Tämä teksti onkin ollut työn alla hyvän aikaa. Sain sen tässä viimeistellyksi, mutta, koska minulla ei ollut esilukijaa tässä tekstissä, sinne on saattanut jäädä joitakin typoja ja tyylivirheitä. Koska tämä on ensimmäinen kerta, kun kirjoitan POVin jonkun muun kuin yhden tietyn hahmon näkökulmasta, arvostan palautetta äärimmäisen paljon. Eli kommentti on kivaa.
***
He sanoivat, ettei minun tulisi ottaa niin henkilökohtaista tehtävää vastaan. He eivät sanoneet mitään sen jälkeen enää ikinä. Ilman kurkkua on äärimmäisen vaikea huomata. Olin palkkatappaja Tuomioksi itseään nimittäneen kurkunleikkaajakillan leivissä. Kilta oli varsin pieni ja jouduinkin surmaamaan koko ryhmän surmattuani kiltaneuvoston jäsenet, jotka eivät halunneet minun löytävän totuutta. Kukaan ei estäisi oikeutta viimeinkin toteutumasta. Se oli neljäskymmenesseitsemäs kesäni ja vuosi 2231 oli kuuma.
Kohteeni oli Sanjar Hengumi, eräs ammattikuntani ylpeyksistä. Hän oli maailmanluokan murtovaras, joka oli murtautuessaan isäni torniin, yhteen maailman turvallisimpia paikkoja menestyneesti. Kunnioitin häntä siitä suorituksesta, mutten oikein jaksanut uskoa, että kukaan halusi ryöstää askeettisen maagin tornin. Ei, hän oli siellä surmaamassa minut, isäni tai äitini, joista viimeisessä hän onnistui. Tai ainakin hänet minä näin siellä. Kenties hänellä oli joku murhaaja, jonka hän auttoi sisään. Daghroglash toteaisi hänet varmasti syylliseksi murhaan tai siinä avustamiseen. Ongelma olikin siinä, ettei hän koskaan tehnyt mitään, mistä hänelle ei maksettu ja hyvin. Hänen olisi parasta kertoa minulle, kuka oli vastuussa äitini kuolemasta.
Näin ollen pudistin Karelian tomut kengistäni ja lähdin Hnegumin killan vaikutusalueelle, Babylonian kuningaskuntaa kohti. Kansainväliset junaverkot olisivat taanneet miellyttävän ja nopean matkan, mutten valinnut sitä, koska mieluummin halusin lähestyä tulevaa uhriani tämän tietämättä minun olevan edes koko valtakunnan alueella.
Matkanteko jalan vei kuukausia, mutta se oli vaivan väärti, koska onnistuin välttämään jokikisen elävän olennon, joka olisi voinut kertoa tulostani kenellekään Lähi-Idässä. Valitsemani reitti vei lähemmäs puoli vuotta elämästäni, mutta se ei oikeastaan tuntunut miltään. Olin metsästäjä ja saalistusviettini voitti kaiken vähäisen kärsimättömyyden, mikä kolmen vuosikymmenen ammatinharjoituksesta huolimatta oli jäänyt jäljelle.
Olin onnistunut saamaan käsiini tietoja heidän kiltansa päämajasta, joka mitä ilmeisimmin sijaitsi valtakunnan pääkaupunki Bab-Ilûssa. Tietojenkeruuprosessin aikana opin murtovarkaiden rukoilevan jotain 'kuolemaksi' nimitettyä jumaluutta. Ainakin sitä ne tuntuivat kovasti rukoilevan. Päästin heidät siis luojansa tykö, kun he sitä niin kovasti kaihosivat. Joka tapauksessa olin saapunut heidän päämajakaupunkiinsa.
