collinsin kanssa ja kuulostaa etenkin rumpujen osalta äärimmäisen kasarilta. Miksi ja miten? Video selittää:   [youtube]Bxz6jShW-3E[/youtube] Jos olisin kuunnellut tätä soundia läpi kasarin, ysärille tullessa ehkä itsekin kaipaisin jo vaihtelua [img]/media/kunena/emoticons/rs_tongue.png[/img] Nykyään on kuitenkin mahdollista nauttia kasarikaikunsa kohtuullisina annoksina, kun sitä ei pukkaa jatkuvasti radiosta, joten Phil Collins -överit (ja [url=https://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/02/05/pasila-phil-collins-darra]Phil Collins -darra[/url]?) on mahdollista välttää. (Sivumennen sanoen hauskaa ajankuvaa tuokin, että nollarilla Phil Collins oli vielä humoristien mielestä noloin juttu ikinä, mutta muutama vuosi myöhemmin kasarin kunnia oli jo palautettu...)  

En ole ikinä tajunnut musaharrastajien Phil Collins -vihaa. Täytyykin kuunnella tuo Fridan albumi, sillä Collinsin lisäksi biisejä on ollut väsäämässä Giorgio Moroder ja Bryan Ferry! On pitänyt mainita turkulainen levy-yhtiö Svart Records, joka on julkaissut neljä kokoelmalevyllistä harvinaisempaa suomalaista discoa, funkkia ja elektronista musaa pääasiassa kasarilta. Kokoelmat ovat nimeltään [i]Satan in love, Black hole, Dance for your life[/i] ja [i]Cold war on the rocks[/i]. Oma suosikkini on [i]Satan in love[/i], jolta löytyy Fredin, Meiju Suvaksen ja Leevien lisäksi vähemmälle menestykselle jääneitä artisteja ja mm. tämä helmi. [url]https://www.youtube.com/watch?v=I8zjsBIB8DA[/url] Tyhjät patterit kirjoittivat kasarityttöbändi Belaboriksen biisit ja soittivat ne levyllä. Mimmien kuitenkin väitettiin soittavan itse, joten onko Belaboris jonkinlainen kotimainen Milli Vanilli? Heidän tunnetuimmaksi biisikseen taisi jäädä käännöscoveri [i]Rakkauden jälkeen[/i]. [url]https://www.youtube.com/watch?v=ogMMYvXUx-g[/url] [i]Satan in lovella[/i] on myös kaksi biisiä kokoonpanolta nimeltä Tapa Paha Tapa. Tutkiskelin porukkaa hieman tarkemmin ja heidän genrensä on syntsapoppi / minimal synth. Svart julkaisi heidän koko tuotantonsa joitain vuosia sitten vinyylillä nimeltä [i]Aurinkoko[/i] (löytyy Spotifysta, YT:ssä ei ole kaikkia raitoja). Heillä on sekä laulettuja että instrumentaaleja kappaleita ja miellyin varsinkin niihin jälkimmäisiin. Tässä pieni maistiainen. [url]https://www.youtube.com/watch?v=C9yA8hZiqJg/[url]

Nuo kaksi alinta videota eivät toimi ainakaan minulla...   Kuulimmekin jo toisenkin Fridan kappaleen tuolta levyltä tämän langan ensimmäisellä sivulla, sillä Velly Joonaksen kappale oli nähtävästi cover Fridan biisistä [url=https://www.youtube.com/watch?v=Hf36I26XQPI]I See Red[/url].   Törmäsin itsekin joskus muutava vuosi sitten [i]Satan in love[/i] -kokoelmaan. Tykkäsin etenkin Pressin taitavasta PSB-jäljitelmästä Fashion Maailma, mutta se menee jo 90-luvun puolelle. Eivät ilmeisesti julkaisseet muuta kuin yhden sinkun - olisi ollut kiinnostavaa nähdä, mihin suuntaan olisivat tuosta jatkaneet. Ikuista [i]Behaviouria[/i], PSB:n uusimpien tuulien kloonaamista vai jotain muuta?   Kokoelmalta löytyvä Jerryn suomi-italodisko on myös ihan kansainvälistä tasoa!   [youtube]Yp3yBsqjCro[/youtube]   Italodiskon tapauksessa kansainvälinen taso ei toki tarkoita oivaltavaa lyriikkaa, vaan yleensä paremminkin päin vastoin, mutta alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan kasaridiskon tanssilattialla monimutkaisuudet menisivät ehkä kuitenkin ohi. Sama vaan rallienglanniksi, niin sanoisin että kansainvälinen menestyskin olisi ollut mahdollisuuksien rajoissa!   Jatketaan suomidiskoa, tässä hieman omaperäisemmällä sanoituksella (joskin teema on käännetty suoraan alkuperäisestä sanoituksesta). Pesäharava-niminen artisti ottaa tässä jo 80-luvulla kantaa digitalisaatioon ja tekoälyyn:   [youtube]Xm6PH2lf4ZQ[/youtube]   Alkuperäinen kappale on Den Harrow -nimisen italo-italodiskoilijan Future brain.[url=https://www.youtube.com/watch?v=lDrLsNFzBtQ] Italiassa oli varaa tehdä videokin.[/url]   On hieman hämmentävää miten täyssynteettistä soundia 80-luvun alkupuolen Suomi-iskelmäskenessä tehtiin, mutta pakko uskoa kun omin korvin kuulee:   [youtube]fOVWOLNz4Y0[/youtube]   Pian syntsat ja rumpukoneet taas kuopattiin kitaroiden ja rumpujen tieltä, mutta kadonneita kasariaarteita metsästävät jälkipolvet saavat hämmästellä tätäkin varsin Moroder-henkistä mutta ilmeisesti täysin suomaisvoimin tehtyä rallia!  

