Eräänlainen liskojen yö

Tällänen kesällä kirjoitettu novelli mistä 50% perustuu tosielämän tilanteeseen. Tarjoilin tätä useammalle kirjoitusfoorumille ja taidesivustolle, mutta jostain kumman syystä ei mitään kommenttia erityisemmin tullut. Kokeillaan sitten tänne.   [b]Eräänlainen liskojen yö[/b]   Olin saapunut kello seitsemän aikaan iltajunalla Tampereelta Turkuun. Hyinen tammikuun ilta ei suinkaan ollut mikään mieltäylentävin miljöö tälle oudolle pienelle sattumukselle josta nyt kerron. Ei varsinkaan sen vuoksi että Tampereella oli käyty eräs todella nolostuttava ja humalainen kohtaaminen uudenvuoden juhlien muodossa. Olin kyseisen tilaisuuden aikana hukannut kännykkäni ja joutunut ulosheitetyksi eräästä sikäläisestä ravintolasta ja siksi oloni ei henkisestikään ollut juuri sinä iltana aivan parhaimmillaan. Itseasiassa tunsin oloni perin juurin synkeäksi haahuillessani pitkin noita katuja jossa minua vastaan kävelivät yhtä tylsämielisen ja masentuneen oloiset ihmiset. Katselin heitä vaivihkaa kuin etsien jotain epämääräistä ymmärrystä. Valitettavasti en sitä heiltä saanut.   Kauppatorin kohdalla pysähdyin katsoakseni kuinka paljon oli vielä aikaa viimeisen bussin lähtemiseen. Digitaalikellon punaiset numerot möllöttivät talvisen pimeyden keskellä ja kertoivat minulle surumielisesti, että minulla olisi vielä noin kaksi tuntia aikaa ennen kuin paikallisbussi saapuisi ja veisi minut turvallisesti kotiin. Päätin kävellä seuraavan korttelin ympäri. Tätä tuumaa toteuttaessani saavuin erään todella halvan ja nuhjuisen anniskeluravintolan lähettyville. Humalaisen oloista väkeä seisoi sen ulkopuolella tupakalla puhuen niitä näitä. En tohtinut lähestyä heitä vaan jäin katselemaan noin kahdensadan metrin päässä pää täynnä nimetöntä vieraantuneisuuden tunnetta.   Juuri tuolla hetkellä tapahtui tuo tarinamme aiheena oleva kohtaaminen. Hetki jota en ollut todellakaan odottanut, mutta jota olin kenties sisimmässäni toivonut. Se ei ollut aluksi millään tavalla erityisen houkutteleva. Silti se tulisi pitämään sisällään hyvinkin odottamattomia tekijöitä jotka saattavat mullistaa lukijani maailmankuvan... Tai jäädä vain hullun houreeksi päässänne. Tutkailkaamme tätä hahmoa ensin aivan rauhassa; pitkä, melko tukeva ja parrakas mieshenkilö, jolla oli kaksi ruskeaa, ystävällistä sekä melko humalaista silmää ja melkein kalju pää. Päällään hänellä oli pitkä musta poplari napitettuna, tummat farkut ja melko tyylikkäät nahkakengät mitkä eivät kuitenkaan olleet mitään kalleinta merkkiä vaan ennemminkin perintö joltain ammoin kuolleelta sukulaiselta. Hänen puheessaan saattoi kuulla hieman surumielisen ja itsesääliä sisältävän sävyn. Miekkosen olemuksesta siis huokui samanlainen pettymys maailmaa kohtaan, mitä itsekin olin täynnä juuri tuona iltana.   Nämä kaikki päätelmät hänen ulkonäöstään tein kuitenkin vasta kohtaamisemme jälkeen, sillä hän ilmestyi kuin tyhjästä viereeni ja aloitti keskustelun kanssani, joka meni suunnilleen näin:   - Anteeksi, mutta sopiiko puhutella?, mies sanoi - Öh... päivää, minä vastasin krapulaisen epävarmasti - Jos ette suinkaan pidä ehdotustani tungettelevana niin minulla olisi täällä takussani täysinäisen pullo vodkaa. Ette kai suinkaan pistäisi pahaksenne jos tulisitte kanssani istumaan tuonne kirjaston portaille juomaan vodkaa ja puhumaan filosofiaa? - Tosiaan. Ei kai siitä haittakaan olisi, myönsin hämmentyneenä ja jatkoin kävelyä samaan tahtiin miehen kanssa.   