Kärpästyttö

Todetaan aluksi, että "oikea" arvosanani olisi oikeastaan 9 1/2. 

Mottoni teokselle: "Koeteltu totuus on arvokkainta, mitä on." 

Palaan Kärpästytön pariin yhä uudestaan. Merkittävä syy tähän on eräs loppupuolen katkelma, joka on kohdallani takuuitkettäjä. Tähän asiaan liittyen pidän myös pohjattomasti tavasta, jolla romaanissa käsitellään uskontoa, ja toisaalta sanan - tai tekstin - ja todellisuuden keskinäistä suhdetta. Onko sana todellisuuden muokkaaja vai vain todellisuuden kuva? Muuttuuko sana lihaksi, alkaako se muuttaa todellisuutta vain siksi, että se painetaan paperiin?

Usko ja todellisuus ovat Kärpästytössä jatkuvassa ristivedossa. Valehtelu ei ole teoksen nuorelle nimi- ja päähenkilölle Muskalle sen paremmin moraalinen kuin muukaan ongelma, ja hän on siinä hyvä. Samaan aikaan hän on hyvä kuitenkin myös jossain muussa: tekemään eron toden ja epätoden välille. Voisi ehkä sanoa, että teoksessa on hyvin paljon ihmisiä, joiden on vaikea olla rehellisiä edes, ellei peräti nimenomaan, itselleen. Muska sen sijaan on kuin terrieri, joka kaivaa niin kauan, että saa tietää, mistä haju tulee. 

Pidän Muskan vihaisenrakastavasta suhteesta isäänsä ja siitä, kuinka hän mitä ilmeisimmin on isänsä tyttö. Asia, jota en ole kovin paljon miettinyt, mutta joka on todennäköisesti yhtä vaikuttaa, on se valkoisena loistava aukko, jollainen Muskan äidin poissaolo on.Olen melko varma, että jos Muskaan törmäisi todellisessa maailmassa, häntä pitäisi vaikeana ja jopa jollain tavoin vastenmielisenä lapsena. Muska on oppinut selviämään ympäristössä, jossa avoimuus tai positiivisten asioiden jakaminen itsestään ei ainakaan auta selviämistä. Siitä syystä hän myös - traagisesti - epäilee kaikkea, mutta myös kykenee kyseenalaistamaan kaiken. 

Monesti rikos- ja dekkarielementtejä sisältävät fantasiaromaanit ovat kevyttä kauraa sekä fantasian että dekkarin osalta: Fantasiamaailma jää ohueksi, ja genrelle ominainen "ihmeen tuntu" jää siihen, että henkilöhahmot ihmettelevät kaikkea, mutta lukija saa tylsistyä stereotypioiden parissa. Rikos- tai dekkaripuoli taas etenee rikkonaisesti, syyllinen on itsestäänselvä tai vaihtoehtoisesti mahdoton päätellä. Molemmista genreistä käytetään heikoimmat troopit, ja kerronta on - erityisesti huumorin osalta - huonoa. Kärpästytössä eri genrejen elementit lomittuvat mielestäni yhteen erittäin kauniisti. Myös teoksen "historiallisen" ympäristön kuvaus on hyvää. Pientä infodumppia esiintyy, mutta romaanin luonne on mielestäni sellainen, ettei sitä ole mielestäni täysin mahdollista välttää, ja enimmäkseen myös tiedon jakaminen  teoksen fiktiivisestä maailmasta toteutuu sekin ihan elegantisti.  

Kielellinen taituruus ja huumori on teoksen iso vahvuus. Iso käsi tästä syystä myös myös kääntäjälle. 

alku takkusi ja hanhi oli minusta hyödytön. KUNNES he saapuivat kohteeseensa. kaunis ja viehkeä sulotar muuttui lopussa pahaksi lumottareksi ja pakkomielteestä kärsivä kunkku ei ollutkaan joulupöydän kinkku. maalairosvosta tuli hurmuri ja kiltistä suojeliasta pelätty linnustaja. huijaava liero paljastui ystäväksi. kaikki samassa kirjassa.
taitamattomissa käsissä tässä olisi ollet ainekset katastrofiin, mutta taidokas ja huumorintajuinen ystävämme Frances pelasti päivän ovelan Musca (lihansyöjä kärpäsen) avulla.
ennen kuin huomaatkaan on kirja pyöräyttänyt sinut pikkurillinsä ympärille. lukinnut niin murtumattomaan torniin ettei edes itse Lukkosepät saisivat mielenkiintoasi murtumaan. ahmit kirjaa kuin joka sana olisi timatti (anteeksi Paolinin lainaus) kunnes olet lukenut sen. sitten jäät janoamaan lisää.
se on mahtava tunne, asia jonka takia kirjoja luen. lue sinäkin.

Tähän kirjaan on selkeästi käytetty aikaa ja mielikuvitusta. Juonessa tapahtui melkoisia käänteitä, joita ei pystynyt ennalta arvaamaan. Se eteni sujuvasti eteenpäin, minkä lisäksi kirjasta löytyi vertauksia myös nykyajan maailmaan, jos oikein tarkkaan luki. Kirjoitustyyli oli aivan ihana, humoristinen ja kekseliäs samaan aikaan.

Päähenkilöitä oli kirjassa useita, minkä lisäksi vähän pienemmät ja isommatkin roolit tulivat kyllä tutuiksi. Kaikkiin henkilöihin oli selkeästi käytetty aikaa, aina nimen keksimisestä pieniin luonteenpiirteisiin. Itse päähenkilö Musca oli välillä hieman lapsellinen ja ärsyttävä, mutta kasvoi hienosti kirjan edetessä. Hanhesta isot pisteet kirjailijalle! (Vaikka aluksi hanhi tuntuikin aivan turhalta hahmolta..)

Kirjan loppu oli melko ennalta-arvaamaton. Se jäi tavallaan kesken, sillä sen perusteella kirjaan voisi tulla myös jatko-osa. Kirjailija oli käyttänyt paljon vaivaa sekä henkilöiden että paikkojen nimien keksimiseen. Myös metaforat olivat lähes kaikki lähtöisin kirjailijan omasta päästä, ja niitä olikin kirjassa sitten paljon! Suosittelisin kirjaa lämpimästi kaikille fantasian ystäville. Vaikka kirjan kansi ei ehkä pahemmin houkuttele, on sisältö sitäkin parempi.

Kirja oli samalla jännittävä seikkailukertomus, että syvällisempi filosofinen teos kirjoista, sananvapaudesta ja Sanojen Voimasta. Musca osoittautui varsin monimutkaiseksi henkilöksi josta paljastui paljon uusia puolia, tosin samoin Eponymius Clentistäkin. Juoni oli jännittävä eikä pysähdellyt paljoakaan viedessään mukanaan. Tarina sijoittuu 1700-luvun alun Englantia muistuttavaan Hajonneeseen Valtakuntaan. Kirjan hahmot ovat niin hyviä, pahoja, jaloja, halpamaisia, hyviä, hulluja ja sydämellisiä kuin vallanhimoisiakin, mikä luo kirjavan hahmogallerian mikä tekee tarinasta todella toden tuntuisen. Syvällisempi osuus kirjassa käsitteli sitä, kenellä on oikeus painaa kirjoja ja mikä valta pelkillä sanoilla on olemassa oppimattoman kansan keskuudessa. Omanlaisensa teos jota suosittelen luettavaksi.
Arvosana 8+.