Valitettavasti en pysty korjaamaan edellisen viestin toimimattomia videolinkkejä, koska jostain syystä muokkaustilaan mennessä tekstikentässä ei lue mitään. [img]/media/kunena/emoticons/rs_sad.png[/img]   Den Harrow onkin nimi, jota en ole ajatellut vuosiin. Teininä minulla oli kirjekaveri, jonka kanssa läheteltiin mix tapeja puolin ja toisin ja hän tykkäsi Harrow'sta. [i]Future brainia[/i] en ole kuullut aiemmin, mutta muistan ainakin saaneeni kasetilla [i]Taste of love[/i] -nimisen viisun. Se saattoi olla joku myöhempien aikojen remiksi koska YouTubesta löytyvät versiot eivät kuulosta tutulta.   Katsotaan saisinkohan tällä kertaa liitettyä mukaan jotain toimiviakin videoita. Muistelin, että Fleetwood Macin Christine McVie meni edes suht hiljattain, mutta siitähän on jo puolitoista vuotta. No, hänen kunniakseen (better late than never) tämä hieno biisi, jolla on erittäin paha tapa jäädä korvamadoksi. [url]https://www.youtube.com/watch?v=EYkslCXJMGE[/url]   Erikoisen nimen itselleen keksinyt The The on bändi josta en mitään tiedä, vaikka olen heiltä useamman albumin kuunnellut ja niistä tykännytkin. Suosikkibiisini on[i] Infected[/i], muttei ole aiemmin tullut mieleen etsiä olisiko sillä jonkinnäköistä musiikkivideota. No näköjään on ja se ei kyllä vastaa biisin luomaa mielikuvaa sitten niin yhtään. Ehkä Duran Duranin innoittamana sitä on lähdetty eksoottisiin maisemiin, mutta "juoni" on jonkinlainen Fitzcarraldo meets Wicker man... [url=https://www.youtube.com/watch?v=orIy18qIaCU]https://www.youtube.com/watch?v=orIy18qIaCU[/url]   Ja vielä tämä yksi. ihan vaan siksi koska se on hyvä. [url=https://www.youtube.com/watch?v=EVAvaqIcSOQ]https://www.youtube.com/watch?v=EVAvaqIcSOQ[/url]  

Pääsi näköjään tulemaan vähän foorumitaukoa. Mutta 80-luku ei lopu, joten jatketaan.   Ensinnäkin täytyy sanoa, että taisin joutua edellä disinformaation uhriksi, sillä Futupää, tai sen puoleen saman kokoelman muutkaan kappaleet eivät tarkemmin katsoen vaikuta olevan oikeita kasarilevytyksiä, vaan kasariretroilua nollarilta. Olisi se ehkä pitänyt arvata laulutehosteesta, joka kuulostaa enemmän Auto-tunelta kuin kasari-vokooderilta.   Artisti nimeltä Den Harrow oli tosin alun perinkin eräänlainen hybridioperaatio, sillä Wikipedian tietojen mukaan kappaleet lauloi levylle Tom Hooker, mutta artistin kasvoina toimi Stefano Zandri. Kasarilla ja ysärillä tällainen ei tainnut olla kovin harvinaistakaan, mutta lienee sittemmin vähentynyt, koska ysärin lopulla käyttöön tulleen Auto-tunen myötä laulun saa vireeseen vähän vaatimattomammillakin lahjoilla.   Mutta sitten eteenpäin. Kuumana kasarikesänä voi vaikka mennä rantaan, kuten italialaisduo Righeira teki vuonna 1983:   [youtube]y0dPcjL5tBM[/youtube]   Timanttista italodiskoa (espanjaksi)! Genren perinteiden vastaisesti sanoitukaan ei ole ihan tavanomainen, koska kuumalla rannalla hengaillaan kylmän sodan ydinpommin paahteessa, jos oikein ymmärsin.   Kasarisyntsatubettaja Espen Kraft sattui juuri hiljattain rekonstruoimaan Vamos a la playan. Palasiin purettuna voi havaita, että kappale koostuu melko yksinkertaisista mutta toimivista elementeistä, joita on mukana enemmän kuin välttämättä ensikuulemalta hahmottaa. Hittinikkaroinnissa toki on kyse paljolti siitä, että laittaa oikean asian oikeaan paikkaan.   [youtube]CuPiea6Yyj0[/youtube]   Teemaa jatkaen mutta vähän kevyemmin: Ranskassa levyttänyt belgialaisartisti Muriel Dacq lomailee "tropiikissa" v. 1986 ja hänen seuralaisellaan on kuuma:   [youtube]8LZKapv5fik[/youtube]   Tämän sangen ilahduttavan kappaleen myötä voin todeta, että ranskalais-belgialainen sarjakuva ei ole ainoa hieno ranskalais-belgialainen asia, vaan ranskalais-belgialainen kasaripop ansaitsee myös paikkansa osana eurooppalaista kulttuuriperintöä.

