Stephen Kingin "Epätoivon kaupungin" (Tammi, 1996) loppumetreillä juolahti mieleen, että minä olen saattanut lukea romaanin aikaisemminkin. Joskus vuosituhannen vaiheessa, ehkä? No, aika tehokkaasti olin unohtanut kaiken, mikä kertonee enemmän lukijasta kuin romaanista, sillä ihan viihdyttävä tiiliskivihän tämä oli.
Nevadalaisen Desperationin kaivoskaupunkiin lähistöllä kulkevalla tiellä partioi maantiepoliisi, jolla ei taida kaikki olla ihan kunnossa - eikä pian ole hänen pidättämäksi joutuvalla ihmisjoukollakaan, johon lukeutuvat muun muassa yksitoistavuotias David-poika ja elämässään jonkinmoiseen alamäkeen joutunut kirjailija Johnny Marinville. Käy nimittäin ilmi, että poliisia pitää hallussaan jonkinlainen paha voima, joka nopeasti rappeuttaa haltuunottamansa ruumiin ja kaipaa sen vuoksi uusia uhreja. Lisäksi olento pystyy vaikuttamaan kojootteihin, skorpioneihin, korppikotkiin ja muihin vastaaviin elikoihin. Se on vähän niin kuin Tak och adjö, jos sellaisen olennon vaikutuspiiriin joutuu. Ja jotenkinhan sekalaisen seurakuntamme on päästävä pahasta, mutta sepä onkin sitten helpommin sanottu kuin tehty!
On yleisesti tunnustettu totuus, että Stephen King on tarinaniskijänä vallan mainio. Niin nytkin, kirja tempaisee mukaansa ja henkilöhahmot ovat sen verran kiinnostavia että sivut kääntyvät nopeasti. Suvantokohtiakin löytyy, enkä voinut täysin välttyä ajatukselta, että pieni tiivistäminen ja suoranainen henkilöhahmojen karsiminen olisi saattanut tehdä romaanille hyvää (olkoonkin, että muutama lopussa ilmi tuleva juttu olisi vastaavasti kaivannut vähän lisäselvittelyä).
En pitäisi "Epätoivon kaupunkia" järin pelottavana, ellet sitten satu olemaan pahasti hämähäkkikammoinen, mutta muutamia sangen vastenmielisiä kohtauksia siinä oli kyllä mukana. Kiinnostavaa kyllä, uskonnolliset teemat ovat kirjassa voimakkaasti läsnä. Rukouksessa on voimaa, ihmeitäkin tehdään. Peruskysymys lienee, onko Jumala julma vai itse rakkaus - vai ehkä molempia? Lukijan vakaumuksesta riippunee, millaisena tämän puolen romaanissa kokee.
Ei parasta lukemaani Kingiä, enkä taida jättää kirjaa omaan hyllyyni, mutta ihan mielelläni minä tämän siitä huolimatta luin - oletettavasti sen toisen kerran!