Voinen pitää hivenen yllättävänä tuota heittäytymiskykyä mitä tuona hetkenä satuin osoittamaan. Tilannetta ehkä auttoi houkuttimena toimiva viinapullo, jonka tiesin tuovan suuren helpotuksen tuohon vapinan täyttämään päivään. Se ei kuitenkaan selitä kaikkea ja päässäni onkin syntynyt erilaisten tieteellisesti hyvinkin epäilyttäviä teorioita jonkinlaisesta hypnoosista tai muusta ei-sanallisesta houkuttelemisesta. En kuitenkaan halua tässä yhteydessä kertoa niistä sen enempää koska ne rikkoisivat kertomuksemme hyvin ikävällä tavalla. Haluan näet vain kuvata mahdollisimman hyvin ja nautittavassa muodossa kaiken sen minkä tuona iltana näin. Istuimme siis pääkirjaston vanhan portaikon päälle ja aloimme jutustelemaan. Heti aluksi huomasin että uusi tuttavani oli kohtuullisen hyvällä yleissivistyksellä varustettu henkilö, joka ei kuitenkaan ollut kohonnut sille ”tasolle” sivistyksensä kanssa jossa keskustelu jää allekirjoittaneen osalta vajavaiseksi Jutustelumme oli siis oikein auvoisaa ja auvoisa oli myöskin vodkapullo jonka annoimme tasaisin väliajoin tyhjetä kitusiimme. Olimme juuri käymässä melko kriittistä keskustelua kaupunkimme kulttuuripolitiikasta, kun keskustelukumppanini äkkiä totesi:   - Anteeksi, mutta minun pitää riisua naamioni   Juomani vodka oli ilmeisesti turruttanut minua sen verran että en ihan heti pystynyt vastamaan tuohon toteamukseen mitään. Mies nousi, käveli jäätyneen suihkulähteen vierelle ja kumartui sen ääreen. Kuului hyvin epämääräistä rapinaa kun hän minuun selin päin kyyristyneenä näytti ikään kuin raapivan kasvojaan. Vaivaantuneena ja tietämättä miten reagoida asiaan päädyin vetämään kunnon huikan puolillaan olevasta pullosta. Totesin olevani ehkä hieman humalassa. Äkkiä toverini kääntyi minua kohti. Jäin ällistyksestä lamaantuneena vain toljottamaan näkyä silmät ammollaan. Hänen kasvonsa olivat, miten sen nyt sanoisin, muuttaneet muotoaan. Ne olivat saaneet uusia ja ihmiselle erittäin epätyypillisiä uusia piirteitä. Silmien väri oli edelleen ruskea, mutta parta oli kadonnut. Itseasiassa katsottuani tarkemmin huomasin koko miehen ihon olevan tummanvihreän suomun peittämää ja vielä tarkemmin katseltuani totesin että hänen kasvonsa todellakin olivat muuttuneet suunnattoman liskoeläimen kasvoiksi. Lisko, mies tai mikä lie olikaan heilutteli kieltään huvittunut ilme suomuisilla kasvoillaan katsoessaan minua.     - Ei helvetti..., totesin tyrmistyneesti sopertaen - No sinäpä sen sanoit, liskomies vahvisti - Ei helvetti!, totesin vielä uudelleen hieman kovemmalla äänellä - Niinkö tuumaat?, hän naurahti - Anteeksi, en siis tarkoittanut..., minä totesin selitellen - Ei se mitään. Ymmärrän että tämä saattoi tulla järkytyksenä - Et arvaakkaan kuinka suurena - Ei sen arvaaminen itseasiassa taida kovin vaikeaa olla   Hetken ajan tuijotimme vain toisiamme. Liskoksi muuntuneen ryyppykaverini ilme oli edelleen humalaisen lämmin ja selkeästi huvittunut, mutta ei mitenkään erityisen uhkaava. En siis oikeastaan kokenut oloani mitenkään epämukavaksi lukuunottamatta jatkuvaa epäilyä oman mielenterveyteni suhteen. Päätin kuitenkin rikkoa hyvinkin epämieluisan hiljaisuuden:   - Oletko sinä nyt sellainen... Miksi niitä nyt sanotaan? Reptilaani? - Tarkoitat kait reptiliaania? Voi kai sen niinkin ilmaista, mutta itse pidän liskoihmistä vähän miellyttävämpänä ja vähemmän virallisena nimityksenä. Voit