Robert Westallin "Kummitusluostari" (Karisto, 1991) kuuluu Kauhujuttu-nimiseen kirjasarjaan, joiden kansikuvia katselin kirjaston lastenosastolla kultaisella 1990-luvulla, mutta joita en koskaan tullut lainanneeksi. En rehellisesti sanottuna tainnut uskaltaa.
Maggi-niminen tyttö asuu jossakin Pohjois-Englannissa yhdessä leskeksi jääneen isänsä ja kahden rasavillin veljensä Bazin ja Gazin kanssa. Elämä tuntuu olevan vähän surumielistä, mutta sitten rakennusurakoitsijana työskentelevä isä saa vanhan luostarin kunnostettavakseen ja koko perhe suuntaa etelään. Luostarissa he tutustuvat "Pelkkä" McFarlane -nimiseen naiseen, joka omistaa paikan. Työtä piisaisi muutenkin, mutta pahus kun vanhassa rakennuksessa tuntuu vielä kummittelevankin...
"Kummitusluostari" on merkillinen pieni lastenkirja. Lähdin lukemaan sitä perinteisenä kummitusjuttuna, mutta loppujen sainkin romaanin, jonka yliluonnollisten tapahtumien sijasta keskiöön nousevatkin henkilöiden väliset ihmissuhteet. Huvittavaa kyllä, kirjaa voisi melkeinpä pitää lapsille suunnattuna versiona Sarah Watersin "Vieraasta kartanossa".
Kirja ei rehellisesti sanottuna ole erityisen pelottava, ja sen alkuun sijoitettu "traileri" (alkuun sijoitettu, vajaan sivun mittainen ote kirjan keskeltä) on suorastaan harhaanjohtava. Lukija odottaa koko ajan että jotakin tapahtuisi, mutta taitaa sitten pettyä pahemman kerran kun toiminta ei käynnistykään. Loppuratkaisukaan ei ole erityisen hyytävä, ja yleissävy on hieman aikuismainen.
Englantilaisuus on aika voimakkaasti läsnä, muutenkin kuin alituisen teenlatkimisen kautta, ja lisäksi mukana on tietynlainen poliittinen aspekti; esimerkiksi taloa kunnostamaan saapuneiden lättähattujen raggarimaista käytöstä selitetään sillä, että heillä "ei ole työtä, ei toivoa, ei tulevaisuutta" (s. 114).
"Kummitusluostari" on melko mielenkiintoinen tapaus, joka saattaa olla niin aikaan ja paikkaan sidottu, ettei sille löydy enää lukijakuntaa muista kuin nostalgiannälkäisistä aikuisista.
