Marja-Leena Mikkolan lastenromaani Anni Manninen kertoo samannimisestä, pian koulun aloittavasta tytöstä, joka toivoo isona olevansa noita. Hän puhuu eläinten kanssa ja tahtoisi oppia keittämään parantavia salvoja rouva Muttisen avulla.
Annin ja hänen isoveljensä Lassen köyhä äiti on töissä tehtaassa, joskus pitkiäkin päiviä. He asuvat tehtaan työläisille tarkoitetussa, halvassa ja ahtaassa vuokra-asunnossa. Perheen isä lähti jokin aika sitten kaatamaan puita pohjoiseen, mutta ei ole palannut kotiin muiden miesten kanssa. Tästä juoruilevat naapurit löytävät ehtymättömän piikittelyn aiheen.
Eläimet ovat Annille läheisempiä kuin pihapiirin lapset. Ne ovat kuitenkin muuttamassa pois läheisen joen ympäristöstä, sillä tehdas on saastuttanut veden. Kaupunki tunkeutuu liian lähelle, yksi niistä sanoo. Muttiska on sekaantunut salaperäisiin "yöhommiin", joista Annille ei kerrota. Hän kuitenkin pääsee mukaan auttamaan eläimiä vaarallisessa suunnitelmassa paremman elinalueen saamiseksi. Annin tulee myös etsiä veden suojelija, itse Luontoäiti.
Mikkolan teos on hyvin ekokriittinen ja se opettaa lapsille luonnonsuojelua. Nautin eniten hänen maalailevista luontokuvauksistaan, joita Kaarina Kailan herkkä kuvitus tukee kauniisti, sekä niistä unenomaisista kohtauksista, joissa tavataan mm. lumoava Suoprinssi, jaaritteleva sumuhevonen ja kruunupäinen suur-sammakko. Muuttolinnuissa asuvat ja syksyllä etelään matkaavat ihmisten sielut oli yksi kauneimpia kuvauksia.
Hidastempoinen teos ei varmaan jokaiselle nykylapselle maistu, mutta uskoisin etenkin 1970-luvulla syntyneiden aikuisten saavan teoksen ajankuvasta nostalgiaa. Tarinassa on myös paljon viittauksia satuklassikoihin ja niitä oli hauskaa bongata.