kuitenkin kutsua minua Koistiseksi, lisko vastasi asiallisesti - Tosiaan, emme ole edes muistaaneet esittäytyä, oivalsin hämmentyneenä Kättelimme melko epävarmasti. Lisko-Koistisen ote oli yllättävän lämmin vaihtolämpöisen otuksen tuottamaksi. - Suomalainen, minä sanoin - Koistinen, vastasi Koistinen   Istuimme hetken aikaa hiljaa paikallemme juoden viinaa ja tuijotellen öisen kirjaston edustaa. Rikoin hiljaisuuden kysymällä hieman ujosti:   - Tuota... Onko se totta että teikäläiset siis johtavat koko maapalloa? - Hah! Vai että koko maapalloa? Pitää myöntää että nuo väitteet imartelevat pientä ja niin kovin kyvytöntä liskoa suuresti, mutta ikävä kyllä minun pitää kertoa että kyseessä on vain parin suuruudenhullun yksilön keksimä huhu. Suurin osa meistä on vain aivan liian laiskoja jaksaakseen mitään sellaista - Niin. Kyllähän se äkkiseltään ajateltuna kuulostaakin vähän liian rankalta puuhalta   Keskustelimme vielä jonkin aikaa kunnes huomasin että bussini olisi lähdössä viidentoista minuutin kulututtua. Hyvästelimme ja vaihdoimme pikaisesti puhelinnumerot. Taisin tosiaan olla hieman päissäni sillä nukahdin matkan aikana ja bussikuski joutui herättämään minut viimeisellä pysäkillä.

Siitä, kun viimeksi tänne olen mitään kirjoittanut, on kulunut luvattoman pitkä aika. Täytynee ottaa itseään niskasta kiinni ja parantaa tapansa. Ja tämä kertomus on omiaan siihen tehtävään.   Jos et ole aiemmilla yrityksillä saanut palautetta, ei se mielestäni johdu tarinasta. Ehkä ennemminki meitä kommentoijia ajoittain vaivaavasta laiskuudesta. Tarina on mielestäni hyvin kirjoitettu, vaikka vaatisikin vielä oikolukemista pilkku- ja pistevirheiden kitkemiseksi. Mutta jätetään ne huomiotta ja keskitytään vain kerrontaan.   Tarina kulki selkeästi eteenpäin ja oli tunnelmaltaan jotenkin seesteinen. Ehkä ajoittain siinä oli käytetty turhan laveita sanakäänteitä kuvailussa (mikä muutoin oli erinomaista). Myös pientä toisteisuutta oli havaittavissa, mutta sen voisi tässä tapauksessa sanoa olevan samanlainen sivuseikka kuin pilkut ja pisteet.   Tässä vain oli jotain yksinkertaista, jopa konstailematonta tenhoa. Koko teksti piti sisällään mukavan kieli poskella asenteen, joka soljutti tarinaa kohti hyvin pelkistettyä loppua. Loppu oli mielestäni erittäin osuva ja looginen kokonaisuus huomioitaessa. Ja mitä tarinan kielikuviin ja tunnelman luontiin tulee, on siinä onnistuttu hyvin. Jopa kellon katsominen oli kerrottu mielestäni hienon kuvailevasti.   Voisin kuvitella, että se 50%, joka tarinasta oli totta, oli sitä legendaarista liskojen yön hikisen kosteaa tuskailua, krapulaista tuskailua. Vaikka mistä sitä tietää minkälaisia kohtaamisia Turun yössä voi tapahtua :smile:.   Kiitos hauskasta tekstitä!

Kuvaileva kirjoitustapa oli hyvä. Kuvaillut asiat eivät olleet niin kauheita kliseitä, ja sinulla tuntuu olevan hanskassa se, kuinka öistä kaupunkia kuvaillaan vetävästi. Kieli oli samoin hyvää.   Novellin rakenteessa oli selviä puutteita. Novelli vaikutti olevan rakenteeltaan selkeään käännekohtaan (ryyppykaverin paljastuminen liskoksi) perustuva novelli, jossa alku pohjustaa käännekohtaa ja loppu kertoo, mitä käännekohdasta seuraa. Ikävä kyllä käännekohta tuli novellissa aivan liian myöhään. Hyvin suuri osa alun tekstistä oli epäoleennaista käännekohdan ja sen jälkeisten tapahtumien kannalta, ja toisaalta taas käännekohdalla ei ollut mitään mielenkiintoisia seurauksia.