Jouduin metsästämään muutaman lisäjäsenen ennen kuin löysin tarpeeksi heikon yksilön paljastamaan päämajan tarkan sijainnin ja sen kaikki sisäänkäynnit. Sitten laitoin hänet katoamaan pysyvästi ja omaksuin hänen hahmonsa. Isäni, joka on kenties jo ehdittyään noin tuhannen vuoden ikään maailman voimakkain maagi, oli korvannut verensä puhtaalla magialla erään erittäin haastavan ja voimakkaan rituaalin avulla jo pari vuosisataa aiemmin. Se käytännössä tarkoitti, että, vaikka hänen lapsensa todennäköisesti syntyisivät ihmisinä puhdasta magiaa olevien olentojen sijaan, heillä olisi synnynnäisiä maagisia kykyjä. Oma kykyni oli omaksua minkä tahansa humanoidin hahmo. Aluksi pystyin siihen vain muutamiksi minuuteiksi kerrallaan, mutta nykyään pystyin jo ylläpitämään omaksumaani hahmoa lähes kahden tunnin ajan, mikä toivottavasti olisi tarpeeksi kauan tarvittavien tietojen hankkimiseen kiltatalosta.
Saapuessani kiltatalolle se oli yllättvän tyhjä. En edes havainnut hyvin piilossa olevia vartijoita, joten oletin, että syystä tai toisesta niitä ei ollut. Syy siihen selvisi hyvin pian, kun olin päässyt alas kiltabunkkeriin, joka oli tyypillisesti maanalainen sijainti, asti. Verisiä ruumiita näkyi kaikkialla. Aluksi kuvittelin tilanteen olevan vain paikallinen kiltakonflikti, mutta havaitsin nopeasti jotain varsin omituista; kaikki ruumiit, jotka löysin, kuuluivat tämän killan jäsenille. Kaikilla oli sama tatuointi, jossa oli kolme tummansinistä tähteä. Se oli Yönsinen kiltatunnus, mistä ei yksinkertaisesti voinut erehtyä. ”Joku muukin kanta kaunaa tätä kiltaa kohtaan”, mutisin ääneen siirtyessäni syvemmälle kiltatiloihin.
Koin siinä tilanteessa viisaimmaksi palautua todelliseen hahmooni, jossa olen olemukseltani pääni ajellut, äärimmäisen tummaihoinen mies. Lähestyin maksimaalisen hiljaa kiltaneuvoston kammiota, josta kuului vielä taistelun ääniä. Kaikkialla muualla oli haudanhiljaista. Sitten taistelu loppui kuin seinään kovan räsähdyksen myötä. ”Oliko se siinä?” olosuhteisiin nähden hilpeältä kuulostava miesääni kysyi.
”Ei. Käytävässä on vielä yksi”, toinen, huomattavasti kylmäkiskoisempi ääni sanoi. ”Leikitäänkö taas kuurupiiloa vai astutko esiin varjoista vapaaehtoisesti?” Ääni kertoi itsevarmuudesta ja kostonhimosta. Hyvä, ajattelin. En siis ole ainoa, joka vihaa näitä ryöväreitä.
Astuin esiin. ”En kuulu tähän kiltaan, joten voitte laskea aseenne. Jahtini johti minut tänne, koska saaliini on yksi näistä 'Yönsinistä'”, lausuin killan nimen mahdollisimman halveksuvasti.
”Etsi uhriasi vapaasti ruumiiden joukosta, koska killan jäseniä on elossa tämän kuulustelua odottavan kiltamestarin ohella vain kolme muuta; Falmar Dokkas, Jahes Hukol ja kolmasti kirottu Sanjar Hengumi”, hilpeämmän äänen omannut mies sanoi. Hän oli yli kaksimetrinen ja varmasti komeuden määritelmä. Hänen mustat, kiharat hiuksensa ja kalpea ihonsa tukivat toisiaan sinisten silmiensä tuikkiessa virheettömien kasvojen keskellä. Hän oli mustasiipinen enkeli, jonka otsaan oli tautoitu Kainin merkki. Hänet tunsi lähes jokainen sylivauvaa vanhempi ihminen koko maailmassa, sillä hän oli Raghoth Entaanviant, langennut arkkienkeli.
Minä ja kylmäkiskoisen äänen omaava, nuorempi mies mustissa vaatteissa kysyimme yhteen ääneen kiltamestarin väristessä kauhuissaan: ”Missä helvetissä on Sanjar Hengumi?”