Käydäänpäs välillä herättelemässä henkiin tätäkin aihetta. Ei minulla mitään syvällisempää sanottavaa ole tälläkään kertaa, mutta teki mieli jakaa muutama kiva biisi. Olisiko aiheena "Yhden hitin ihmeet (jos sitäkään)". En tiedä näistä artisteista juurikaan enempää kuin mitä RYM:ssä sanotaan.  Colourbox julkaisi vain yhden albumin v. 1985 ja sen jäseniä oli myöhemmin mukana klassisessa yhden hitin kasari-ihmeessä nimeltä M/A/R/R/S. "Pump up the volume" on varmaan tuttu viisu ainakin kaikille Pulttiboisinsa nähneille. [url=https://www.youtube.com/watch?v=eEI-Xkkwopo]https://www.youtube.com/watch?v=eEI-Xkkwopo[/url]   Golden Earring on pitkän linjan rokkibändi Alankomaista, jonka tunnetuin biisi on kai "Radar love" vuodelta -73. Ei ole ihan mun juttuni tämä kokoonpano, mutta bongasin tämän biisin, vuodelta 1982, joltain lainassa olleelta isolta kasarimusiikkiboksilta ja miellyin siihen kovasti. [url=https://www.youtube.com/watch?v=a1sf2CzEq0w]https://www.youtube.com/watch?v=a1sf2CzEq0w[/url]    Vanhana New Order ja Joy Division -fanina minua kiinnostaa heidän levy-yhtiönsä Factory Records ja olen kuunnellut paljon lafkan muidenkin artistien tuotantoa. Eniten olen tykännyt art rock/dream pop/post punk ym. -kokoonpanosta nimelta The Durutti Column. Tämä biisi vuodelta 1987 on suosikkejani. [url=https://www.youtube.com/watch?v=MthHZYJBlL8]https://www.youtube.com/watch?v=MthHZYJBlL8 [/url]

Koska tällä viikolla henki- tai ainakin markkinavoimat ovat olleet valloillaan, ajattelin hyödyntää halloweenia teemana. Jos nyt laitan alta pois sen ilmeisimmän kauhuteemaisen kasarihitin, jonka kaikki ovat varmasti kuulleet, ehkä tälläkin viikolla. Kaikki eivät ehkä kuitenkaan ole nähneet videon täyspitkää versiota, joka on ihan hauska kauhukomedialyhäri täysin aikansa Hollywood-tason tehosteilla:   [youtube]sOnqjkJTMaA[/youtube]   Tuli myös katsottua Thrillerin syntikoista omasta mielestäni kiinnostava syväanalyysi, mutta se alkaa jo olla sen verran rankkaa synanörtteilyä, ettei heikkohermoisten kannata vaivautua.   [youtube]XwLB62BYkSQ[/youtube]   Teemaan sopii myös tämä Images-nimisen ranskalaiskokoonpanon kappale (oikeasti kyllä kesähitti), jonka videossa bändi riivaa pappia keskiyön demoneina. Kohuhan siitä syntyi, kuten oletettavasti oli tarkoituskin. Kappale ei kuitenkaan ratsasta pelkällä kohulla, vaan on ulkomusiikilliset seikat sivuuttaenkin aika päräyttävää syntsapoppia, jossa on yksi kasarin mureimpia bassosoundeja (ei sillä että Thrillerkään sijoittuisi niissä kisoissa huonosti).   [youtube]kjVeown7umM[/youtube]   Ja kun nyt on henkivaltoja manattu esille, jonkun täytyy ne kekrin päätyttyä karkottaa, minkä Haamujengi toki tekee Ray Parker Jr:n letkeän syntsafunkin tahtiin:   [youtube]Fe93CLbHjxQ[/youtube]

Ketjun aihepiiriin liittyen törmäsin hiljattain Rakuten TV:seen uuden älytöllömme sisältöä penkoessa. Palvelu löytyy ilmaiseksi sovelluskaupasta, jos ei ole jo valmiiksi ladattuna.    Kaiken muun sekalaisen sisällön ohella ko. palvelusta löytyy myös musiikkikanavia.   Kasarille löytyy ihan oma kanava, jolla pyörii musavideoita non-stoppina. Melko pitkään sitä kuuntelin ja aika pop-painotteista musiikkia soi pääasiassa. Eikä pelkästään itsestään selviä klassikoita vaan ainakin tälläiselle ysärilapselle ihan tuntemattomiakin biisejä.