Miekka kivestä

[u][b]MIEKKA KIVESTÄ[/b][/u]   Katselin typertyneen raivon vallassa kun sikopaimen veti miekan kivestä.   Valtakunta oli ilman hallitsijaa ja sodassa paljon vahvempaa vihollista vastaan. Tarvitsimme vahvan ja kyvykkään johtajan. Tein kaikkeni vakuuttaakseni kansan siitä että olin oikea mies johtamaan meidät voittoon. Mutta ei. He halusivat turnajaiset, mittelöt fyysisessä voimassa ja typerässä uhkarohkeudessa. Ei ihme että olimme tappiolla. Osallistuin turnajaisiin koska muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. En menestynyt hyvin. En ole mikään soturi, olen aina ollut enemmän ajattelevaa tyyppiä. Vastustajan peitsi pudotti minut hevosen selästä ensimmäisessä yhteenotossamme.   Mutta mitä näinkään kun hoipuin majataloon voitettuna ja nöyryytettynä! Tämä tuntematon sikopaimen pesemättömissä rääsyissään kiskoi taikamiekan irti kivestä ja toteutti muinaisen ennustuksen, jonka mukaan vain tosi kuninkaallinen voi siinä onnistua. Niin pian kuin hän kertoisi teostaan muille ja näyttäisi heille miekan, idiootit kansalaiset kantaisivat hänet riemusaatossa palatsiin ja istuttaisivat hänet valtaistuimelle. Valtakunnan kohtalo olisi sinetöity.   Onneksi, tajusin, ketään muita ei ollut paikalla. Kaikki muut olivat katsomassa turnajaisia. Rähjäinen nuorukainen oli varmaankin päättänyt kokeilla voimiaan aikansa kuluksi. Näin hänen kasvoilleen hitaasti leviävästä typerästä virnistyksestä, että hänkin tunsi ennustuksen. Kaikkihan sen tunsivat. Ei siihen vaadittu edes lukutaitoa. Minusta tulee kuningas, hän ajatteli. Viimeisestä tulee ensimmäinen!   Viilsin hänen kurkkunsa auki ja vieritin ruumiin jokeen. Yksi epäonninen uhri lisää kaupungin monille murhamiehille ja ryöväreille. Kukaan ei kaipaisi häntä. Sitten kannoin miekan turnajaiskentälle hämmästelevän väkijoukon silmien eteen.   Siitä on melkein viisikymmentä vuotta.   Voitimme sodan toisena hallitusvuotenani ja valtakunnassa koittivat ennennäkemättömän loistavat ajat. Hallinnassani köyhä ja takapajuinen kuningaskuntamme on kasvanut ja vahvistunut. Ihmiset ovat onnellisia ja kylläisiä. Ensimmäistä kertaa vuosisatoihin linnanherrat ja ritarit ajattelevat kansansa parasta eivätkä vain omaa kunniaansa tai rahapussiaan. Bardit ylistävät nimeäni historian suurimpana ja oikeudenmukaisimpana hallitsijana.   Makaan nyt kuolinvuoteellani ja mietin, oliko se sen arvoista? Perustuuko koko loistava valtakuntamme murhalle ja kammottavalle valheelle? Mitä kansa ajattelisi jos tietäisi totuuden?   Sillä ei ole mitään väliä sillä he eivät koskaan saa tietää. Kukaan elävä ei minua tuomitse. Vien salaisuuteni mielelläni hautaan.

Tämä tarina halkaisee lukijan moraalin kahtia: Kuningas sai valtansa karmein vääryyksin mutta toisaalta hän osasi käyttää valtaa kansan hyväksi. Ehkä sikopaimen ei olisi tähän pystynyt mutta sitä emme saa koskaan tietää.   Millainen versio tarinasta syntyisi, jos sikopaimen ja hallitsijaehdokas ryhtyisivät hieromaan kauppaa miekasta sen sijaan, että fyysisesti vahvempi mies tappoi heikompansa?   Kieli on sujuvaa. Turhat rönsyt on karsittu. Kuva turnajaisista ja niitä seuraavista tilanteista välittyy silti lukijalle.